Kalervo Mielty

Contra confessiones – reunahuomioita uskontunnustuksesta

Luterilainen uskontunnustus ei periaatteellisessa mielessä paljonkaan poikkea niistä näkemyksistä, jotka muotoiltiin jo ensimmäisten vuosisatojen riitaisissa kirkolliskokouksissa. Martti Luther yritti suorittaa näkemysten "päivitystä", mutta puhdistuksellisena toimena se jäi varsin pintapuoliseksi. Lutherin ongelmana lienee ollut liiallinen luotto raamatun auktoriteettiin, mikä on siinä suhteessa erikoista, että hän piti juutalaisia – raamatun laatijoita – patologisina valehtelijoina (ks. Von den Jüden und Ihren Lügen).

***

Tunnustusten ensimmäisessä kappaleessa vakuutetaan uskoa perinteiseen juutalaiseen (vanhatestamentilliseen) tapaan määriteltyyn persoonalliseen, maskuliiniseen luoja-jumalaan, joka oli luonut ihmisen täysin sen muotoiseksi ja kykyiseksi, jollainen ihminen nykyisinkin on. Tässä suhteessa tunnustus on ainakin materiaaliselta kannalta nykyisten evoluutionäkemyksen vastainen.

Mooseksen kirjan ja Johanneksen evankeliumin alun nojalla asiaa voidaan tosin tulkita myös siten, että alkuperäinen luominen olisi tapahtunut (in principio, periaatteessa, perimmäisessä ajatuksessa) ennen kuin aikaa oli edes syntynyt – ts. ennen niin kutsuttua "alkuräjähdystä" (valkeuden tulemista).

Raamattu kuvaa luomisen tapahtuneen kuudessa päivässä, seitsemännen ollessa lepopäivä. Jos ajatellaan Jumalan olevan ja elävän iankaikkisuudessa eli ajallisuudesta ja rajallisuudesta vapaana, niin aikasidonnaisista luomispäivistä puhuminen on kyseenalaista – ellei niillä sitten kuvata koko tulevan ilmennyskauden käsittämättömän pitkiä jaksoja (iankaikkisuuksia), joita seuraa tietenkin "viimeinen päivä" ja sitä ilmenemätön vaihe, "lepopäivä" (kun esim. universumi vaipuu "mustaan aukkoon").

Mooseksen kirjan mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen eli kaltaisuuteensa, mikä voidaan asettaa hyvin kyseenalaiseksi pelkästään vilkaisemalla ihmiskunnan historiaa tai nykytilaa.

Jumalan sanotaan olevan henki, joten mikään muu kuin henki ei voi heijastaa ja sisältää Hänen todellista kuvaansa. Mooseksen kirjan mukaan Jumalan sanotaan luoneen elävän sielun, joka ei enää ollut yhtä luontoa hengen kanssa, vaan ensimmäinen askel ulkoisesti ilmenevän elämän suuntaan – seuraavan ollessa erillisen hahmon muodostuminen, "vaatteet nahasta".

Mestari Eckhart väitti keskiaikana, että Jumala loi (heijasti itsestään) kaiken korkeimpaan enkelikuntaan, Serafeihin, jotka tiedostivat sen yhtenä ja samana (erilaistumattomana, synnittömässä tilassa). Näistä luominen jatkui erilaistuen yhä enemmän ja konkreettisempiin muotoihin.

Johanneksen evankeliumin alun "luomiskertomus" puhuu ilmenevän ajattomasta alkutilasta ja henkisestä ydinolemuksesta (Logoksesta, Sanasta), jota ajallisten ilmennysten olisi tarkoitus toteuttaa siinä määrin, kun se on on mahdollista.

Jeesuksen väitetään todenneen Psalmia siteeraten (Luuk. 17:21), että kaikki ihmiset olivat jumalia (vaikka he eivät hänenkään aikana varmaan siltä näyttäneet). Toisaalla hän toteaa, että Jumalan valtakunta on sisällisesti ihmisissä (ja varmaan kaikessa muussakin) – etsikään, niin te löydätte, jonka jälkeen kaikki muu asettuu kohdalleen.

Jumalallisuus ei kuitenkaan yleisessä mielessä ulottune automaattisesti persoonalliseen ihmisyyteen saakka, vaan kätkeytyy hänen sisäiseen tai pikemminkin sisimpään olemukseensa odottamaan otollista aikaa – etääntymistä ajallisesta (katoavasta).

Se, mikä estää ihmisen tajunnan avautumisen sielulliseen ja henkiseen olemukseen ja olemiseen, on hänen samastumisensa ja takertumisensa mielensä ulkoisten virikkeiden pohjalta kehittämiin mielikuviin omasta erillisestä minuudesta ja sen suhteesta ulkoisiin, ohimeneviin ilmiöihin.

Ensimmäisen uskonkappaleen selityksessä kerrotaan Jumalan antavan ihmiselle armosta ja ansioitta kaiken tarvittavan ja suojelevan hänet kaikesta pahasta. Arkikokemus on kuitenkin selvässä ristiriidassa tämän kanssa todistaen, että ihminen joutuu itse ponnistelemaan (otsansa hiessä tai ainakin rypyssä) elämisen edellytysten ylläpitämiseksi ja parantamiseksi. Tietenkin periaatteellisessa mielessä kaikki on peräisin luonnosta, jonka alkuperä ja kantava perusta voidaan palauttaa jumalalliseen ajattomuuteen.

Jokapäiväiset uutiset todistavat vakuuttavasti sitä, että Jumala ei varjele ihmisiä kaikesta pahasta, vaan sallii myös elämän ikävien puolien tulla esiin. Jeesus totesi, ettei hänkään tullut tuomaan rauhaa (muuta kuin harvoille rauhaan kykeneville), vaan riitoja, jotka pakottavat ihmiset näkemään omat heikkoutensa ja puolinaisuutensa – ja kasvamaan niiden ylitse.

Käsitykset perimmäisestä jumaluudesta näyttäisivät kaipaavan päivitystä – eikä liene mitenkään mahdotonta löytää yhtymäkohtia perinnäisten näkemysten ja nykytieteen välille, mikäli sellaisia todella halutaan etsiä (ei kuitenkaan väkisin keksiä).

Steven Hawkingin tapainen tiedeuskovainen ei näe Jumalan olemassaololle mitään tarvetta, koska universumin asiat hoituvat hänen mukaansa ilman Jumalaa luonnossa vallitsevien tunnettujen ja tuntemattomien lakien nojalla. Hawking ei havaitse, että juuri luonnossa vallitseva pyrkimys jotakin kohden todistaa universumin olemuksen taustalla toimivasta viisaudesta, joka tosin ilmennyksen tasolla toteutuu osittaisesti – jatkuvien muutosten kautta.

***

Toinen uskonkappale on jo alkuvuosisatoina herättänyt eniten ristiriitoja ja tulkintaeroavuuksia. Ensimmäisellä vuosisadalla nykyisen, tai edes apostolisen ja Nikean tunnustusten kaltaisia näkemyksiä Jumalan Pojan luonteesta ei olisi käsitetty lainkaan.

Kristologian määrittelyn yhteydessä muuan piispa pyysikin Jumalaa varjelemaan häntä ajattelemasta Jumalansa (Kristuksen) luonnetta.

Käsitys jumalalliseen yltäneistä inhimillisistä yksilöistä on tuhansia vuosia vanhempi kuin kristinusko. Itämaiset ihmiset puhuivat avataaroista (jumalallista inkarnaatioista), buddhista ja boddhisattvoista jo kauan sitten viitaten siihen, että ihmisen on mahdollista saavuttaa ajallisesta riippumaton, sisäisesti pysyvä tietoisuuden tila.

Valitettavasti laitostuva kristillinen liike monopolisoi itselleen Jumalan poikuuden väittäen itsekkäästi ja totuutta häpäisten, että ainoastaan heidän ydinpersoonansa, Nasaretin Jeesus, oli Jumalan poika. Hänen fyysiseen alkuunsa kehiteltiin (jo evankelistat) mitä omituisimpia näkemyksiä neitseellisestä sikiämisestä Pyhästä Hengestä.

Partenogeneesiin kykenevät kuitenkin lähinnä kirvat, kummitussirkat ja amatsonimollit – ihmisen kohdalla asia liittynee ainoastaan "toiseen syntymiseen", inhimillisen tajunnan vaihtumiseen jumalalliseksi (syntymällä uudelleen ylhäältä, Pyhästä Hengestä).

Historiallisen Jeesuksen osalta hänen kuolemalleen Pontius Pilatuksen aikana löytyvät varsin pitävät perusteet – tosin evankelistojen antama luonnehdinta Pilatuksesta ei vastaa todellisuutta.

Jeesuksen kuoleman jälkeisten tilojen kuvaukset lienevät suurelta osin evankelistojen mielikuvituksen tuotetta (en tosin kyseenalaista tietoisuuden ylösnousemusta).

Jeesuksen kerrotaan lausuneen ristillä, että hän olisi jo samana päivänä toisen ryövärin kanssa paratiisissa. Mikäli Johanneksen evankeliumiin voidaan nojata, niin Jeesus oli jo paljon ennen fyysisen ruumiinsa menettämistä tietoisuutensa suhteen kuolemattomassa tilassa – yhtä Isänsä kanssa – joten kehon menettäminen ei merkinnyt mitään hänen todellisen olemuksensa suhteen (kaikki maailman antama ja vaatima oli hänen osaltaan jo täytetty, consummatum est).

Evankeliumit luovat hieman ristiriitaisen kuvan siinä, että Jeesus toisaalla sanoi pysyvänsä seuraajiensa lähellä maailman loppuun saakka – toisaalla kerrotaan hänen siirtyneen taivasten valtakuntaan (pois ajallisen piiristä) ja asettuneen Isän oikealle puolelle (vaikka Isässä ei olisikaan puolia tai muutakaan erilaisuutta).

Miten on sitten tuomitsemisen laita? Johanneksen 15. luvussa Jeesus sanoo, ettei hän tuomitse ketään, vaikka osaisi kyllä tuomita oikein, koska on sisäisesti yhtä itse todellisuuden kanssa. Toisaalla hän vakuuttaa tulleensa lähinnä pelastamaan maailmaa johdattamalla ihmisiä "pimeydestä valoon". Jeesus myös toteaa, ettei Isäkään (Jumala) tuomitse ketään vaan että Hänen käskynsä on iankaikkinen elämä.

Johanneksen evankeliumin 3. luku luo erikoisen kuvan tuomiosta: "Mutta tämä on tuomio, että valkeus on tullut maailmaan, ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat." On varsin ilmeistä, että pimeys tarkoittaa tässä ihmisen mielen suuntautumista ja samastumista katoaviin kohteisiin – he eivät edes tosissaan etsi mitään pysyvää, vaikka näkisivät, että kaikki materiaan ja muotoon pukeutuva katoaa aikanaan, samoin kaikki psyykkinen "hyvä", kuten valta, maine ja kunnia.

Jo ensimmäisten vuosisatojen "toisinajattelijat" arvostelivat kirkolliseksi suuntaukseksi muodostuvien valtaenemmistöä siitä, etteivät nämä tosissaan etsineet totuutta, vaan tyytyivät toisilta lainattuihin uskomuksiin.

Saarnaaja toteaa kirjoituksensa alussa: "Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta!" Hän viittaa siihen, että kaikki ulkonainen on sellaisenaan katoavaa. Tämä on kuitenkin tulkittava siten, että ulkoinen turhuus on kuitenkin tarpeellista ja merkityksellistä siinä ja sen ajan, että pysyvä ja todellinen saavutetaan. Ulkoinen on väline, jonka kautta saatava "hyöty" keräytyy sisäiseen, kunnes "ajallisen painolasti kevenee", ja todellisuuden (jumalallisen) on mahdollista avautua itsenään ja itsessään.

Toisen uskonkappaleen selityksissä mainitaan, että Jeesus Kristus on syntynyt Isästä iankaikkisuudessa. Ajattomuudesta syntyminen on yhteistä lähes kaikille vakavasti otettaville hengellisille näkemyksille – toisin kuin kristillinen, juutalaisuudesta lainattu ja suuresti paisuteltu oppi lunastuksesta sijaissovituksen (vikauhrin) kautta.

Evankeliumeissa itsessään edellytetään omakohtaista ylhäältä syntymistä (tietoisuuden muutosta) ja samalla katoavaisuuteen samastuvan elämänymmärryksensä kadottamista, että ihmisen tietoisuuden keskus siirtyisi ajallisen yläpuolelle.

Toisen uskonkappaleen selityksen mukaan tavoitteena on elää Kristuksen valtakunnassa ja hänen alamaisenaan palvellen häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa.

Taivasten valtakunnassa ei kuitenkaan voi olla erillisyyttä saati alamaisuutta, mikäli hengen olemus ymmärretään oikein (Isä ja minä olemme yhtä, toivoisin heidänkin pääsevän samaan ykseyteen). Henki on jakamaton olemus ja oleminen, ja sitä voidaan tutkia ainoastaan hengen kautta (kuten Paavali asiaa valaisee).

Mestari Eckhart korostaa saarnoissaan sitä, ettei ole olemassa mitään erityisiä "Jumalan Poikia", vaan että kaikki voivat tavoitella alkuperäistä universaalia tietoisuuden tilaa, joka ylittää selkeydessään ja kestävyydessään kaiken ajateltavissa ja tunnettavissa olevan.

***

Kolmannessa uskonkappaleessa vakuutetaan varsin huonosti perustellen uskoa Pyhään Henkeen, yhteen pyhään kristilliseen seurakuntaan, pyhien yhteyteen, syntien anteeksiantamiseen, ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään.

Selityksessä todetaan tosin oikeutetusti, ettei inhimillinen järkeily sinänsä voi avata elämän ja olemisen syvimpiä ulottuvuuksia, koska se on aikasidonnainen, eli ehdollistunut ilmentyneeseen elämään käsittäen siten ainoastaan sen puitteissa olevaa.

Oikeaa on myös se, että hengellinen voi avautua suoraan sisäisen tietoisuuden keskukseksi, mikäli kaikki häiritsevät virtaukset laantuvat. Puhuminen "oikeasta uskosta" asian käsitteellisessä mielessä on kyseenalaista, koska todellisuuden avautuminen ei ole kiinni ajatusmuodoista, vaan itse kunkin todellisesta, sisäisestä olemuksesta (ja tietenkin Korkeimman armosta).

Yhden pyhän kristillisen seurakunnan mainitsemiseen ei löydy historiallisia perusteita (vastaan löytyy runsain mitoin), sillä kirkko on jo ensimmäisten vuosisatojen aikana jakautunut eripuraisiin – myöhemmin toisiaan vainoaviin leireihin.

Termi sinänsä viitannee "pyhien yhteyteen" tai pikemminkin heidän tietoisuutensa yhteiseen lähteeseen ja keskukseen: sisäisesti yhtenä olemiseen, sen jälkeen kun itsekäs, minäkeskeinen tajunnan tila on väistynyt universaalin (jumalallisen) tietoisuuden tieltä.

Kolmannen uskonkappaleen selitys väittää, että Pyhä Henki varjelee ja valaisee koko kristikuntaa (ja vain sitä) maan päällä ainoan oikean uskon kautta. Tällainen käsitys heijastaa lähinnä ylitsevuotavaa (ellei suorastaan saatanallista) itsekkyyttä ja tietämättömyyttä ihmiskunnan syvistä hengellisistä pyrkimyksistä ja näkemyksistä kautta aikojen.

Uskonkappaleen maininta fyysisen ruumiin ylösnousemuksesta on sekin varsin myöhäinen ("holistinen") kehitelmä. Alun perin kristillisissä piireissä ajateltiin tajuisen elämän jatkuvan välittömästi fyysisen kuoleman jälkeen, joten viimeisen päivän odotteluun tajuttomassa tilassa (saati haudan levossa) ei löydy minkäänlaisia perusteita.

Vanhan testamentin (ja monien muiden perinteiden) mukaan vainajat (ainakin valtaosa heistä) oleilivat ns. tuonelassa – ei siis helvetissä, joka on myöhemmin kehitelty "loppusijoituspaikka" niille, jotka eivät omaksuneet yhteisön "ehdottomiksi totuuksiksi" määrittelemiä kiintoajatuksia.

Kuoleman jälkeiset tilat (joita lienee useita ja laadultaan erilaisia – "monia asuinsijoja") lienevät lähinnä subjektiivisia tiloja, joissa maallinen elämänkokemus sulatetaan ja suodatetaan luonnollisen prosessin kautta ihmisen sisäiseen (sielulliseen) olemukseen (lyhde puidaan ja siemenet lajitellaan).

Näihin tiloihin liittynee yhä tietynlainen ajallisuus ja hahmoistuminen (tosin ei samanlainen kuin fyysisessä elementissä). Ongelma saattaa olla siinä, ettei niissä enää voida omaksua mitään todella uutta (vilja ei yleensä kasva puinnin jälkeen), josta syystä evankeliumeissa ja monissa muissa hengellisissä opastuksissa korostetaan elinaikaisen toiminnan merkityksellisyyttä.

Tuomaan evankeliumissa (n:o 59) kehotetaan etsimään (todella) elävää niin kauan kuin itse elää, sillä kuoleman jälkeen sitä ei voi löytää, vaikka haluaisikin.

Näkemys, että jossakin vaiheessa tulee "viimeinen päivä", on tieteellisestikin hyvin perusteltu. Tämän maan osalta "viimeinen päivä" lähestyy melko varmasti joskus parin miljardin vuoden kuluttua, kun aurinko on kuluttanut polttoaineensa ja alkaa laajentua. Siihen mennessä ihmiskunnan kokonaisuudessaan olisi syytä etsiä ja löytää elämän pysyvä, muodoista riippumaton ydin, jonka säilyvyys ei ole sidoksissa aikaan ja tilaan.

Iankaikkista elämää ei tulisi ymmärtää (kuten usein tehdään) rajattomaksi venytetyksi ajallisuudeksi, sillä kaikki ajallinen nojaa peräkkäisyyksiin ja on luonteeltaan puutteellista, katkonaista tai kokonaan katoavaa.

***

Uskonkappaleiden selitysten lopussa todetaan hyvin ylimielisesti: tämä on varmasti totta. Tällaisen totuusnäkemyksen nojalla kristikunta ja useat muut uskonnolliset tai poliittiset järjestelmät ovat motivoineet ja suorittaneet – ja suorittavat yhä – mitä kauheimpia tekoja.

Jeesuksen sanotaan varoittaneen vannomasta mitään, koska pelkkään inhimilliseen järkeilyyn nojaava tajunta ei kykene havaitsemaan välittömästi asioiden todellista ydinolemusta – muuttumatonta todellisuutta.

Tunnustusten suhteen on syytä muistaa, että Nasaretin Jeesus itse taisteli koko lyhyen ikänsä ympäristönsä tunnustuksellista uskomustapaa (kuollutta sanaa) vastaan. Hänelle suoraan tiedostettava todellisuus (Isän sana, tietoisuus hengessä) oli ainoa ehdottoman uskon arvoinen asia.

Varoituksista huolimatta laitostuva kirkko teki Jeesuksen opastuksista omiin tarkoituksiin paremmin soveltuvan yksinkertaistetun ja lihallistetun "opin Jeesuksesta".

Viisas Siirak varoitteli määrittämästä mitään suoralta kädeltä hyväksi tai pahaksi, koska ihmiset eivät tunne elämän dynamiikkaa: sitä, millaisia muutoksia erilaiset virikkeet tuottavat aikojen saatossa ihmisten sisäisessä olemuksessa.

Sisäisessä (sielullisessa) olemuksessa tapahtuvat muutokset ovat hengellisessä mielessä ainoita tärkeitä asioita (taivaallisia aarteita). Muutokset ulkoisessa käyttäytymisessä ja totuuksina omaksutut kiinteät ajatusmuodot eivät välttämättä edistä yksilön avautumista elämän todellisen lähteen suuntaan, josta Jeesuksen ja Jaakobin mukaan kaikki hyvä ja täydellinen on peräisin ja löydettävissä.

Jäykkien sanallisten tunnustusten laatiminen johtaa useimmiten siihen, mistä Uusi testamentti varoittelee erilaisin vertauksin: että ihmisten järjellinen toiminta rajoittuu tai jopa halvaantuu aivan liian pinnallisten käsitysten puitteisiin. Synoptiset evankeliumit puhuvat "leilien kovettumisesta" viitaten kiinteisiin ajatusmuotoihin, joita aletaan sellaisinaan pitää totuuksina ja jotka estävät tai vääristävät uusien – mahdollisesti totuudellisempien – virikkeiden pääsyn ja vaikutuksen tajuntaan.

Myös Matteuksen ja Luukkaan kirjaamat vertaukset leivisköiden hengellisesti hyödyllisestä käytöstä viittaavat siihen, että ihmisten tulisi pitää mielensä riittävän avoinna että tajunta saisi erilaisia virikkeitä työstettäväkseen voidakseen laajeta ja syvetä luonnollisesti.

Pelkän järjen tai tunteiden kautta todellisuus itsessään ei tietenkään avaudu, mutta ymmärryksen syveneminen, mielen puhdistuminen ja vapautuminen enimmistä ehdollistumistaan voi poistaa esteitä henkisen olemuksen luonnollisen ja armollisen avautumisen tieltä.

Uusi testamentti puhuu "lasten kaltaisuudesta", joka helposti ymmärretään lapsellisuudeksi, jollaisen kanssa käsitteellä ei ole mitään tekemistä. Jeesus saattoi viitata jopa lapsiin, jotka eivät ole vielä oppineet ajattelemaan käsitteellisesti saati lausumaan sanaa "minä".

Hengellisessä mielessä lasten kaltaisuus merkitsee käsitteellisen ajattelun ja tunteilun ylittävää tietoisuuden tilaa, jossa kaikki asiat paljastuvat välittömästi sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat.

Paavalin Korinttolaiskirjeessään kauniisti kuvaama rakkaus viittaa jumalalliseen, kaikkea yhtäläisesti syleilevään rakkauteen, jonka rinnalla inhimillinen rakkaus parhaimmillaankin on vain kalpea esiaste.

Jumalallinen rakkaus pitää auringot ja planeetat kiertoradoillaan ja tekee mahdolliseksi sen, että kaiken ilmenneen elämän on mahdollista palata korpivaelluksensa jälkeen takaisin alkuperäiseen, henkiseen tilaansa. Apostoli kuvaa tätä paluuta ihmiskunnan osalta prosessina, jossa ensimmäisestä Adamista kehkeytyy (mikäli on kehkeytyäkseen) viimeinen Adam – Jumalan kuvan (Jumalan poikuuden, Kristuksen) toteuttamaan kykenevä henkinen, elämää luova olemus.


Etusivu Artikkelit