Armas D. Siimes

YKSILÖ TOTUUKSIEN KENTÄSSÄ

Totuus on otsikossa pantu monikkoon sen seikan korostamiseksi, että vaikka tavanomaisessa kielessä käytämme termiä totuudenetsijä, todellisuudessa totuusvarmuutemme muodostuu monesta eri totuudesta. Miten totuus sitten löydetään? Eipä muulla tavalla kuin hylkäämällä epätotuus ja valhe. Eräs mielenkiintoinen kysymys on, onko totuus suhteellinen, kuten kansanomaisessa keskustelussa väitetään. Jos me lähdemme ajatuksesta, että totuus on suhteellinen, olemme kytkeneet itsemme liekaan, ja liekaan sidotun vapaus on kovin rajoitettu, vaikka köysi olisi "hyvin pitkä". — Miten pitkä on hyvin pitkä? Sellaiseen kysymykseen ei voi olla oikeata vastausta, mikä johtuu siitä, että kysymys ei ole mielekäs. Mutta sen sijaan jokaiseen oikeaan kysymykseen on olemassa vastaus, joka on ehdoton, vaikka emme ehkä vielä tai koskaan tätä oikeata vastausta oivalla eli "löydä". Totuus ei voi olla meidän keksintöämme, se on olemassa, vaikka emme ole päässeet tai pääse siitä perille.

Sen sijaan, että totuus ei ole suhteellinen, tietomme totuudesta on kovin suhteellinen. Tästä huolimatta on paljon totuuksia, jotka ovat lopullisia eivätkä ole mielipiteillä muutettavissa.

Ymmärtääksemme virheelliseksi väittämän, että totuus on suhteellinen, ei tarvitse muuta kuin tunnustaa, että jos se lopultakin on suhteellinen, niin miksi totuutta kannattaisi lainkaan etsiä. Eikö silloin olisi samantekevää minkä nimisen tai asteisen totuuden lumoissa me olemme? Tämä virheellinen käsitys totuudesta pysyy hengissä mm. sen yleisesti omaksutun väittämän avulla, että kaikki on suhteellista. Mutta onko kaikki suhteellista? Eikö tässä käy samalla tavalla kuin kaskun professorin, joka väitti, ettei elämässä ole mitään varmaa: kun opiskelija kysyi, että onko se varma, professori sanoi, että on!

Päästäksemme mielekkäästi asiassa eteenpäin meidän on tiedettävä ja muistettava, että sanaa totuus käytetään hyvin monessa merkityksessä ja monissa asiayhteyksissä. Elämänfilosofisessa merkityksessä sanaa totuus käytetään ilmaisemaan tietoa elämästä yleensä, siis tietoa maailmankaikkeudesta, sen ilmiöistä ja ilmiöiden takana olevista voimista, ja ennen kaikkea omasta asemastamme siinä, ts. elämäntarkoituksesta. Tällaisella totuudenetsimisellä pyritään siis luomaan — sikäli kuin etsintä on kriittistä — mahdollisimman pätevää kuvaa kaikesta mikä on. Jos haluamme, että tämä kuva ei ole ainoastaan oma mielikuvamme tai projektio viettymyksistämme, siinä täytyy olla voittopuolisesti tiedollisia aineksia, siis tietoa monista ns. totuuksista. Tiedollisessa suhteessa totuuksien valtakunta on ymmärrettävä äärettömäksi, ja siitä voimme valloittaa parhaassakin tapauksessa vain sirusia. On paradoksaalista, että ihmisen täytyy tietää aika paljon, jotta hän ymmärtäisi tietävänsä hyvin vähän. Sellainen väittämä taas, että kukaan ei tiedä mitään, on "negatiivista huulenheittoa". — Tiedämmepä mitä tiedämme, tuntuu selvältä, että itse totuuksien valtakunta on yläpuolella ajan ja paikan. Totuutta ei edes voi hävittää. (Analogisesti: vapautta ei voida hävittää, mutta monet vapaudet, esimerkiksi sananvapaus ja kokoontumisvapaus, voidaan tukahduttaa. Ei liioin ajattelemisenvapautta voida hävittää, mutta ajatuksen ilmaiseminen voidaan ehkäistä.) Tässä yhteydessä riittää opastukseksi J. E. Salomaan lause: "Suhteellisiin totuuksiin tyytyminen vie mahdottomuuksiin. Se on totuuden dogmaattista kieltämistä."

Totuuden etsimisessä meitä auttaa, jos luovumme ilmaisusta, että totuus ON (jossakin). Sillä totuus ei ole missään paikassa tai oliona, vaan pätee. Totuus on silloin saavutettu, kun se "pitää paikkansa" siihen nähden, mitä on sanottu.

Totuuden näkeminen tai oivaltamisen pahin este on usein ns. usko, usko esimerkiksi siihen, mitä jokin kirja tai toinen henkilö on sanonut. Vaikka me tarvitsemme uskoa joka päivä, ei sillä sinänsä ole suurta merkitystä totuuden kriteerinä. "Jos uskomme johonkin asiaan tai henkilöön sokean auktoriteetin perusteella, edustamme aikaa, jolloin pimeys liikkui vetten päällä." — Ainoa kriteeri totuudelle on se seikka, vastaako se väittämän sisältöä. Toisin sanottuna: onko "totuutemme" täsmällisessä suhteessa siihen tosiasiaan, jota se tarkoittaa. Tällä kaikella haluan tehdä selväksi vain sen, että totuuden etsimisessä tarvitaan epäilyä paljon enemmän kuin uskoa, mutta eräs uskonlaji on välttämätön, nimittäin usko siihen, että totuus voidaan löytää, mutta tämä ei kaipaa uskoa siihen, että ehdoton totuus on jo löydetty.

Siirrytäänpä nyt siihen totuuden etsimiseen, jota me kaikki joudumme joka päivä suorittamaan. — Mitä me oikeastaan olemme vailla? Lyhyesti sanottuna, me kaikki pyrimme hankkimaan tyydytystä tarpeillemme. Tarpeet ovat hyvin moninaiset, mutta ne juuri värittävät etsimisemme, sillä "maailma ja sen tapahtumien arvo vaihtelee meistä sen mukaan, mitä etsimme elämästä." Tämä pyrkimys — oman tarve-elämämme mukaan rakentunut energiamme käyttötapa — ohjaa elämämme kulkua lapsesta hautaan saakka. Tällä matkalla tulemme tavoitelleeksi monia sellaisia asioita, jotka joskus myöhemmässä vaiheessa oivallamme harhaksi. Mutta harhat kuuluvat myös todellisuuteen, muuten niistä ei voitaisi puhua eikä niitä voitaisi välttää. Harha on saman tapainen kuin totuus: se ei ole missään, mutta vaikuttaa, ennen kaikkea se vaikuttaa sen, että tulemme sidotuiksi elämään "väärällä tavalla". Inhimillisinä ajattelevina olentoina meidät vapauttaa vain totuus. Mutta millä ehdolla se voi tapahtua? Joku on sanonut, että se totuus, joka meidät vapauttaisi, on tavallisesti juuri se totuus, jota me emme halua kuunnella. Totuus vapauttaa siis vain ne, jotka vapautta haluavat, ei muita.

Meitä vaanii kaikkialla monet harhat. Mainittakoon niistä aistiharhat, ajatusharhat ja arvostusharhat. Aistiharha saattaa olla ja useinkin on "kuolettava". Jos esimerkiksi olemme veden alla hukkumaisillamme ja meille ojennetaan sauva pelastukseksi, ojennamme kätemme väärään suuntaan. Kaikkihan tietävät, että kun airon työntää veteen, niin se näyttää olevan taittunut, vaikka ei ole. Ajatusharha tapahtuu esimerkiksi silloin, kun luulemme saavuttaneemme totuuden (jostakin asiasta) vaikka emme ole. Vaikeimpia kaikista harhoista ovat arvostusharhat. Ne ovat tuhoisia mm. siksi, että virheelliset arvostukset johtavat aina pienempään tai suurempaan tappioon. Se lyö sydämeemme poltinmerkin menetetyn taistelun muistoksi, mikä kalvaa niin kauan, kunnes olemme sen viisaudellamme sovittaneet.

Arvostusharhan varassa voimme saavuttaa menestystä ja mainetta, mutta emme ehkä silti tule onnelliseksi. "Ei perille johda tie, joka markkinatorilta toiselle vie."

Kun ns. tavallinen ihminen puhuu totuudenetsimisestä, hän tarkoittaa ennen kaikkea juuri elintavan valintaa, tietoa oikeasta ja väärästä tai virheellisestä suhtautumisesta elämään ja ympäristöön ja koko olevaiseen. Tietenkin myös tieteenharjoittaja etsii totuutta niissä puitteissa, jotka koskevat hänen työtään. Tämän lisäksi hän usein etsii tieteensä totuuden lisäksi totuutta itse elämästä. Sillä jokainen joutuu ratkaisemaan ongelmansa, elämänsä ja työnsä myös ihmisenä. Tätä ei muuta se, että kaikki eivät arvosta ihmisyysviettymystä. Jotkut pitävät kaikkia ns. humaanisia pyrkimyksiä suorastaan haihatteluna. Mutta sille, jolle humaanisuuden vaatimus on muodostunut totuudeksi, se ei ole tyhjänpäiväinen sana, vaan vaatii katetta.

Totuuden etsiminen ja julistaminen saattaa muodostua ja on monelle muodostunut niin vaativaksi haasteeksi, että sen toteuttamista ei panna vastakkain elämän, fyysisen olemassaolon kanssa, vaan tämä uhrataan fyysistä olemassaoloa korkeamman asian, totuuden hyväksi. Kun näin on monasti tapahtunut — ja ilman persoonallisia etulaskelmia — se jos mikään osoittaa, että eräät totuudet saatetaan kokea sellaisena varmuutena, niin tärkeinä, että elämä tuntuu turhalta ja tarkoituksettomalta, ellei sillä ole katetta totuuden ja totuudellisuuden valtakunnassa.

Elonpyörä 1969 n:o 1


Etusivu Artikkelit