V. H. V.

SYMBOLIIKKAA

I

Luonnon kuvasto

Taivas yllä, taivas alla;
Tähdet yllä, tähdet alla;
Niin kuin yllä niin myös alla.
Ken käsittää – onnellinen!

Yllä mainitut neljä säettä oli kaiverrettu kuuluisaan smaragditauluun, joka löydettiin eräästä luolasta lähellä Memfisiä Egyptissä vanhan uhripappi-muumion kädestä. Kirjoitus oli yhdellä puolella jalokiveä koptilaisilla ja toisella puolella muinaishelleenisillä kirjaimilla. Keskiajan alkemisteille ja muille salatieteen harrastajille tuli säe "niin kuin yllä, niin myös alla" lentäväksi lauseeksi. Se oli heillä avaimena, jolla he pääsivät käsiksi luonnon ja vanhojen traditioiden salaisuuksiin.

Ja tosiaankin tässä säkeessä on lausuttuna koko maailmankaikkeutta hallitseva suuri perusaate: vastaavuuden laki. Ikuinen, absoluuttinen Jumaluus ei voisi muuten ilmetä kuin siten että Se luo Itsestään heijastuksen, tämä heijastus taas toisen ja niin edelleen kautta ilmiömaailman. Sen tähden koko luomakunta, näkyväinen ja näkymätön on suuri jumalallinen kuvasto, jossa samat ilmiöt, voimat ja lait ilmenevät niin pienessä kuin suuressa, niin alhaisessa kuin ylhäisimmässä. Kaikella, mikä on yllämme, on myös vastineensa täällä "alhaalla".

Se tajuntakipinä, joka on jumaluudesta singahtanut ulos, herää ensinnä näkemään Ikuisen Elämän alimmat ilmennykset ja kykenee käsittämään korkeampia ainoastaan sen kautta, että se on nähnyt niiden vertauskuvat luonnon alemmilla asteilla. Mitä enemmän tajunta kehittyy, sitä useamman verhon läpi sen näkemys tunkeutuu, sitä kirkkaammin sille esiintyvät samat mysteeriot, jotka ensinnä ilmaantuivat kaikkein karkeimmassa, yksinkertaisimmassa muodossaan.

On sanottu, että hienoimmassa ainehiukkasessa, atomissa, on kätkettynä koko maailmankaikkeus kaikkine lukemattomine voimineen ja ilmiöineen. Tämäkin olisi meille aivan käsittämätöntä, jollei luonto olisi tarjonnut täysin vastaavan esimerkin tästä totuudesta – siemenessä. Ajatelkaammepa pientä pyöreätä siementä, joka näyttää yhtenäiseltä, yksinkertaiselta hituselta, eikä se eroa paljoakaan muista samankaltaisista. Kemisti voi jakaa sen aineosiinsa ja sanoa sen sisältävän niin ja niin monta prosenttia elävän luonnon pääaineita, hiiltä, happea, vetyä ja typpeä ja vähäisessä määrin muita "alkuaineita". Ja kuitenkin siihen kätkeytyy näkymättömänä koko vastainen kasvi, jokainen hienoinkin värivivahdus sen terälehdillä, jokainen varren hapsikarva, jokainen suoni sen lehtien ihmeellisessä putkiloverkossa. Mikään meille tunnettu voima ei kykene hävittämään tai muuttamaan siemenestä yhtäkään tulevan kasvin ominaisuuksista. – Samanlainen ja vielä ihmeellisempi esimerkki on ihmisen siemensolussa, joka kätkee sisällään tulevan ihmisruumiin monet erilaiset isältä perityt ominaisuudet.

Täten on myös käsittämättömän pieni alkuatomi koko maailmankaikkeuden pienoiskuva. Taivaassa tai maan päällä ei ole mitään, joka puuttuisi siltä. Se on kyllä vielä uinuvana ja äärettömän pitkä kehitys vaaditaan, ennen kuin se voi ilmetä. Yksinkertainen ihminen kutsuisi sitä "kuolleeksi" kappaleeksi, mutta mikään todellinen tiedemies ei menisi sellaista tyhmyyttä lausumaan, koska hän ei tutkimustensa perusteella voi siitä mitään varmaa sanoa. Ikiaikainen viisaus on puolestaan aina sanonut, että tässä hiukkasessa on tajunta, ja kaikki todelliset filosofit ovat tämän myöntäneet. Esimerkiksi Schopenhauer sanoo sattuvalla paradoksilla: "Kivi putoaa maahan – se on tahdon ilmaus."

Kun nyt tämä tajuntakipinä – jolle 1700-luvun ajattelijat antoivat nimeksi monadi eli yksiö – suuresta elämänlähteestä ulosvaluneena alkaa kehittää niitä voimia, jotka uinuvat siinä siemeninä, niin se kasvattaa itsessään eri ominaisuuksia, se pukeutuu eri muotoihin, se noudattaa tiettyjä lakeja, ja siten syntyy tämä ääretön moninaisuus – ilmennyt maailmankaikkeus. Jokainen tajuntakeskus ilmentää joitakin eri puolia ikuisesta jumalallisesta Elämästä ja muut puolet ovat siinä sen ajan kätkettyinä. Esimerkiksi meidän tieteemme "alkuatomit" ovat jo pitkälle kehittäneet itsessään omaa yksilöllistä luonnetta, ja kun katsomme eteenpäin läpi kivi-, kasvi-, eläin- ja ihmiskunnan – kauemmaksi näkömme ei ulotu – niin näemme, kuinka elämän ilmennykset kehittyvät yhä rikkaammiksi, monipuolisemmiksi ja ylevämmiksi. Mutta kuinka korkealle nousemmekin olemassaolon asteikolla, aina tapaamme vastaavaisuuksia: niin kuin yllä, niin myös alla. Kaikki oliot ovat lujien siteiden yhdistämiä. Luonnon huolenpito on yhtä suuri sen pienimpiä kuin suurimpia lapsia kohtaan. Mikään osa ei voi nousta kokonaisuuden yläpuolelle ja kulkea omaperäisiä teitä omien lakiensa mukaan.

Maailma on rakennettu järkähtämättömän sopusoinnun ja järjestyksen alaiseksi. Se luku, joka selvimmin ilmaisee sen kokoonpanoa, on pyhä seitsenluku, jota muinaisaikana kutsuttiin "neitseelliseksi", koska se on lukujen 1-10 joukossa ainoa, mikä ei sisälly muuhun eikä itse sisällä muuta. Monella alalla voimme huomata, että rinnakkaisia ilmiöitä ja rinnakkaisia voimia on seitsemän. Useampaan emme pääse. Jos pyritään kauemmaksi, täytyy tavallaan nousta seuraavalle tasolle, jossa samat voimat uudistuvat korkeammassa potenssissa.

Tätä luonnon järjestystä ilmentää erinomaisesti musikaalinen skaala, joka ei suinkaan ole ihmisten mielivaltainen keksintö. Tiedämme, että perusääniä on seitsemän ja että nämä seitsemän ääntä esiintyvät eri oktaaveissa ja toistuvat samansointuisina yhä ylemmällä tasolla niin kauas kuin korvamme kykenee ääniä erottamaan. Värähdykset eivät silti lopu tähän, vaikka korvamme ei enää tajua niitä ääninä.

Näin on koko luonto järjestetty toinen toistaan ylempiin kerroksiin eli tasoihin. Samat perusominaisuudet tavataan kaikkialla. Itsessään ne ovat aivan yksinkertaisia ja mutkattomia, vaikka ne pirstoutuvat ilmiöelämässä tuhansiin heijastuksiin. Tämä fyysinen maailma, joka meistä usein tuntuu ainoalta "luonnolliselta" – kaikki muu on muka "yliluonnollista" – se on kuitenkin vain ikuisen todellisuuden äärimmäisin heijastus, kaukaisin peilikuva. Tämän ovat kaikkien aikojen tietäjät julistaneet. Paavali sanoo (1 Kor. 13:12): "Me näemme kaiken peilissä, vertauskuvana (di' esoptron en ainigmati)". Ja toisessa kohdassa (2 Kor. 4:18): "Näkyväiset ovat ajalliset, mutta näkymättömät iankaikkiset." Yleisesti tunnettu ja paljon pohdittu on Platonin ideaoppi. Hän selittää näet, että kaikki oliot täällä ainemaailmassa ovat kuvia ikuisista "ideoista", jotka muodostavat ainoan todellisen maailman. Samaten intialainen filosofia aina on kutsunut "kolminaismaailmaa" mayaksi, joka heijastaa ikään kuin "illuusion merenä" itseensä todelliset katoamattomat tähdet.

Älköön tämä kuitenkaan houkutelko meitä taivaanrannan maalailuun. Tätä nykyä se ilmiömaailma, jossa elämme, on meille ainoa ja siis korkein todellisuus, ja vaikka me teoreettisesti voimme myöntää, että se on ainoastaan peilikuva ja siis vähemmän todellinen kuin se, mitä se heijastaa, niin se silti on mitä täydellisen ja jumalallisin kuva. Me kuulumme itsekin tähän luontoon, olemme itse "Jumalan kuvia". Se merkitsee, että meissä ovat kaikki jumaluuden voimat ja mahdollisuudet, ja elämä on juuri alituista kasvamista tämän täydellisyyden ihanteen toteuttamiseen – yhä suurempaan Jumalan kaltaisuuteen. Kreikan kaikkein vanhimmat filosofit jo antoivat ihmiselle nimen "mikrokosmos", "pieni maailma" vastakohdaksi "makrokosmokselle", "suurelle maailmalle", ympäröivälle luonnolle. Sanoimme äsken, että atomi on maailma pienoiskoossa, mutta uinuvana. Ihmisessä tämä maailman kuva on jo niin pitkälle ilmennyt, että hänelle "mikrokosmos" sopii nimeksi aivan erikoisessa merkityksessä. Ihmisen "luominen" ei ole vielä päättynyt vaan vasta kesken, mutta nyt jo hänessä paljastuu sellaisia korkeuksia ja syvyyksiä, että hämmästyen pysähdymme hänen, so. oman arvoituksemme eteen. Näkyväinen ihminen on jo luonnon suurin taideteos ja näkymätön ihminen on monta kertaa rikkaampi ja suurenmoisempi. Ihmisessä näkyy jumalallisen kolminaisuuden -- tahdon, tiedon ja rakkauden – ensimmäinen sarastus.

Ja kaikella mitä itsessämme huomaamme, on vastineensa ulkopuolellamme, jopa tässä näkyväisessä luonnossa. Tämän kaikki vaistomaisesti tiedämme. Ja kuitenkin jos meille äkkiä sanottaisiin: "luontohan on kuollut, ei se voi ajatella, tuntea eikä tahtoa", niin heräämätön ymmärryksemme todella voisi langeta tähän ansaan. Mutta katsokaamme tarkemmin.

Onko totta, ettei luonto tunne? Kuvitelkaamme seisovamme korkealla vuorella katsomassa kesäauringon nousua järvien ja metsien takaa ja toisella kertaa auringon laskua syysmaiseman yli. Voisiko kukaan olla niin tylsä, ettei hän tuntisi, kuinka erilaiset nämä tunnelmat ovat. Ne eivät ole vain ihmisen omaa mielikuvitusta, päinvastoin nämä tunteet ovat luonnossa mahtavammat ja selvemmät kuin ihmisessä. Useimmat sielut ovatkin niin heikkoja, että he suuresti mukautuvat luonnon tunteisiin. Heidän mielialansa nousee ja laskee säänvaihdosten mukaan.

Entä onko luonnossa ajatusta? Onhan toki. Sen tarkemmat, syvämietteisemmät eivät ole nerokkaimmankaan ihmisen laskelmat kuin luonnon omat. Kaikki on tarkasti järjestetty, maailmankoneiston monimutkaiset rattaat eivät sekaannu toisiinsa vaan kaikki käy täsmällisesti, oikein ja sopusointuisesti. Mitä pienempi katsojan näköala on, sitä enemmän hän havaitsee ristiriitoja ja epäsointuja, mutta mitä avarammaksi hänen näkönsä tulee, sitä selvemmäksi hänelle tulee sopusointu.

Mutta mitä tahtoa sitten on luonnossa? Eikö se ole kauttaaltaan alituista liikettä ja elämää, kiertokulkua, ja mikä ajaa eteenpäin, jollei tahto? Ei ole luonnossa sitä kohtaa, joka vajoisi toimettomuuteen. Vankin rautakanki, joka kannattaa tuhansia tonneja ja on meistä muuttumatonta yhtenäistä massaa, on tiedemiehen silmälle joukko toistensa ympäri hurjasti kierteleviä molekyylejä, jotka ovat toisistaan yhtä kaukana kuin lumihiutaleet pyryilmassa. Tämän saattaa jo tavallinen ihminen päätellä siitä, että tämä kappale laajenee lämmössä, ja vielä selvemmin se näkyy, jos sen lävitse johdetaan sähkövirtoja: silloin se todistaa elämän sykähteleväksi.

Nyt ilmaantuu kysymys: onko tässä näkyväisessä luonnossa nähtävänä todistuksia myös teosofisista totuuksista? Katsokaamme ensiksi veljeyttä. Universaali jumalallinen laki, joka ilmenee ihmisten maailmassa veljeytenä, on niin hyvin silmin havaittavana luonnossa, että sen tuntee jokainen, ken vähänkin osaa kuunnella luonnon kieltä. Kaikki runoilijat ja ajattelijat ovat sen nähneet ja julistaneet enemmän tai vähemmän itsetietoisesti. Sekä ahdasmielinen uskovainen että skeptinen materialisti voivat kaiken tämän myöntää – ei ainoastaan teoreettisesti vaan suurenmoisina hetkinä, jolloin he puhtain, vilpittömin mielin ovat seisoneet luonnon helmassa, ja tämä suuri totuus on välittömästi astunut heidän sydämeensä autuaallisena ja voimakkaana varmuutena. Ja silloinkin kun ihminen pelkällä ymmärryksellään alkaa tutkia yksityiskohtia, hän on aina huomaava saman veljeyden eli yhteyden aatteen punaisena lankana koko luonnossa. Halvimmallakin matosella on oma paikkansa ja tehtävänsä, jokainen osa on kokonaisuudelle välttämätön. Vieläpä hävittävät voimatkin, raatelevat pedot näyttelevät luonnon taloudessa tärkeätä osaa. Monesti ihmiset ovat yrittäneet mestaroida luontoa ja hävittää väkivaltaisin keinoin jonkun olennon, jonka he ovat tuominneet kerta kaikkiaan vahingolliseksi, ja ovat saaneet lyhytnäköisyyttään suuresti katua.

Ihanin kuva tästä veljeyden totuudesta on kesäisellä kukkaniityllä. Katsokaamme tuota moniväristä sopusointua. Kaikilla näillä monenvärisillä kukilla on oma luonteensa, omat ominaisuutensa. Jokin on vaatimaton, toinen nostaa ylpeästi päätään. Jokin on aisteja hurmaava, toinen katsoo maailmaa älykkäästi, kuten esimerkiksi voikukka. Yksi voi olla myrkyllinen tai okainen, toinen sametinhieno. Mutta kaikki tyyni ovat ihania, kun ne ovat saaneet kasvaa oikealla paikalla ja tuoda vapaasti ilmi omaa yksilöllisyyttään. Jokainen on alallaan korvaamaton ja sopusoinnulle välttämätön. Me ihmiset voimme puolueettomasti katsella tätä kukkien maailmaa ja nauttia sen eri yksilöistä tahtomatta kadottaa niistä ainoatakaan, mutta samoilla silmillä voisi myös ihmistä korkeampi järkiolento – täytyyhän meidän ajatella sellaisia löytyvän –katsella ihmisten maailmaa ja sen monia erilaisia aineksia. Usein toivoisimme voivamme karkottaa ihmisperheestä jonkin pahan rikkaruohon, mutta niin ei tee Jumala: hän antaa kaikkien kasvaa. Ei ole tarkoitus, että olisimme samanlaisia vaan suvaitsevaisia toisillemme.

Katsokaamme sitten toista teosofista perusoppia, jälleensyntymistä. Raamatussa kerrotaan Jumalan lausuneen harvoille eloonjääneille vedenpaisumuksen mentyä ohi: "Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylväminen eikä leikkaaminen, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö." (1. Moos. 8:22) Siinä on ilmaistuna yksi maailman johtavia lakeja, aikakautinen laki, jonka mukaan kaikki elämä, kaikki kehitys tapahtuu jaksoittain. Ainainen kiertokulku vallitsee kaikessa. Päivää seuraa yö, yötä taas uusi päivä, elämää seuraa kuolema, ja "kuolleena olon" jälkeen alkaa uusi elämä. Jo Platon on osoittanut, kuinka luonnotonta olisi, jos elävien valtakunnasta kaikki menisi tuonelaan eikä tuonelasta mitään enää palaisi.

Vanha viisaus opettaa, että ihminen kuoltuaan siirtyy toisiin maailmoihin ja uusiin tajunnantiloihin, ensiksi tuonelaan, sitten taivaaseen. Mutta kuinka tämä on mahdollista, kysyy tiede ja viittaa siihen, että ihmisen persoonallinen tajunta on ruumiista riippuvainen. Tässä on taaskin luonto antanut erinomaisen esimerkin perhosessa. Se elää ensin vuosikausia toukkana maan sisällä tehden raskasta työtä: tätä vastaa ihmisen maallinen, usein hyvinkin vaikea työkausi. Tämän jälkeen toukka menettää tajuntansa, mutta sen sijaan alkaa kotelon elinkausi. Ja tämä muistuttaa ihmeellisen elävästi useiden ihmisten kuolemanjälkeistä tilaa astraalimaailmassa salatieteellisten kertomusten mukaan. He elävät näet silloin kuin kuoreen suljettuina tietämättä ympäröivästä astraalimaailmasta paljoakaan, viihtyen vain omissa maallisissa muistoissaan, hautoen sitovia mielihalujaan ja käsityksiään, kunnes ovat ne kuluttaneet loppuun ja voivat siirtyä taivaaseen. Kotelokin puhkeaa ja esiin astuu täysin uusi olento, perhonen, jonka elämä on pelkkää päivänpaistetta ja huoletonta iloa. Tiedämmehän, että moni perhonen ei oikeastaan kaipaa mitään ravintoa elääkseen vaan ainoastaan imee kukista nautinnokseen mettä. Se liitelee kukasta kukkaan eikä sillä varmaankaan ole mitään muistoa toukka- ja koteloaikansa karvaista kokemuksista ja raskaista ponnistuksista. Tämä on erinomainen kuva taivaselämästä: niin ihminenkin epäilemättä saa pukeutua uuteen ihanaan pukuun, unohtaa menneen elämän katkerat muistot ja viettää mitä ihanimman lepoajan autuaallisten asunnoissa.

Kääntyäksemme karman lakiin ei tarvitse erikoisesti huomauttaa siitä ehdottomasta oikeudesta ja syyseuraussuhteesta, joka luonnossa vallitsee. Mutta onko mitään osuvaa kuvaa karman lain korkeammasta vaikutuksesta? H. P. Blavatsky viittasi usein siihen, kuinka lampeen heitetty kivi panee veden väreilemään kehässä rantoja kohti, mistä ne taas heijastuvat takaisin ja palaavat lähtökohtaansa. Tämä vedenkalvon väreileminen onkin silmälle mitä viehättävin näky. Jokainen liikkeelle pantu väre kulkee omaa rataansa sotkeutumatta muihin leikkaaviin ja risteileviin laineisiin ja täten syntyy kaunis kokonaisuus, jos se esimerkiksi valokuvaamalla ikuistetaan. Katsellessamme tätä me tunnemme vaistomaisesti, että tämä on kuva luonnon toiminnasta. Näin mekin joka teollamme, joka ajatuksellamme panemme liikkeelle väreilyjä, jotka ehdottomasti kulkevat eteenpäin tuottaen seurauksen riippuen niiden suunnasta ja voimasta ja sitten – älkäämme sitä unohtako – heijastuvat ja taittuvat takaisin ja kohtaavat liikkeellepanijan antaen hänen itsensä tuntea tekojensa seuraukset.

Ihmeellinen on tosiaankin luonnon suuri kuvasto. Jumalan ääretön majesteetti on niin korkea, niin häikäisevä, niin polttava, ettemme me, Hänen pienet lapsensa voisi Häntä peittämättömin silmin katsella ja – elää. Sen tähden on Hän armossaan pukeutunut luonnon ja ilmennyksen verhoon, samalla kätkeytyäkseen ja paljastuakseen. Sydämemme sykähtelee riemusta, kun tunnemme Hänen läsnäolonsa kaikkein pienimmässä niin kuin suurimmassa, kaikkein alimmassa niin kuin ylimmässä, ja tunnemme itse olevamme osia Hänen ilmenneestä Itsestään.

Näin on koko luonto täynnä samaa elämää, samaa tajuntaa, mikä ihmisessäkin on. Ja mitä syvemmälle siihen tunkeudutaan, sitä enemmän siitä löydetään. Joku voi luulla, että tieteen kriittinen tutkimus on riistävä luonnon kasvoilta sen salaperäisyyden ja runollisuuden vaipan ja osoittava sen elottomaksi, tajuttomaksi ja sekasotkuiseksi. Olkaamme huoleti. Tutkija saattaa hetkeksi sokaista omat silmänsä katsomalla yksinomaan kuorta ja tutkimalla pintaa yhä laajemmassa kehässä ulospäin. Mutta kun hän on tämän perusteella rakentanut itselleen systeemin ja oman maailmankuvan ja luulee sen valmiiksi, hätkähtää hän yhtäkkiä, sillä eteensä on paljastunut jokin odottamaton ilmiö, joka hänen laskujensa mukaan pitäisi olla aivan mahdoton. Silloin hänen on nöyrtyen tunnustettava oman tietonsa vaillinaisuus ja ikuisen elämänarvoituksen majesteetti. Kokeellinen tiede ei voi käsitellä itse olioita sinänsä, sen tutkimuskeinot eivät voi sanoa mitään syistä ja perusteista vaan ainoastaan ulkonaisista ilmennyksistä. Tämän myöntää niinkin piintynyt materialisti kuin Haeckel. Sen tähden tiede ei voi koskaan ratkaista suuria elämänkysymyksiä! Sen ainoa tehtävä on todentaa tosiasioita ja koettaa löytää niissä yhteisiä lakeja. Mutta ainoa "tieteellinen" valaistus, jonka se voi antaa korkeammille kysymyksille, on se sama, mikä yleensäkin on tietomme lähteenä: se voi täällä "alhaalla" havaita ilmiöitä, jotka ovat meille vertauskuvia ylemmästä. Näkyväinen maailma ei voi antaa "syntyjä syviä" vaan ainoastaan viitata tien niihin. Koska se on yksi luonnon kerros eli taso, kaikki olevainen on siinä kyllä ilmaistuna, mutta ainoastaan kuvissa.

Ottakaamme esimerkki. Jo kaksikymmentä vuotta sitten etevät tutkijat olivat kumoamattomasti todistaneet, että ajatus on olio, joka voi siirtyä aistien välityksettä ihmisestä toiseen. Mutta suuri yleisö ja tiedemiesten enemmistö ei uhallakaan tahtonut ottaa selkoa näistä tutkimuksista siksi, ettei se mitenkään ollut fyysisen luonnon selvitettävissä. Vasta kun äskettäin keksittiin langaton sähkölennätin, joka tieteen tutkimuspiirissä sattuvasti vastaa ajatuksensiirtoa, silloin viimein itsepintaisinkin vastustus raukesi tyhjiin ja uskallettiin myöntää, että ajatuksensiirto on mahdollista. Tämä ei kuitenkaan ollut minkään arvoituksen ratkaisu vaan uuden arvoituksen tunnustamista, sillä sähkövirrat eivät suinkaan ole samaa kuin ajatusvirrat vaan ainoastaan niiden kuvia. Kun tutkimus käy piirissä ulospäin pintaa myöten, näyttää siltä kuin tultaisiin yhä suurempaan selvyyteen luonnosta, mutta heti kun tutkimus kääntyy päinvastaiseen suuntaan, syvyyttä kohti, niin jokainen uusi tosiasia vain lisää arvoitusten ymmärtämistä ja nöyryyttää ylpeää omahyväistä viisauttamme.

Samalla tavoin kuin ajatuksensiirron on käynyt selvänäköisyyden. Huolimatta lukemattomista historiallisista ja nykyaikaisista esimerkeistä ei tahdottu tunnustaa, että ihmisen näkemys saattaa tunkeutua yli aineellisten esteidenkin paikkoihin, joihin valo ei pääse. Esimerkiksi taitavat kaivonetsijät saattavat taikavarpunsa avulla ihmeteltävän tarkasti löytää maan alla pulppuavat vesilähteet kymmenien jalkojen syvyydestä. Mutta tähän asiaan ei mitenkään tahdottu panna huomiota, ennen kuin Röntgen keksi "näkymättömät" x-säteensä, jotka ainakin jossakin määrin läpäisevät kaikki aineet. Vasta silloin ymmärrettiin, että luonto on täynnä lukemattomia värähtelyitä, joista me tajuamme ainoastaan muutamia valona, lämpönä, äänenä jne. ja että ihmisessä voi kehittyä sellaisia aisteja, joilla hän pääsee yhteyteen muidenkin luonnon piirien kanssa.

Mitä enemmän opimme tunteman sisällämme totuutta, sitä enemmän näemme sitä ulkopuoleltakin. Oikeastaan emme osaa koskaan luottaa sisäiseen totuudentuntoomme, ennen kuin olemme löytäneet sen tueksi ulkopuoleltamme vastaavan kuvan, vasta silloin tunnustamme sen riemuiten.

Tietäjä – tammi-, helmikuu 1908

Kieliasua on uudistettu.


Etusivu Artikkelit