C. W. Leadbeater

Eläimen yhteydessä

Olemme kuulleet siitä, kuinka ihmisminä matkallaan alas jälleensyntymään voi joskus tulla vedetyksi pois oikealta suunnaltaan ja viivytetyksi astraalitasolla – kuka ties kuinka kauan – vetäytymällä jonkin eläimen joukkosielun yhteyteen, nimittäin sellaisen eläimen, jonka luonteenominaisuudet ovat liian läheistä sukua hänelle. Tiedämme, että tällainen ”sukulaisuus” tempaa valtaansa myös joskus kuoleman jälkeen sielun astraalitasolla ja pidättää sitä jonkun eläinmuodon läheisessä yhteydessä, ja tiedämme myös, että kauheasta julmuudesta voi toisinaan johtua sellainen karmallinen tulos, että sielu tulee kiinnitetyksi johonkin eläimeen ja saa kärsiä hirveästi siitä.

Nämä tällaiset tapaukset ovat selityksenä (tai ainakin osittaisena selityksenä) sille laajalti levinneelle uskolle, että erityisissä olosuhteissa ihminen voi ruumiillistua eläimeen. Itämaisissa kirjoissa puhutaan aivan yleisesti yhden ja saman elämän kolmesta eri vaiheesta (kuten me niitä kutsumme), ikään kuin ne olisivat kolme eri elämää. Niinpä sanotaan, että kun ihminen kuolee fyysisellä tasolla, hän syntyy heti astraalitasolle – mikä tietenkin tarkoittaa, että hänen erityinen ja yksinomainen astraalinen elämänsä alkaa silloin. Samalla tavalla se, mitä me kutsuisimme siirtymiseksi taivasmaailmaan, sanotaan kuolemiseksi astraalitasolla ja syntymiseksi korkeampaan maailmaan. Näin ollen on helppo ymmärtää, että yllä mainittua epäluonnollista tapausta voidaan sanoa ”syntymiseksi eläimenä”, vaikka se ei suinkaan ole sama kuin mitä sellainen lause tarkoittaisi käytettynä teosofisessa kirjallisuudessa.

Viimeaikaisissa tutkimuksissamme on huomiomme kiinnittynyt erääseen mahdollisuuteen, joka eroaa kummastakin yllä mainitusta siinä, että eläimeen liittyminen tapahtuu ihmisen omasta tahdosta, koska hän tahtoo päästä kohtalosta, jota hän pitää paljon pahempana. Epäilemättä vanhat kansat tunsivat myös tällaisia tapauksia, ja se kuului samaan luokkaan, jota vanhoissa kirjoissa kutsutaan syntymiseksi eläimen ruumiiseen. Seuraavassa yritetään selvittää asiaa.

Kun ihminen kuolee, niin hänen fyysisen ruumiinsa eetterinen puoli erottautuu karkeammasta osasta, ja pian tämän jälkeen (tavallisesti joidenkin tuntien kuluttua) astraaliruumis irrottautuu eetterisestä, ja ihmisen elämä astraalitasolla on alkanut. Tavallisesti on ihminen tiedottomana, kunnes hän on vapautunut eetterisestä puolestaan, ja kun hän sitten herää uuteen elämään, tapahtuu se astraalitasolla.

Mutta on sellaisiakin henkilöitä, jotka riippuvat kiinni aineellisessa elämässä niin epätoivoisesti, ettei heidän astraalinen käyttövälineensä voikaan kokonaan erota eetterisestä, ja nämä heräävät tietoisuuteen vielä eetteriaineen ympäröiminä. Eetteriruumis on ainoastaan osa fyysisestä ruumiista eikä itsessään ole tajunnan käyttöväline – se ei ole mikään sellainen ruumis, jossa ihminen voisi elää ja toimia. Sen tähden nämä ihmisparat ovat hyvin epämiellyttävässä tilassa, sillä he riippuvat niin sanoaksemme kahden tason välillä. He ovat astraalimaailmasta erotettuja sen eetteriaineisen verhon takia, joka ympäröi heitä, ja samalla he ovat kuitenkin kadottaneet fyysiset aistinsa, joilla he voisivat tulla täyteen kosketukseen tavallisen maaelämän kanssa. Tästä on seurauksena, että he ajelehtivat ympäri, avuttomina, kuuroina ja pelokkaina tiheässä ja synkässä sumussa, eivätkä voi olla kanssakäymisissä kummankaan tason asukkaiden kanssa. Joskus he saavat vilauksen muista sieluista, jotka ajelehtivat samanlaisessa onnettomassa tilassa, mutta he eivät kykene seurustelemaan niidenkään kanssa. He eivät kykene liittymään niiden seuraan eivätkä voi pysäyttää niiden tarkoituksetonta kulkua, ennen kuin synkkä yö on käärinyt ne helmaansa. Silloin tällöin eetterinen verho raottuu sen verran, että he voivat luoda silmäyksen alemmille astraalinäkymille, mutta nämä ovat harvoin puoleensavetäviä, ja ihminen todella luulee silloin kurkistavansa helvettiin. Joskus jokin tuttu maallinen esine voi näkyä puoliksi – tavallisesti siksi, että se joutuu vahvan ajatuskuvan kanssa kosketukseen, mutta tällaiset harvinaiset ja kiihottavat sumun hälvennykset tekevät ainoastaan pimeyden sitä hirvittävämmäksi ja toivottomammaksi, kunnes verho taas sulkeutuu umpeen.

Koko ajan sieluraukalle on mahdotonta käsittää, että jos se vain lakkaisi kiihkeästi tarrautumasta aineeseen, niin se heti pienen tiedottomuuden jälkeen liukuisi astraalitason tavalliseen elämään. Mutta juuri tämä tunne on sille mahdotonta kestää – tunne, että se kadottaisi senkin surkuteltavan puolitajunnan, joka sillä on. Se riippuu kiinni tämän harmaan, kaikkea ympäröivän sumun synkeydessä ja kauhussa mieluummin kuin että se vaipuisi siihen, mikä siltä näyttää olemattomuuden ja täydellisen sammumisen mereltä. Toisinaan sielu pelkää, että se heittäytymällä irti putoisi helvettiin – mikä on seurausta maan päällä kuullusta vastenmielisestä ja häpeällisestä opista. Kummassakin tapauksessa sielun kärsimys, toivottomuus ja suunnaton kauhu ovat tavallisesti äärimmäisiä.

Tästä tuskallisesta mutta tahallisesta kohtalosta voidaan päästä monella tavalla. Näkymättömien auttajien joukossa on niitä, jotka erityisesti uhrautuvat etsimään sieluja, jotka ovat tässä vaikeassa tilassa, ja he koettavat kehottaa näitä irrottautumaan siitä itse. Vainajien joukossa on myös muita hyviä ihmisiä, jotka ryhtyvät tähän työhön, ikään kuin lieventääkseen astraalitason ”laitakaupunkikurjuutta”. Joskus nämä ponnistelut onnistuvat, mutta yleensä vain harvoilla näistä onnettomista on niin paljon uskoa ja rohkeutta, että päästäisivät käsistään sen, mikä heille on ainoa elämä, vaikka se onkin huono puolustus. Tietysti aikaa myöden eetterinen kuori kuluu loppuun, ja tavallinen luonnonjärjestys saa tapahtua huolimatta niiden vastustuksesta, ja joskus he sulasta epätoivosta auttavat itse tätä tulosta, koska päättävät, että tyhjäksi tuleminenkin on parempi kuin tällainen elämä. Silloin he heittäytyvät holtittomasti irti – ja seuraus on tietysti valtava mutta mieluinen yllätys heille.

Niin kauan kuin he vielä ponnistelevat eetteriruumiissa, muutamat vahingokseen keksivät luonnottomia keinoja, joilla voivat jossakin määrin vielä uudistaa yhteytensä fyysisen tason kanssa tarvitsematta vaipua astraaliseen olotilaan. He voisivat helposti tehdä tämän meedion kautta, mutta tavallisesti meedion ”henkiopas” kieltää ankarasti niiltä lähestymisen. Hän on aivan oikeassa näin tehdessään, sillä he hirveässä hädässään ovat tavallisesti täysin häikäilemättömiä, ja he voisivat riivata ja tehdä hulluksi meedion, sillä he kamppailevat niin kuin hukkuvat elämää saadakseen. Tällainen meedion kautta jatkuva elämä olisi tietysti ehdottomasti hyödytön, sillä siitä ei voisi tulla muuta kuin lisättyjä kärsimyksiä heille, koska vain heidän aineellinen puolensa vahvistuu, josta heidän pitäisi kaikkein eniten päästä vapaiksi.

Toisinaan he onnistuvat tarttumaan johonkin henkilöön, joka itse tietämättään on meedio – tavallisesti johonkin herkkätuntoiseen nuoreen tyttöön. Mutta tällaisessa yrityksessä he voivat onnistua ainoastaan silloin, kun tuo ihminen on heikentänyt valtaansa omiin käyttövälineisiinsä nähden sallimalla huonojen ajatusten ja himojen kehittyä. Kun ihmisen suhde fyysiseen ja astraaliseen käyttövälineeseensä on terve ja luonnollinen, niin häntä ei voi saada valtaansa hurjimmillakaan ponnistuksilla mikään sellainen onneton sielu, jota me tässä olemme kuvanneet.

Eläimellä ei sitä vastoin ole mitään inhimillistä minä-tajuntaa, vaikka siinä on osa joukkosielusta, joka sillä voidaan katsoa vastaavan minää. Tämä minän osa ei suinkaan ole niin kiinteästi kiinni käyttövälineessään kuin ihmisminä on, ja siitä johtuu, että se, mitä voisimme kutsua eläimen ”sieluksi”, voi paljon helpommin kuin ihmisen sielu tulla ”riivatuksi”. Se ihmissielu, joka liikkuu tuossa harmaassa sumumaailmassa, sattuu joskus – kuten sanottu – vahingokseen huomaamaan tämän, ja silloin hän hulluudessaan tunkeutuu jonkun eläimen ruumiiseen, tai jollei hän voisi kokonaan ajaa ulos eläinsielua, niin hän ainakin voi saada sen osittain valtaansa, jolloin hänellä on oikean omistajan kanssa jossakin määrin sama asunto käytettävänään. Sellaisessa tapauksessa hän on taas päässyt kosketukseen fyysisen tason kanssa eläimen kautta, ja hän näkee eläimen silmillä (joka on usein hyvin merkillinen kokemus), ja hän tuntee sitä kipua, joka eläintä kohtaa. Tosiaankin, mitä tulee hänen tajuntaansa, hän on tuolloin juuri tuo eläin.

Eräs englantilaisen osaston vanha arvokas jäsen kertoi, että hänen luonaan kävi kerran mies pyytämässä neuvoa omituisessa asiassa. Hänellä näkyi joskus olleen paremmat päivät, mutta nyt hän oli vaipunut niin suureen köyhyyteen, että hän oli pakotettu ottamaan vastaan mitä työtä tahansa. Ja siten sattui, että hän meni suuren teurastuslaitoksen teurastajaksi. Hän kertoi, että hänelle pian tuli ihan mahdottomaksi toimittaa tätä inhottavaa tehtävää, koska hän alinomaa aikoessaan eläimiä tappaa sai kuulla sydäntä särkeviä huutoja, jotka sanoivat: ”Armahda meitä! Älä lyö, sillä me olemme ihmisolentoja, sidottuja näihin eläimiin ja me kärsimme niiden tuskaa.” Koska hän oli kuullut, että Teosofinen Seura harrastaa tällaisten outojen asioiden tutkimista, hän oli tullut kysymään neuvoa. Epäilemättä tämä mies oli hieman selväkuuloinen tai muuten herkkätuntoinen, niin että hän tajusi noiden onnettomien olentojen ajatuksen, jotka olivat eläimiin yhdistyneet, ja tämä ajatus luonnollisesti hänelle kuvaannollisesti esiintyi armon huutona. Eipä ihme, ettei hän voinut jatkaa työtään.

Tämä antaisi kyllä ajattelemisen aihetta lihansyöjälle ja sille, joka kutsuu eläinten tappamista ”urheiluksi”, ja kaikkein eniten vivisektorille. Jokainen, joka tappaa tai kiduttaa jotakin eläintä, voi tuottaa sanomatonta kärsimystä jollekin ihmisolennolle. 

On ilmeistä, että aineellismielisen ihmisen mahdollisuus joutua tällaiseen outoon tilaan on ainakin osaksi järjellisenä perustana siihen eri kansojen uskoon, että muutamia eläimiä ei saa tappaa, ”koska niissä voi asua jonkun esi-isän henki”. Se ihminen, joka näin liittyy johonkin eläimeen, ei voi näet omasta tahdostaan luopua siitä ruumiista. Vaikka hän oppisikin niin paljon, että haluaisi päästä siitä, niin hän voi tehdä sen ainoastaan vähitellen, ja suurella vaivalla, ja se saattaa kestää monta päivää. Tavallisesti hän vapautuu vasta eläimen kuoltua, ja silloinkin jää jäljelle astraalinen vetovoima, josta on täysi työ päästä erilleen. Eläimen kuoltua sellainen sielu koettaa joskus vallata toisen eläimen samasta karjasta tai minkä eläimen tahansa, johon hän epätoivoisessa tilassaan voi takertua.

Eläimet, jotka ovat kokonaan tai osittain joutuneet ihmisolentojen valtaan, ovat usein muun karjan karttamia ja pelkäämiä, ja todella ne ovat itsekin miltei mielettömiä vihasta ja kauhusta oudon ja avuttoman asemansa vuoksi. Ne eläimet, joihin useimmin isketään kiinni, näyttävät olevan vähemmän kehittyneet kotieläimiä – lehmiä, lampaita ja sikoja. Älykkäämmät eläimet, kuten koirat, kissat ja hevoset, eivät varmaankaan niin helposti salli vallata itseään – vaikka kerran huomattiin eräs kammottava tapaus, jossa katolinen pappi oli tällä tavalla liittynyt kissaan. Sitten on olemassa tunnettu kertomus Pandharpunin apinasta, joka osoitti tuntevansa merkillisen hyvin brahmaanien pyhät menot. Mutta useimmissa tapauksissa sieluparka saa tyytyä siihen, minkä hän voi saada valtaansa, sillä ponnistus tyhmemmänkin eläimen valtaamiseksi vaatii tavallisesti häneltä äärimmäistä voimanponnistusta.

Eläimen valtaaminen näyttää olevan uudenaikainen keino, joka vastaa vampyyrin kauheata elämää. Neljännessä juurirodussa ihmiset, joilla oli mieletön vetovoima aineelliseen elämään, onnistuivat joskus ylläpitämään alhaista ja sanomattoman kauheata elonmuotoa fyysisissä ruumiissaan siten, että imivät muista ihmisistä elävää verta. Viidennessä rodussa tämä onneksi ei enää näytä olevan mahdollista, mutta nämä ihmiset taas joskus lankeavat siihen, että ottavat eläimiä haltuunsa. Sekin on epäilemättä pahaa, mutta kuitenkaan se ei ole läheskään niin inhottavaa ja kammottavaa kuin vampyyrien elämä. Niinpä siis alhaisimmissakin muodoissaan maailma yhä paranee.

On olemassa yksittäistapauksia, joissa on ollut kysymyksessä kaksi toisenlaista eläinten riivaamisen laatua. Toinen oli eräs ilkeä vainaja, joka valtasi ajoittain erään eläimen erityistä pahaa tarkoitusta varten, ja toinen tapaus oli sellainen, että itämainen velho, kostaakseen eräälle uskonsa pilkkaajalle, sitoi hypnoottisesti onnettoman uhrinsa kuoleman jälkeen eläinmuotoon. Tämä saattoi tapahtua ainoastaan sen tähden, että uhrissa oli jokin heikkous, jota tuollainen velho saattoi käyttää hyväkseen, ja siksi, että hän tahallaan oli tehnyt sellaista, mikä antoi velholle karmallisen vallan hänen ylitseen. Tavallisissa oloissa kumpikaan näistä tapauksista ei voisi olla mahdollinen.

Kaikki riivaaminen eli ihmisen tai eläimen ruumiin valtaansa ottaminen, on pahaa ja este riivaavalle sielulle, joka niin tekee, sillä toistaiseksi tämä lujittaa hänen yhteyttään ainemaailmaan ja viivyttää siten hänen luonnollista siirtymistään astraalielämään, lisäksi se tietysti luo monenlaisia ikäviä karmallisia siteitä. Tämä harmaa sumuelämä, niin kuin muutkin epämieluisat mahdollisuudet kuolemanjälkeisessä elämässä, voi johtua ainoastaan tuloksena siitä, ettei tunneta astraalimaailman todellisia olosuhteita. Mitä enemmän me opimme elämästä ja kuolemasta, sitä selvemmäksi tulee meidän velvollisuutemme koettaa kaikin voimin levittää tietoa teosofiasta, sillä me käsitämme yhä paremmin, että tuossa tiedossa on elämä ja onni ja kehitys kaikille.

Tietäjä — kesä-heinäkuu 1909

Kieliasua uudistettu, käännöstä on paikoin tarkistettu ja täsmennetty.

Alkukielinen artikkeli:
http://www.anandgholap.net/Inner_Life_Vol_II-CWL.htm (Luku: ”Animal obsession”)