ANTEEKSIANTAMISEN HENKINEN MERKITYS

Sergei O. Prokofjev

     Milloin todellinen anteeksiantaminen on mahdollista? Mitä se on psykologisesta, mitä henkisestä näkökulmasta katsottuna? Mitkä ovat sen sosiaaliset ja karmalliset vaikutukset? — Merkittävä henkinen tutkija Sergei O. Prokofjev käsittelee useiden esimerkkien valossa anteeksiannon ulottuvuuksia nykyajan tienä Kristuksen luo.
     Anteeksiantaminen on yhteydessä ihmisen korkeampaan minään. Se edellyttää suvaitsevaisuuden kehittämistä ja kykyä eläytyä itselleen vieraisiin näkemyksiin ja suhtautumistapoihin.
     Prokofjev kuvaa Rudolf Steinerin antroposofisen hengentutkimuksen perustalta kehitystietä, joka mahdollistaa ihmisen korkeamman minän voimien vähittäisen vapautumisen yhteydessä arkipäivän elämän syvään kohtaamiseen.

{takakansiteksti}

bar


     Toukokuussa 1945 sodan lopulla Georg Ritchie lähetettiin pienen lääkäriryhmän mukana lähelle Wuppertalia, saksalaisella alueella olevalle vastavapautetulle kansallissosialistien keskitysleirille viemään nopeaa lääkeapua vangeille. Tuhansia ihmisiä Euroopan eri maista, joukossa monia juutalaisia, oli nälkäkuoleman partaalla. Kaikkia ei voitu auttaa, ja huolimatta tehokkaasta lääketieteellisestä avusta ja ravinnon paranemisesta kuoli yhä vielä päivittäin monia ihmisiä. Ritchielle itselleen osoittautui se, mitä hän leirissä näki, pahemmaksi kuin kaikki, mitä hän oli sodassa kokenut. Saatuaan vastauksen tärkeimpään elämän kysymykseensä, hän yritti olosuhteista huolimatta tunnistaa Kristuksen näkymättömän läsnäolon myös tässä uudessa koetuksessa. Hän kirjoittaa siitä: "Nyt tarvitsin uutta tietoani, todella. Tilanteen tultua niin tukalaksi, etten enää pystynyt toimimaan, tein mitä olin oppinut tekemään. Kuljin piikkilankaestettä sen yhdestä päästä toiseen ja katsoin ihmisiä kasvoihin, kunnes totesin Kristuksen kasvojen katsovan minua." Hän jatkoi: "Näin opin tuntemaan Wild Bill Codyn!" Se ei ollut hänen alkuperäinen nimensä. Amerikkalaiset sotilaat kutsuivat häntä näin yksinkertaisuuden vuoksi. Hän oli syntyperältään Puolan juutalainen.
     Häntä hämmästytti alusta alkaen aivan tavattomasti tosiasia, että Bill Cody näytti aivan toiselta verrattuna kaikkiin muihin vankeihin, joista useimmat kykenivät tuskin enää kävelemään. "Hän oli vartaloltaan suora, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja tarmonsa ehtymätön." Koska Bill Cody hallitsi viittä vierasta kieltä ja toimi leirissä eräänlaisena epävirallisena tulkkina, hänen apunsa arkistomateriaalin tarkastuksessa sekä elävien ja kuolleiden henkilötietojen toteamisessa oli korvaamaton. Mutta Ritchien hämmästys kasvoi vielä hänen opittuaan tuntemaan Bill Codyn lähemmin työn kuluessa. Ritchie kirjoittaa: "Hänessä ei näkynyt väsymyksen häivääkään, vaikka hän työskenteli 15–16 tuntia päivittäin. Hän näytti saavan lisävoimia meidän toisten antaessa vallan väsymykselle. ’Meiltä liikenee aikaa tälle vanhalle toverille’, Bill Cody sanoi. ’Hän on odottanut meitä koko päivän.’ Bill Codyn kasvoista loisti myötätunto hänen vangittuja tovereitaan kohtaan, ja rohkeuteni tahtoessa pettää minä hakeuduin tähän loisteeseen."
     Lopulta Ritchie ei saattanut selittää Bill Codyn fyysisiä ja sielullisia voimia muuten kuin olettamalla tämän olleen kaikkiin muihin vankeihin verrattuna vasta vähän aikaa leirissä. Mutta kuinka suuri olikaan Ritchien hämmästys hänen nähtyään tästä arkistossa säilytetyistä papereista, että Bill Cody oli ollut jo kuusi vuotta leirissä. "Olin siksi hyvin hämmästynyt, kun edessäni olivat eräänä päivänä Bill Codyn paperit ja luin niistä hänen olleen leirissä vuodesta 1939 lähtien! Hän oli elänyt kuuden vuoden ajan samalla nälkädieetillä ja nukkunut kuten kaikki muutkin samoissa huonosti tuuletetuissa ja sairauksien koettelemissa parakeissa, kuitenkaan ilman vähäisintäkään ruumiillista tai henkistä rappeutumista. Vielä hämmästyttävämpää oli ehkä se, että jokainen ryhmä leirissä piti häntä ystävänään. Hän oli ihminen, jolle asukkaiden väliset riitaisuudet tuotiin ratkaistavaksi. Tunnistin vasta oltuani siellä jo viikkokausia, mikä harvinaisuus tämä oli alueella, missä eri kansallisuuksia olevat vangit vihasivat toisiaan melkein yhtä paljon kuin saksalaisia. Leirissä ja ympäristössä yhä uudelleen syntyneissä vaikeissa ristiriitatilanteissa oli Bill Cody aina paras toimimiehemme. Hän puhui järkevästi eri ryhmien kanssa ja neuvoi harjoittamaan anteeksiantamista."
     Pitkään aikaan ei Georg Ritchie kyennyt ratkaisemaan tämän epätavallisen ihmisen arvoitusta, kunnes Bill Cody uskoi hänelle eräänä päivänä oman tarinansa vastauksena hänen huomautukseensa, että vankeuden ja leirin kauheudet kokeneiden ihmisten on vaikea antaa anteeksi, koska niin monet heistä ovat menettäneet perheenjäseniään jollakin leirillä.
     Tämä lyhyt kertomus kuuluu todellakin hämmästyttävimpiin inhimillisiin todistuksiin anteeksiantamisen voimien mahdollisuuksista. Esitämme kertomuksen tässä täydellisenä Georg Ritchien kirjan sisällön mukaisesti, koska se on tärkeä seuraavalle kuvaukselle.
     "’Elimme Varsovan juutalaisessa kaupunginosassa', Wild Bill aloittaa hitaasti. Nämä olivat ensimmäiset hänen itsestään minulle puhumat sanat. 'Vaimoni, kaksi tytärtämme ja kolme pientä poikaamme. Saksalaisten ehdittyä kadullemme he asettivat jokaisen seinää vasten ja avasivat konekivääritulen. Rukoilin heidän sallivan minun kuolla perheeni kanssa, mutta koska puhuin saksaa, he pistivät minut yhteen työryhmään.’ Hän keskeytti, — ehkä — koska hän näki jälleen edessään vaimonsa ja viisi lastaan. 'Minun täytyi silloin ratkaista', hän jatkoi, 'tahdoinko antautua vihaamaan teon tehneitä sotilaita. Se oli helppo ratkaisu, todellakin. Olin asianajaja. Työssäni olin nähnyt liian usein, mitä viha voi aiheuttaa ihmisten mielissä ja ruumiissa. Viha oli surmannut juuri kuusi minulle eniten maailmassa merkitsevää ihmistä. Päätin, että tulisin käyttämään lopun elämääni kestäköönkin se vain muutamia päiviä tai monia vuosia jokaisen tapaamani ihmisen rakastamiseen.` Ritchie lisää tähän kertomukseen: "Rakastaa jokaista ihmistä – – tämä oli se voima, joka oli pitänyt miestä yllä kaikissa koettelemuksissa. Sen voiman olin kohdannut ensin teksasilaisessa sairaalassa, ja vähitellen opin, missä Jeesus Kristus tahtoi säteillä lävitse, olipa ihminen siitä tietoinen tai ei."
     Erikoisesti kahdella asialla on tässä merkitystä aiheemme jatkokäsittelylle. Ensiksi Bill Codyn hämmästyttävät ja ensi näkemältä täysin käsittämättömät sanat, että anteeksiantamispäätös "oli helppo ratkaisu, todellakin" ja toiseksi, että hän teki samanaikaisesti ensimmäisen ratkaisunsa kanssa toisen ratkaisun, "rakastaa jokaista tapaamaani henkilöä". Myöhemmin puhutaan siitä, mistä sielunvoimista yksin tämä "helppo" päätös voitiin tehdä ja mikä on jälkimmäisen päätöksen henkinen merkitys.

     Halutessamme lähestyä anteeksiantamisen ongelmaa henkiseltä kannalta täytyy meidän ensimmäiseksi osoittaa ne tunnusmerkit, joiden avulla toden anteeksiannon — josta yksin tässä kirjassa on puhe — varmuudella erottaa sen monista jäljitelmistä ja naamioista, joissa se elämässä usein esiintyy olematta sitä kuitenkaan syvimmältä olemukseltaan. Monestihan se käsitetään melko yksinkertaiseksi. Usein pinnallisella tarkastelulla anteeksiannolta näyttänyt osoittautuu todellisuudessa kuitenkin tietoisen tai tiedostamattoman egoismin erityiseksi muodoksi, kätketyksi toiveeksi esiintyä mahdollisimman edullisessa valossa. Valehyväntekijän naamion takana ei niin sanottu "anteeksiantaminen" vaadi minkäänlaista sisäistä ponnistusta, vaan sitä käytetään helposti hyväksi itsekkäiden päämäärien saavuttamiseksi.
     Vale-anteeksiannon vastakohtana liittyy todelliseen anteeksiantamiseen kaksi ominaisuutta tai tunnusmerkkiä. Nämä tulevat erityisen selkeästi esille kolmannessa luvussa esitetyistä esimerkeistä toisessa ja neljännessä. Tarkastelkaamme niitä päinvastaisessa järjestyksessä. Marie Steinerin vuonna 1942 kirjoittama "Sovinnontekovetoomus" mainittiin neljäntenä esimerkkinä. Siinä viitataan useamman kerran jokaisen toden anteeksiannon ensimmäiseen pääominaisuuteen. Sen tiedostaminen on erityisen tärkeää, koska juuri se tekee todellisen anteeksiantamisen niin vaikeaksi. Marie Steiner kirjoittaa tässä yhteydessä: "Sitten täytyy myös yhteisön tehdä tietoisesti päätös voittaa itsensä. Selvästi ja vapaaehtoisesti!" ja vielä kerran vetoomuksen lopussa: "Pelastakaamme hänen [Rudolf Steinerin] työnsä ja ihmiskunnan kulttuuri voittamalla itsemme ja tekemällä sovinto . . ."
     Ymmärtääksemme paremmin itsensä voittamisen välttämättömyys jokaisen toden anteeksiannon teon yhteydessä täytyy meidän ottaa huomioon, että kuten jo kerran todettiin, tapahtuu jokaisessa anteeksiantamisessa alemman minän täyttyminen korkeamman minän voimilla ja substanssilla. Samanaikaisesti on kuitenkin tarpeellista voittaa kaikki alemman minän alas vetävät taipumukset. Sillä vain ihmisen moraalisen tahdon voittaessa riittävästi alemman minän voimat voi korkeampi minä kehittää toimintaansa. Se merkitsee toden anteeksiannon olevan aina luonteeltaan uhrautuvaa.
     Myös sen henkiseen vaikutusasteeseen — josta puhutaan myöhemmin perusteellisemmin — vaikuttaa ennen kaikkea uhrautumistahdon syvyys, joka ainakin osittain syntyy alemman minän voittamisesta korkeamman minän avulla. Ensimmäinen vastustaa itsekkyytensä tähden kaikin mahdollisin tavoin anteeksiantoa tarrautuen jokaiseen tekosyyhyn tai verukkeeseen, joka sallii hänen olla ottamatta tätä sisäistä askelta. Alempi minähän on luontonsa mukaisesti alinomaa taipuvainen kantamaan kaunaa ja olemaan unohtamatta "vapaaehtoisesti", koska se pitää unohtamista vahingollisena puhtaasti itsekkäälle kokonaisuudelleen.
     Toden anteeksiantamisen toinen luonteenomainen piirre on sen sisäinen aktiivisuus. Todellinen anteeksianto ei koskaan voi olla passiivista — eroten täten valheellisesta tai vain näennäisestä anteeksiannosta. Sen ollessa kyseessä emme ainoastaan päätä "unohtaa" meille tehtyä pahaa tai meitä kohdannutta epäoikeudenmukaisuutta, vaan otamme sen ohella itsellemme sisäisen velvollisuuden hyvittää se objektiivinen vahinko, jonka meidän lisäksemme myös maailma on kärsinyt pahan teon kautta. Toden anteeksiantamisen yhteydessä otamme vapaaehtoisesti, täydestä sisäisestä vapaudesta käsin itsellemme tehtävän antaa maailmalle voimiemme mukaan — niin paljon myötätuntoa, rakkautta ja hyvyyttä kuin siltä objektiivisesti on otettu pois pahan teon välityksellä.
     Tämä toinen toden anteeksiannon ehto esiintyy toisessa esimerkissä, Bill Codyn tarinassa erityisen selvästi. "Viha oli juuri tappanut kuusi henkilöä, jotka merkitsivät minulle eniten maailmassa", hän sanoi Georg Ritchielle. "Minä päätin sen sijaan viettää rakastamalla lopun elämääni — tulisipa se kestämään vain pari päivää tai monta vuotta." Kohtaamme tässä hämmästyttävän tosiasian. Tämä toinen ehto on samanaikaisesti vaikeampi ja hyvin paljon helpompi täyttää kuin ensimmäinen: vaikeampi alemman minän ja hyvin paljon helpompi korkeamman minän näkökannalta. Ensimmäisen ehdon — toden itsensä voittamisen — täyttämiseksi on saavutettava voitto vaikeassa taistelussa korkeamman ja alemman minän välillä; toinen ehto sitä vastoin — jos se ylipäätään on täytettävissä nykyisissä elämän olosuhteissa — voidaan toteuttaa vain tämän voiton jälkeen, ts. jo korkeammasta minästä käsin.
     Korkeammalle minälle on ominaista jatkuva anteeksiantaminen alemmalle minälle — tosiaan koko maallisen elämän ajan — ja samalla kuitenkin uhrautuva ympäristöön virtaaminen korkeamman minän täyttäessä alemman minän ja päästessä siten kosketuksiin maailman kanssa. Ottaessamme tämän huomioon voimme paremmin ymmärtää Bill Codyn sanomat sanat, jotka arkitietoisuudellemme kuulostavat aivan uskomattomilta: "Se oli helppo päätös, todellakin." On tosiasia, että alemmalle minälle saavuttamattomalta, eikä edes pyrkimisen arvoiselta näyttävä on korkealle minälle itsestään selvää, aivan helppoa. Niin osoittautuvat Bill Codyn sanat "anteeksiannon helppoudesta" selkeäksi todistukseksi korkeamman minän elämisestä ja vaikuttamisesta hänen sielussaan.
     Tämä toinen esimerkki osoittaa myös, että toden, ts. sisäisesti aktiivisen anteeksiannon saavuttamisen "vaikeus" tai "helppous" riippuu ennen kaikkea korkeamman minän vaikutuksesta ihmisessä eli siitä, miten pitkälle se on saavuttanut voiton alemmasta minästä. Näin nähtynä voi jokainen ihminen mitata anteeksiantamisen kykynsä avulla korkeamman minän läsnäolon ja kehityksen asteen itsessään.
     Tiettyyn asteeseen asti kokee jokainen ihminen helpotuksen ja vapautumisen tunteen, joka aina liittyy toden anteeksiannon yhteydessä karman "yksinkertaistamiseen". Kaunan kantaminen sitä vastoin painaa sielua kuin raskas taakka.
     Todellisen anteeksiannon kahdesta aspektista tai ehdosta olisi tässä mainittava vielä yksi puoli. Tarkkaavaisesti huomioidessa voidaan havaita, että molemmat ehdot ovat tietyssä mielessä diametraalisesti vastakkain, ensimmäisen kohdalla on välttämätöntä unohtaa itseen kohdistunut vääryys, mikä on mahdotonta ilman itsensä voittamista. Toisen kohdalla on sitä vastoin tarpeellista — kuten Bill Codyn tapauksessa — taukoamatta muistaa jokaisen anteeksiantamisen tekoon erottamattomasti liittyvä sisäinen lupaus, joka muodostuu vapaaehtoisesti tehdystä sitoumuksesta antaa maailmalle niin paljon hyvyyttä ja rakkautta kuin siltä on objektiivisesti otettu pois pahan tai epämoraalisen teon kautta.

{s.29-32, 83-87 hieman lyhennneltynä}

bar

Etusivu Antroposofia