William Butler Yeats

Rabindranath Tagoren runoudesta

[Teoksen Uhrilauluja (Gitanji) johdanto]

I

Muutamia päiviä sitten sanoin eräälle huomattavassa asemassa olevalle lääketieteen tohtorille Bengalista, Intiasta: "En osaa saksaa, mutta jos käännös jostakin Saksan runoilijan teoksesta tekisi minuun vaikutuksen, menisin British Museumin kirjastoon hakemaan englanninkielisistä kirjoista joitakin tietoja hänen elämästään ja hänen elämänymmärryksensä kehittymisestä. Mutta vaikka nämä suorat käännökset Rabindranath Tagoren runoista ovat panneet vereni kiertämään kiivaammin kuin vuosiin on tapahtunut, en voi saada mitään tietoja hänen elämästään enkä siitä ajatusten työskentelystä, joka on tehnyt ne mahdollisiksi, ellei joku Intian tuntija kerro niistä minulle." Saamani vaikutelmat tuntuivat hänestä luonnollisilta, sillä hän sanoi: "Luen Rabindranath Tagorea joka päivä. Muutama rivi hänen runoudestaan saa unohtamaan kaikki maailman huolet." Sanoin tähän: "Jos joku englantilainen, joka asui Lontoossa Rikhard II:n aikana, olisi saanut nähdä käännöksiä Petrarcan tai Danten teoksista, niin hänellä ei olisi ollut käytettävänään mitään kirjallisuutta, josta hakea vastausta kysymyksiinsä, vaan olisi hän kääntynyt jonkun firenzeläisen tai lombardialaisen kauppiaan puoleen kuten minä teidän puoleenne. Sillä, mikäli minä voin sanoa, niin rikasta yksinkertaisuudessaan on tämä runous, että uusi renessanssi on saanut alkunsa teidän maastanne, ja siitä voin saada tietoja ainoastaan suusanallisesti." Hän vastasi: "Meillä on muitakin runoilijoita, mutta ei ainoatakaan hänen vertaistaan. Euroopassa ei ainoakaan sen runoilijoista tunnu olevan niin kuuluisa kuin hän on meidän keskuudessamme. Hän on yhtä etevä säveltäjä kuin runoilija, ja hänen laulujansa lauletaan Intian länsiosista aina Burmaan saakka, missä ikinä bengalin kieltä puhutaan. Hän tuli kuuluisaksi jo 19-vuotiaana, jolloin hän kirjoitti ensimmäisen kertomuksensa. Näytelmiä, jotka hän kirjoitti tultuaan hiukan vanhemmaksi, esitetään vieläkin Kalkutassa. Minä ihailen hänen elämänsä täydellisyyttä. Kun hän oli vielä hyvin nuori, hän kirjoitti paljon luonnosta, istuen kaiket päivät puutarhassaan. Ikävuosina 25–35, jolloin häntä kohtasi suuri suru, hän kirjoitti ihaninta lemmenrunoutta, mitä ikinä on kielellämme kirjoitettu." – Ja kertojani sanoi syvän liikutuksen valtaamana: "Sanoilla en voi koskaan tulkita, mitä 17-vuotiaana sain hänen lemmenrunoistaan. Tämän jälkeen hänen taiteensa syveni, muuttuen aiheeltaan uskonnolliseksi, filosofiseksi. Hänen hymneissään kuvastuvat kaikki ihmiskunnan toiveet. Hän on ensimmäinen meidän pyhimyksistämme, joka ei ole kieltänyt elämää, vaan on itse lähtenyt Elämän ytimestä, ja siksi me häntä rakastamme." Mahdollista on, että olen muistissani muuttanut hänen sanojaan, mutta en hänen ajatuksiansa. "Jokin aika sitten", jatkoi kertojani, " piti hänen toimittaa jumalanpalvelus eräässä kirkoistamme – me Brahma Saraaj'n palvelijat olemme ottaneet kielessämme käytäntöön sanan 'kirkko'. Vaikka se on Kalkutan suurin, niin kansanjoukko ei siihen kuitenkaan mahtunut, vaan täytti läheiset kadutkin, pysähdyttäen liikenteen."

Olen puhutellut muitakin Intiasta tulleita, ja se kunnioitus, jolla he puhuvat tästä miehestä, tuntuu oudolta meidän oloissamme, jossa sekä suuret että pienet ilmiöt peittyvät saman yleisen pilanteon ja halventamisen alle. Kun rakensimme kirkkojamme, muistimmeko samanlaisella kunnioituksella suuria miehiämme? "Joka aamu kello 3 – tiedän, koska olen itse nähnyt", sanoi eräs kertojistani, "– hän istuu liikkumattomana, mietiskelyyn vaipuneena, eikä herää kahteen tuntiin Jumalan luontoa tutkivista unelmistaan. Hänen isänsä Maha Rishi saattoi joskus istua tällä tavalla koko nousevan päivänkin. Matkustaessaan kerran eräällä joella hän vaipui mietiskelyihin maiseman kauneuden johdosta, ja soutajat saivat odottaa kahdeksan tuntia, ennen kuin päästiin jatkamaan matkaa." Hän kertoi sitten minulle Tagoren perheestä, kuinka sen kehdoista on neljän sukupolven aikana tullut vain kuuluisia miehiä. "Nyt elävistä", jatkoi hän, "on mainittava Gogonendranath ja Abanindranath Tagore, jotka ovat taiteilijoita, ja Dwijendranath, Rabindranathin veli, joka on suuri filosofi. Oravat laskeutuvat puiden oksilta hänen olkapäilleen, ja linnut istahtavat hänen kädelleen." Huomaan näiden miesten ajatuksissa tunteen siitä, että on näkyvää kauneutta. On kuin he kannattaisivat Nietzschen oppia, ettei saa uskoa moraaliseen tai älylliseen kauneuteen, ellei se ennemmin tai myöhemmin lyö leimaansa fyysisiin esineisiin. Vastasin: "Itämailla osaatte pitää yllä kuuluisain perheitten mainetta. Eräänä päivänä osoitti minulle erään museon johtaja pientä mustaa miestä, joka parhaillaan järjesteli museon kiinalaista kirjakokoelmaa, ja sanoi: 'Hän on Mikadon erikoistuntija tällä alalla, jo neljästoista polvi samasta perheestä tällä paikalla!' Hän vastasi: 'Pojasta saakka on Rabindranathilla ollut ympäristössään kirjallisuutta ja musiikkia'." Muistin runojen sisällyksen yltäkylläisyyden ja yksinkertaisuuden ja kysyin: "Harjoitetaanko teidän maassanne paljon kansanvalistuskirjoittelua ja arvostelutyötä? Meillä, erittäinkin minun maassani, on niin paljon työtä, että henkemme luomiskyky asteittain ehtyy, ja kuitenkaan ei työmme näytä kantavan hedelmää. Ellei elämämme olisi alituista sodankäyntiä, meillä ei olisi mitään makua, emme tietäisi, mikä on hyvää, eikä meillä olisi kuulijoita eikä lukijoita. Neljä viidesosaa tarmostamme kuluu taisteluun huonoa makua vastaan, esiintyipä se sitten meissä itsessämme tai muissa." "Minä ymmärrän", vastasi hän, "meilläkin on valistuskirjallisuutemme. Maakylissä luetaan pitkiä sanskritinkielisiä jumaltarurunoja, jotka ovat kotoisin keskiajalta ja joissa on usein kohtia, jotka kehottavat kansaa tekemään velvollisuutensa."

II

Olen pitänyt mukanani näiden käännösten käsikirjoituksia päiväkausia, lukien niitä rautatievaunuissa, raitioteiden katoilla ja ravintoloissa, ja usein olen ollut pakotettu panemaan ne pois, etteivät syrjäiset huomaisi niiden aiheuttamaa liikutusta. Näissä lyriikan paloissa, jotka alkukielisessä asussaan – niin ovat intialaiset ystäväni kertoneet – ovat säe säkeeltä paljasta ylevää kauneutta ja rytmiä, värivivahteita, joita on mahdotonta kääntäen tulkita, täynnä runomitallisia uutuuksia, niiden ajatussisällössä esiintyy se kauneusmaailma, josta olen kaiken ikäni unelmoinut. Vaikka se onkin ylhäisen kulttuurin työtä, tuntuu se kuitenkin tavallisessa maaperässä kasvaneelta, kuin kukka rikkaruohon keskellä. Vuosisatojen läpi on säilynyt perimätieto, jolle uskonto ja runous ovat sama asia ja joka on koonnut tunteensa ja ilmaisumuotonsa oppineilta ja oppimattomilta ja tuonut ne yhteiselle kansalle takaisin. Jos Bengalin sivistys säilyy särkymättä, jos tuo yhteinen elämänymmärrys pääsee kehittymään yhtäläisen vallitsevaksi, hajautumatta kuten meillä tusinaan eri maailmankatsomukseen, jotka eivät tiedä mitään toisistaan, niin sekin, mikä on näissä runoissa salaperäisintä, muuttuu muutamien sukupolvien aikana vaeltavan kerjäläisenkin omaisuudeksi. Silloin kun koko Englannissa oli vain yksi ainoa mielipide, kirjoitti Chaucer runoelmansa Troilus ja Cressida, ja vaikka hän kirjoitti sen luettavaksi, sitä lauloivat kuitenkin pian runolaulajat. Kuten Chaucerin edeltäjät, kirjoittaa Rabindranath Tagorekin musiikkia sanoihinsa, ja jokainen ymmärtää, että hänen ylitsevuotavaisuutensa, ilmaisun helppoutensa, intohimonsa rohkeus ja yllätystensä monilukuisuus johtuu siitä, ettei hän koskaan esitä mitään, mikä on outoa, luonnotonta tai mitä tarvitsee puolustella. Nämä runot eivät jää pieninä, hyvin painettuina kirjasina naisten pöydille, jossa välinpitämättömät kädet niitä kääntelevät hakeakseen aihetta huoata tarkoituksettoman elämän vuoksi, mikä on kuitenkin kaikki, mitä he elämästä tietävät. Ne eivät ole sellaista ylioppilaan lukemista, joka unohtuu, kun tosi elämä alkaa, vaan sukupolvesta toiseen maanteiden matkalaiset ja jokien soutajat laulavat niitä. Odottaessaan toisiaan huomaavat rakastavaiset kuiskaillessaan niiden säkeitä, että niiden synnyttämä Jumalan rakkaus on kuin taikakylpy, jossa heidän oma maallisempi intohimonsa voi jälleen saada nuoruutensa. Joka hetki tulvii tämän runoilijan sydän yli äyräittensä kastelemaan näitä kaikkia, ilman tunkeilua ja alentuvaisuutta, sillä se tietää, että häntä tahdotaan ymmärtää; se on täyttynyt heidän elämällään. Matkustaja punaruskeassa vaipassaan, jota hän pitää tomun suojana, tyttö, joka poimii vuoteestaan kuninkaallisen rakastajansa kukkaseppeleestä pudonneita terälehtiä, palvelija tai morsian odottaen tyhjässä talossa isäntänsä kotiintuloa, ne ovat kuvia sydämen kääntymisestä Jumalan puoleen. Kukat ja joet, soitto näkinkengällä, Intian rankka heinäkuun sade tai paahtava kuumuus, ne ovat kuvia niistä mielialoista, jolloin sydän on joko yhtymässä tai eroamassa. Ja mies tuolla joella, joka istuu venheessään soittaen kanneltaan, hän on kuin joku salaperäinen olio kiinalaisessa maalauksessa, täynnä salamyhkäistä tarkoitusta, hän on Jumala Itse. Tämä mielikuvitus näyttää sulattaneen itseensä koko kansan, koko sivistysmuodon, joka on meille mittaamattoman outo. Kuitenkaan se ei liikuta meitä siksi, että se on outoa, vaan siksi, että olemme kohdanneet siellä oman kuvamme, kuin olisimme vaeltaneet Rossetti'in salavametsässä, tai kuulleet – kenties ensi kertaa kirjallisuudessa – äänemme kuin unessa.

Renessanssin jälkeen on Euroopan pyhimysten sana – niin tuttuja kuin heidän kuvansa ja heidän ajatusmaailmansa rakenne ovatkin – lakannut kiinnittämästä meidän huomiotamme. Me tiedämme, että meidän täytyy lopuksi luopua maailmasta. Me olemme tottuneet mietiskelemään väsymyksen tai innostuksen hetkinä vapaaehtoista luopumista siitä, mutta kuinka voimme me, jotka olemme lukeneet niin paljon runoutta, nähneet niin monta maalausta, kuunnelleet niin paljon musiikkia, jossa lihan ja sielun huuto tuntuu yhtyvän yhdeksi, jättää sen äkkiä ja tylysti? Mitä yhteistä on meillä pyhän Bernhardin kanssa, joka peitti silmänsä, etteivät ne näkisi Sveitsin järvien kauneutta, tai Ilmestyskirjan kiihkeän kaunopuheisuuden kanssa? Me käyttäisimme, jos voisimme, mitä miellyttävimpiä sanoja, kuten tässä kirjassa. "Olen sanonut jäähyväiset. Hyvästelkää tekin minua, veljet! Minä kumarran teille kaikille ja lähden. Tässä annan takaisin oveni avaimet – luovun kaikista oikeuksistani huoneeseeni. Pyydän teiltä vain viimeisiä ystävällisiä sanoja. Olimme naapureina kauan, mutta minä sain enemmän kuin voin antaa. Nyt on päivä koittanut ja lamppu, joka on valaissut huonettani, on sammunut. Käsky on tullut, ja minä olen valmis matkalle." Ja näinhän huutaa meidän oma sydämemme, kun se on kauimpana Tuomas Kempiläisestä tai Bunyanista, kristityn vaelluksen miehestä: "Ja koska minä rakastan tätä elämää, niin tiedän rakastavani kuolemaa yhtä paljon." Mutta tämä kirja ei sisällä kaikkea ainoastaan silloin, kun aatoksemme askaroi eron tunnelmissa. Emmehän olleet tienneet, että rakastimme Jumalaa, tuskinpa lienemme Häneen uskoneetkaan. Mutta katsoessamme kulunutta elämäämme, kun olemme etsineet polkuja sen tiheiköistä, kun olemme iloinneet vuorten yksinäisyydessä, kun olemme vaatineet salaisesta käskystä omiksemme niitä naisia, joita olemme rakastaneet, me huomaamme tuon liikutuksen, joka luo sydämiimme tämän salaperäisen sulouden. "Astuen sydämeeni pyytämättä, kuin joku tavallisesta joukosta, tuntemattomana minulle, painoit sinä, kuninkaani, iankaikkisuuden sinetin moneen häipyvään hetkeen." Tämä ei ole enää kammion tai ruoskan hurskautta. On kuin kohoaisimme ymmärtämään maalarin taidenäkemyksen entisestään kasvanutta voimaa, kun hän kuvaa tomua ja aurinkoa, ja kokeaksemme samanlaista saamme mennä aina Pyhään Franciscukseen ja William Blakeen, jotka ovat näyttäneet niin vierailta väkivaltaisessa historiassamme.

III

Me kirjoitamme laajoja teoksia, joista ei kenties ainoakaan sivu ole tuottanut syntyessään tekijälleen mielihyvää, luottaen jonkin yleisen suunnitelmamme pätevyyteen, aivan samoin kuin ponnistelemme ansaitaksemme rahaa tai ahdamme päämme täyteen politiikkaa – kaikki ikäviä asioita, silloin kun ne on käytännössä suoritettava – kun sitä vastoin Tagore, aivan samoin kuin Intian sivistysmuotokin, on tyytynyt siihen, että on löytänyt elämän sielun ja antautunut sen itsetahtoisen ilmitulon tulkiksi. Hän näyttää usein panevan elämänsä niiden rinnalle, jotka elävät enemmän meidän tapaamme ja joilla on maailmassa näennäistä arvovaltaa, ja tämän hän tekee nöyrästi ja vaatimattomasti, ikään kuin hän olisi varma ainoastaan siitä, että tämä tie on paras hänelle: "Kotiin mennessään vilkaisevat ihmiset minuun, hymyilevät ja minä häpeän syvästi. Istun kuin kerjäläistyttö, peittäen kasvoni vaipallani, ja kun minulta kysytään, mitä tahdon, katson maahan enkä vastaa." Toisen kerran, muistaessaan, miten erilainen hänen elämänsä muinoin oli, hän sanoo: "Monta hetkeä olen viettänyt ottelussa hyvän ja pahan välillä, mutta nyt on leikkitoverilleni tyhjyyden päiviltäni mieluista saattaa sydämeni luoksensa. Enkä tiedä, miksi tämä äkillinen kutsu siihen, mikä on hyödytöntä epäjohdonmukaisuutta." Viattomuudellaan ja yksinkertaisuudellaan, jolla ei ole vertaistaan kirjallisuudessa, saattaa hän linnut ja kasvien lehdet lukijalle yhtä läheisiksi kuin lapsille, ja tekee vuodenaikojen vaihdokset yhtä suuriksi tapauksiksi kuin ne olivat, ennen kuin ajatuksemme astuivat väliin. Toisinaan ihmettelen, lieneekö hän perinyt tuon kaiken Bengalin kirjallisuudesta tai uskonnosta, kunnes minua taas toisekseen, muistaessani, että taivaan linnut istahtavat hänen veljensä kädelle, miellyttää kuvitella, että se on perinnöllistä ja että se on salainen ilmiö, joka on kasvanut vuosisatojen kuluessa kuin jonkun Tristanin ja Pelanoren kohteliaisuus. Ja tosiaankin, kun hän puhuu lapsista, niin ei voi varmasti sanoa, ottaen huomioon kuinka outo tämä ala on hänelle, kirjoittaako hän kuitenkin pyhimyksistä: "He rakentavat huoneensa hiekasta ja leikkivät näkinkengän kuorilla. He köynnöstävät venheensä kuihtuneilla lehdillä ja liukuvat hymyillen avarilla syvyyksillä. Maailmojen merenrannoilla lapset leikkivät. He eivät osaa uida, eivätkä laskea verkkoja. Helmenpyytäjät sukeltavat hakemaan helmiään, kauppiaat purjehtivat laivoillaan, mutta lapset kokoilevat kirjavia kiviä ja viskaavat ne taas syrjään. He eivät hae salattuja aarteita, eivätkä osaa laskea verkkojaan."

Suomentanut Osmo Iisalo

[Kieliasua on hieman uudistettu, ja käännöstä on muutamin kohdin korjattu englanninkielisen tekstin avulla.]

(Tietäjä)


Etusivu Artikkelit