Kauris

Kuinka voitin epäilykseni

Jo lapsuudesta saakka olen usein pysähtynyt, keskellä aineellisinta arkeakin, kysymään itseltäni: mitä on elämä, mikä on elämän tarkoitus? Mitä on ihminen, mistä hän tulee ja mihin hän menee?

Mutta olenko saanut tyydyttävää vastausta?

Lapsena, ennen kuin vielä osasin mitään kysyäkään, ympäröitiin heräävä henkeni pakollisilla uskonkappaleilla, käskyillä ja selityksillä. Näillä luterilaisen kirkon opeilla, joita annettiin vielä perin ahdasmielisessä hengessä, sain sitten janoista henkeäni tyydyttää lähes 20 ikävuoteeni, jolloin tulin kosketuksiin materialismin kanssa. Se oli aivan kuin vapautus vankeudesta. Iloiten heittäydyin sen järkevään ”tyhjyyteen”. Sanon: tyhjyyteen, sillä sellaiseksi se piankin osoittautui. Yhä salaperäisenä ammotti pimeys sielussani. Vaikka sieltä oli poistettu helvetin synkät sauhut, oli siellä nyt tyhjyys, pimeys pohjattomampi.

Kaiken häviö oli suurimmankin ponnistuksen, elämäntyön ja saavutuksen kruunu ja palkka. Helvettiä ei ollut, mutta ei ollut myöskään taivasta. Pelon iltahämärä oli hävinnyt, mutta turha oli odottaa toivon aamuruskoakaan.

Mutta sitten yhtäkkiä tuli valoa – ihmeellistä, salaperäistä valoa – sitä kutsuttiin teosofian nimellä. Sen valo poisti pimeyden; se valotti synkimmänkin sopukan. Minne vain sen valossa katseensa käänsikin, minne vain rohkeinkin mielikuvitus uskalsi mennä, sieltä pimeys heti poistui ja ennen näkymättömät saivat selvän muodon.

Mutta sittenkin nousee silloin tällöin kysymys – mikä johtunee entisestä materialistisuudestani: olenko minä koskaan saanut minkäänlaista todistusta henkimaailman olemassaolosta, olenko minä koskaan saanut tuntea jonkun Korkeamman Voiman vaikutusta tämän fyysisen, viidellä aistilla havaittavan elämän ulkopuolelta? Niin valaisevia, uskottavia ja elämän arvoitusta selittäviä kuin teosofian opit ovatkin, saattavat ne siitä huolimatta olla erehdyttäviä, vääriä, valheellisia, ja ehkä juuri varta vasten kunnianhimoisten ihmisten keksimiä ja suunnittelemia? Sillä enhän ole koskaan nähnyt henkiä, haamuja tai kummituksia. En kertaakaan koko elämässäni ole omilla korvillani kuullut, enkä omilla silmilläni nähnyt mitään, jota ei voisi materialistisesti selittää. Mistä siis voisin uskoa näkymättömän maailman olemassaoloon? Jos kerran on olemassa niin suuri ja ihmeellinen henkimaailma, jos kerta on olemassa Korkein Voima ja johto kaiken tämän aineellisen maailman takana, niin olisihan minunkin – ainakin joskus – pitänyt saada siitä jonkinlaista tietoa, jonkinlainen ilmestys.

Enkö todellakaan voi ainuttakaan omakohtaista todistusta löytää?

Ja kun alan penkoa muistini kellastuneita lehtiä, niin vielä aivan tuoreelta lehdeltä voin lukea seuraavaa.

Myrskynpuuska viheltää aavemaisella äänellään asuntojen nurkissa. Koko avaruus näyttää olevan yhtenä ainoana tuiskun temmellyskenttänä, ikään kuin raivottaret olisivat saaneet vallan mielin määrin mellastaa. Olen näkevinäni niiden haamumaisia hurjia liikkeitä, jotka kuitenkin todellisuudessa ovat eri tiheiden lumipyörteiden muodostamia kuvioita. Ennen kulkemaani tietä muistutellen alan kahlata polvenkorkuisessa kinoksessa, vähäisen niityn poikki metsästä rinnettä kohti. Usean askeleen tekee tuulen valta turhaksi, huolimatta kaikista ponnistuksista. Kadotan koko metsän näkyvistäni, silmäni menevät kiinni, kasvoni pöhöttyvät lumenpieksännästä ja olen tukehtua tästä hyisestä säälimättömästä syleilystä. Jo kuulen metsän raskaat huokaukset taistellessaan mielettömän myrskyn kanssa, ja pian olenkin sen suojaavassa sylissä.

Jos koskaan, niin tällaisina luonnon raivonhetkinä hiipii avuttomuuden tunne tavalliseen ihmissydämeen. Kuinka turvattomalta, suojattomalta, merkityksettömältä tuntuukaan yksi ihmiselo! Se on kuin joulukuun päivä Pohjolassa, jonka aamuhämärästä alkaa ilta pimetä – ja kun sekin on vielä myrskyä...

Mutta mistä tulet sinä ilon aalto keskellä suurinta surua, mistä saavut kaukomailta sinä lämmin, kevään sulotuoksuinen tuulahdus, ajalla hyytävien hallojen, talven tuiskujen temmeltäessä – mistä? Mistä saavut sä rauhan henkäys, suuri sanomaton hyväntunne, joka viihdyttävimmin vaikutat kuin konsanaan armaan syleily toivottomasti rakastavalle? Mistä tämä armas kosketus ystäviltä vaeltajalle? Tuleeko se sisältä vai ulkoa, läheltä vai kaukaa, tästä vai toisesta maailmasta? Minä tiedä en. Minä ainoastaan tunnen sen jumalaisen läsnäolon, ja siinä olkoon kylliksi. Muut seikat tätä tunnetta ehkä vain häiritsisivät ja tätä pyhää hetkeä ainoastaan himmentäisivät, lyhyemmäksi tekisivät, sillä se on lyhyt, niin lyhyt kuin rintani yksi ainoa huokaus.

Oi, kuinka paljon se hetki, lyhyydestään huolimatta, voi sisältää! Siinä oli uskoa, joka voisi siirtää vuoria, siinä oli rakkautta, jota kuoleman vallat eivät voisi vastustaa. Siinä oli rauhaa, onnea ja elämäniloa, siinä oli nuoruutta, toivoa ja puhtautta. Siinä oli kaikkea, mikä on pyhää ja kallista, kaikkea, mikä kantaa kohti korkeuksia. Aavistusta sellaisesta, jota ei voi tällä köyhällä kielellä kuvata.

Ja nyt minä tiedän ja nyt minä uskon: olen saanut todistuksen.

Tietäjä – hemmikuu 1915