A. A. S.

Jälleensyntymisestä

Kun ihminen tuntee ja tietää kokemuksestaan omaavansa kaksi hyvin eriasteista tajunnantilaa, niin voihan olla mahdollista, että hän kehittyessään pidemmälle oppii kohottamaan tietoisuutensa vielä laajempaan, selvempään ja korkeampaan tajunnantilaan.

Ajatelkaamme uni- ja päivätajuntaa. Jos aluksi oletamme, että ihmisen todellinen itse on hänen päivätajuntansa älyineen, tunteineen ja fyysisine ruumiineen, niin minne on tämä hänen todellinen itsensä hävinnyt hänen ollessaan unitajunnassa? Hänellä on silloin päivätajunnastaan ainoastaan joitakin irrallisia hämäriä vaikutteita, jotka ovat yhdistyneet varsinaisiin unikuviin tai joista nämä unikuvat ovat vähitellen kehittyneet. Ihmisen unitajunta ei tiedä, että uni, jota hän juuri näkee, on jotain hyvin lyhytaikaista, ohimenevää ja päivätajunnan kannalta katsottuna ainoastaan harhaa. Se ei tiedä, että ihmisen päivätajunta on mennyt illalla nukkumaan ja herää aamulla terveenä, virkeänä ja itsetietoisena, vaan se luulee todeksi ja hyvinkin järkeväksi ja suurarvoiseksi kaiken sen, mitä se unessa näkee tai tekee, iloitsee, kärsii tai pelkää. Ja hyvin harvoin tapahtuu, että ihminen unta nähdessään samalla myös muistaa, mitä unta hän näki edellisenä yönä. Unitajunta ei tiedä edes sitä, että useat unet johtuvat aivan suoranaisesti päivätajunnassa olleista ajatuksista, eikä se tiedä mitään edes päivätajunnan olemassaolosta, saati sitten edellisen, jo hävinneen unitajunnan merkillisistä retkeilyistä ja seikkailuista unimaailman utuisilla seuduilla. Ihmisen herätessä unitajunta kuolee, mutta ihminen voi päivällä kuitenkin muistaa hävinneen unitajuntansa öiset retkeilyt. Sitä vastoin seuraavana yönä taas vaipuessaan unitajuntaan hän kadottaa muistonsa ja tietoisuutensa omasta itsestään ja edellisestä unitajunnastaan. Vasta herättyään voi hän muistaa sekä edellisen että toissaöisen unitajunnan elämän vaiheet.

Tässä on siis päivätajunnan usein toistuva jälleensyntyminen. Unitajunnat syntyvät ja kuolevat, mutta päivätajunta on se pysyvä olemus, joka yhdistää nuo lyhytaikaiset, heikot ja tietoisuudessaan sangen rajoitetut unitajunnat.

Mutta jos ihminen kehittää päivätajuntansa niin hienoksi ja voimakkaaksi, että se voi pysyä toimivana ja itsetietoisena fyysisen ruumiin nukkuessakin, niin sen ei silloin enää tarvitse syntyä unitajunnaksi, vaan ihminen saa elää yhtämittaista elämää päivätajunnassaan huolimatta siitä, nukkuuko tai valvooko hänen ruumiinsa, sillä hänen päivätajuntansa on tullut niin herkäksi, että se voi toimia ilman fyysisten aivojen välitystä.

Tähän voidaan huomauttaa, ettei ihminen voi hankkia itselleen sellaista voimakasta ja herkkää päivätajuntaa, joka voisi pysyä itsetietoisena fyysisten aivojen ollessa unen lamauttamina, vaan että ihminen kuolee ennen kuin hän on kehittynyt niin pitkälle. Mutta mikä on sitten todellinen ihminen? Mikä on se, joka kehittyy, ja mikä on se, joka kuolee? Me oletimme edellä, että ihmisen todellinen itse on hänen päivätajuntansa älyineen, tunteineen ja fyysisine ruumiineen. Mutta sehän oli ainoastaan mielivaltainen olettamus, eikä asian siis todellisuudessa tarvitse olla niin, vaan ihmisen todellinen itse voi olla jotain paljon korkeampaa, paljon hienompaa ja paljon voimakkaampaa. Kun emme tiedä unitajunnassammekaan sitä, mitä tiedämme päivätajunnassamme, nimittäin, että unitajuntamme liittyy päivätajuntaamme ja on osittain ainoastaan suoranaista seurausta siinä olleista ajatuksista, tunteista ja himoista, niin eikö voisi olla mahdollista, että päivätajuntammekin on ainoastaan jonkin pysyväisemmän, laajemman ja korkeamman tajunnan heikko ohimenevä ilmaus? Tästä oletetusta korkeammasta tajunnastamme, jota voimme pitää todellisena itsenämme tai ainakin sellaisena, joka on hyvin lähellä sitä, emme tietystikään voi päivätajunnassamme kokemusperäisesti tietää sen enempää kuin unitajunnassammekaan tiedämme päivätajuntamme olemassaolosta. Mutta samoin kuin unitajuntamme saa vaikutteita päivätajunnastamme, samaten täytyy päivätajuntaammekin vaikuttaa tuo korkeampi tajunta. Näitä vaikutteita tutkimalla ja kehittämällä voimme löytää niiden syyn, ja oppimalla elämään niiden antamien viittausten mukaan voimme ehkä vapautua nykyisen päivätajuntamme harhasta ja nousta siihen täydellisempään tietoisuuteen, joka ruumiillistuessaan tähän fyysiseen maailmaan on tilapäisesti kadottanut muiston omasta itsestään.

Väittäväthän useat ihmiset jo tulleensa itsetietoisiksi tässä korkeammassa tajunnassaan, ja viittaavathan monet psykologisten tutkimusten ja kokeiden tulokset sellaisen tajunnan olemassaoloon. Melkein jokaisen ihmisen sisäisessä elämässä on ainakin muutamia sellaisia ilmiöitä, jotka näyttävät aiheutuvan jonkin ihmiselle vielä tuntemattoman tajunnan toiminnasta, kuten esimerkiksi intuitio eli sisäisen näkemyksen antamia kokemuksia, unien, näkyjen ja aavistusten toteutumisia, sellaisia tietämisen tuntemuksia, että ihminen ikään kuin tuntee tietävänsä, vaikkei hän vielä tiedäkään ja ennen kaikkea omantunnon usein hyvinkin voimakkaasti kehottavia, varoittavia ja nuhtelevia vaatimuksia. Siksi voidaan pitää hyvin todennäköisenä, melkeinpä varmanakin, että ihmisen todellinen itse ei olekaan tämä päivätajunta, kuten alussa oletimme, vaan että se on jotain paljon hienompaa, jota emme vielä tunne ja että ihminen kehityttyään pitemmälle voi nousta uuteen, korkeampaan tajunnantilaan, jossa hän on paljon lähempänä todellista itseään kuin ollessaan nykyisessä päivätajunnassaan.

Ihmisen päivätajunta, hänen persoonallisuutensa on siis ainoastaan hänen korkeamman minänsä, hänen todellisen kuolemattoman itsensä lyhyt, vain muutamia kymmeniä vuosia kestävä ilmaus, joka ei ole muuta kuin haihtuvaa harhaa tuon pysyvän itsen näkökannalta katsottuna. Ihmistä, joka on kokonaan kiintynyt tähän fyysiseen elämään, sen iloihin ja nautintoihin, voidaan verrata unitajuntaan, joka unessa iloitsee löytämästään, mutta jo seuraavassa hetkessä, ihmisen herätessä, olemattomiin haihtuvasta aarteesta.

Me persoonalliset ihmiset, me päivätajunnat olemme hyvin lyhytaikaisia olentoja, sillä ruumiimme hävitessä me persoonallisina olentoina lakkaamme ennen pitkää olemasta, mutta korkeampi minämme, todellinen itsemme on kuolematon ja jälleensyntyy monta kertaa tähän näkyvään fyysiseen maailmaan. Jos uskomme, että me päivätajunnat kuolemamme jälkeen synnymme uudestaan, niin petämme itsemme, sillä me olemme päivätajunnassamme kuolemattoman todellisen itsemme näkökannalta katsottuna samanlaisia haihtuvia olentoja kuin unitajuntamme ovat päivätajuntaamme nähden. Koettakaamme siis mahdollisimman perinpohjaisesti oppia tuntemaan omaatuntoamme ja sisäistä näkemystämme, jotta vähitellen voisimme kokonaan nousta siihen tajuntaan, jonka heikkoja vaikutteita me itsessämme ajoittain saamme tuntea.

Tietäjä – tammikuu 1915