Aate

Fyysisen tutkimustyön merkitys

”Jos esivanhempamme voisivat nousta haudoistaan, niin he hämmästyisivät”, kuullaan innostuneen puhujan usein vakuuttavan ja saadaan lukea jostakin kirjasta, jossa puhutaan ”tieteen suurista voitoista”.

Tällainen puhe on tietysti sielullisen pöyhkeilyn ja materialistisen edistyskäsityksen sanelemaa. Esivanhempamme nousevat lakkaamatta haudoistaan ja mukautuvat niihin ”ihmeisiin”, jotka ovat nykyään käytössä jokapäiväisessä elämässä.

Mitä sitten on se tavaton edistys, josta moni nykyajan ihminen niin ylpeilee? Lyhyesti sanoen sitä ”tyhmien” esivanhempiemme hartaan rukouksen tuotetta, että jumalan valtakunta lähestyisi aistillista elämää. Mikäli jumalan valtakunnalla ymmärretään henkimaailman elämää, silloin ollaan itsetiedottomasti osallisina ”suurien keksintöjen” tekemisessä, kun hartaudella rukoillaan jumalan valtakunnan lähestymistä sielullisen hyväkäsityksen kannalta. Koska henkimaailman olemukseen kuuluu vaivaton valmius kaikkea kohtaan, niin pitkällinen, harras rukous jumalan valtakunnan lähestymisestä saattaa astraaliaineen vähitellen muuttamaan väreilytapaansa, toisin sanoen ajatusmaailma tekee sielunelämän järkipitoiseksi. Juuri järkipitoisen sielunelämän fyysistä ilmausta ovat niin sanotut suuret keksinnöt. Tällainen sielunelämä hallitsee koko fyysistä luontoa ja tekee sen mahdolliseksi suuntautumaan niihin muotoihin, joita sanotaan keksinnöiksi.

Esimerkiksi höyryn ja sähkön käyttäminen ihmisten taloudellisen elämän palvelukseen nykyisellä tavalla olisi ollut mahdottomuus Atlantiksen mantereella siitä syystä, ettei vettä olisi silloin saatu nousemaan siihen kiehumispisteeseen, jota keinotekoinen höyrystäminen edellyttää. Ilma oli silloin veden läpäisemä ja nykyistä ilmaa monin verroin raskaampaa. Silloinen ilma ei ollut edes niin sähköpitoista kuin nykyinen vesi, koska aurinko ei läpäissyt ollenkaan sakeaa vesi-ilmaa.

Sekä ilman että veden nykyinen fyysinen muuttunut olemus on hartaudellisen sielunelämän liikehtimisen tulosta. Jumalan valtakunta on lähestynyt maapalloamme siten, että mm. sähkön voimanlähde aurinko on päässyt verrattain esteettömästi säteilemään maan pinnalle ja muuttamaan siten sen ilmakehää.

Niin sanotut suuret keksinnöt eivät ole muutaman verrattain myöhään fyysisesti eläneen henkilön nerouden tuotetta vaan menneiden kansojen vaistonomaista sielullista hartautta fyysistyneenä.

Hartaus synnyttää tilapäisiä tyhjiä paikkoja astraaliaineessa. Henkimaailma rientää eri alatasojensa kautta täyttämään ne. Koska ajatusmaailma on henkielämän alin taso, pääsee se omalla aineellaan etupäässä täyttämään mainitut tyhjät paikat. Hartaat rukoilijat vetävät siis tietämättään järjen fyysiselle tasolle.

Mutta koska mikään ilmenneen olemisen elämäntaso ei ole silmänräpäystäkään todellisessa tasapainotilassa, menetetään jollakin uudella saavutuksella välttämättä jotakin yhteistä elonvoimaa. Esimerkiksi Atlantiksella vallitsi yhteinen voimakas sielunelämä. Kukaan silloinen tavallinen ihmisolento ei ollut toistaan viisaampi eikä tyhmempi. He olivat yhteisen sielunelämän omaajina sisäisesti samanlaisia kuin esimerkiksi nykyään kaikki vapaasti juoksentelevat jänikset. Se sielullinen hartaus, jota nykyajan yksilö voi ilmentää, kuului koko kansalle sellaisenaan.

Nykyiset sivistyskansat ovat suureksi osaksi menettäneet sen hyvän, mikä kuului kaikille atlantikselaisille. Niiden yksilöt ovat riistäytyneet erilleen toisista. Lähin ja kouraantuntuvin seuraus on huolehtiminen toimeentulosta. Tämä huolehtiminen saattaa kaikki yksilöt jollakin tavalla sotimaan toisiaan vastaan.

Mutta se äänensävy, jolla esimerkiksi jotkut nykyiset poliitikot puhuvat individualismista eli itsestään huolehtimaan pakotetusta yksilöllisyydestä, todistaa osaltaan, että he vaistomaisesti hapuilevat jonkinlaista uusatlantilaista aikakautta, missä taloudelliset huolet eivät painostaisi kutakin yksilöä erikseen. Ja tuo vaistomainen hapuilu kuuluu luonnon tosioloihin. Meitä nykyajan ihmisiäkin odottaa todella sellainen elämäntila, ettei meillä eri yksilöinä ole vähintäkään huolta siitä, mitä me syömme ja juomme ja millä kiinteän ruumiimme verhoamme. Se elämäntila vallitsee ihmiskunnan kuudennessa juurirodussa. Mutta sen vastineeksi meidän täytyy luopua monelle nykyään niin rakkaasta tieteellisestä joukkouskosta. Kaikki fyysinen tutkimustyö on suoritettava loppuun ennen kuin voidaan siirtyä kuudenteen juurirotuun.

En tietenkään väitä, ettei kuudennen juurirodun ihmisillä olisi fyysistä ympäristöä, mutta minä väitän, ettei tätä ympäristöä tutkita fyysisillä välineillä.

Jos joku nykyajan ihminen, joka on vuosikaudet työskennellyt tieteellisissä laboratorioissa, haluaa kutsua esimerkiksi vanhoja roomalaisia narreiksi, koska nämä eivät tunteneet ampuma-aseita, höyryn ja sähkön käyttöä ym., niin voisi yhtä hyvällä syyllä kutsua häntä itseään narriksi sen tähden, että hän – sanokaamme lääkärinä – käyttää röntgensäteitä ja leikkausveistä sairaita tutkiessaan ja hoitaessaan. Miksi hän ei katso ”astraalisella silmällä” ihmisruumiiseen, koska röntgenkone ei ole muu kuin sellaisen ”silmän” kömpelö fyysinen luonnos? Miksi hän ei esimerkiksi syöpää ja muita kasvaimia hoitaessaan pane liikkeelle päinvastaiseen suuntaan sitä hidasta prosessia, joka on synnyttänyt syövän ja muut kasvaimet, jotka hän aikoo leikkausveitsellä poistaa? Nähtävästi sen tähden, että hän on ”aikansa lapsi”, so. materialisti.

Jos tuo roomalaisista halveksivasti puhuva tiedemies on historioitsija, joka surkuttelee vanhoja kansoja mm. siitä, etteivät nämä tunteneet kirjapainotaitoa, niin häntä voi – ihmiskunnan kuudetta juurirotua silmällä pitäen – surkutella häntä itseään siitä, että hän on muiden keksimän kirjapainotaidon orja. Miksi hänen hyllynsä notkuvat paksuista historiallisista teoksista, joiden luotettavuutta hän ei mitenkään voi todistaa itselleen? Miksi hän ryhtyy korjaamaan esimerkiksi jotakin vanhaa historiallista virhettä toisten kirjoittamien kirjojen avulla, koska näissä voi taas vuorostaan olla historiallisia virheitä? Paljon julkaistaan ”tieteellisinä” niin sanottuja tutkimuksia, joille moni antaa suuren arvon sen tähden, että asianomainen henkilö on virallisen tiedemiehen kirjoissa.

Kaiken fyysisen tutkimustyön merkitys on siinä, että järkipitoinen yksilöllinen sielunelämä voisi kuluttaa määrätyn elinaikansa luokittelemis- ja vertailuyrityksiin fyysisen aineen alalla ja että se vähitellen kyllästyisi tällaiseen aherrukseen sen hämärän tietoisuuden elähdyttämänä, ettei hyvänkään neron tutkimus paljasta fyysisten kohteiden syntyyn lopullista selitystä. Sellaista kyllästystä huomataankin etupäässä kemiantutkijoissa. Kemiallinen tutkimus saattaa, enemmän kuin monet muut tieteenalat, tutkijansa tekemään materialismille outoja johtopäätöksiä, koska atomien keskinäinen suhde muuttuu sillä tieteen alalla erilaisten ehtojen takia hämmästyttävässä määrin. Sen tähden tutkimustyöhönsä vakavasti syventynyt kemisti ei voikaan aikojen kuluessa pysyä materialistina siinä merkityksessä, että hän uskoisi elämän olevan sattumien leikkiä vailla korkeampaa johtoa.

Niin suurenmoista kuin esimerkiksi nykyinen fyysinen tutkimustyö onkin monen mielestä, siihen liittyy kuitenkin eräs huomiota ansaitseva heikkous, joka on se, että tutkija on aivan avuton ilman instrumentteja eli monenmoisia laitteita, joita tutkimustyö vaatii. Esimerkiksi virallinen lääkäri ei voi tehdä sairaalle mitään palvelusta, jos ei hänellä ole asianmukaisia työvälineitä.

Tämä avuttomuus johtuu siitä seikasta, että fyysisellä tasolla minuus on tekemisissä atomiväreilyn kanssa, joka on liian hidasta. Fyysisen elämän voisikin määritellä siten, että se on universaalin elämän se taso, jossa liike on hitain. Voidaan siis ymmärtää, ettei se menettelytapa, johon kaikenlainen fyysinen tutkimustyö on sidottu, vastaa tarkoitustaan. Kuinka voisi esimerkiksi olettaakaan, että niin sanottuja mielisairaita voitaisiin parantaa fyysisillä hoitotavoilla? Tietysti koetetaan suurta yleisöä pitää siinä luulossa, että tällaisista vaivoista paranevat laitoksissa ne, jotka yleensä voidaankin parantaa. Fyysisen tieteen alalla toimijat eivät suinkaan tahdo joutua häpeään. Mutta jo se seikka, että ammattilääkärit puhuvat paranemattomista sairaista, todistaa osaltaan, että fyysiset menettelytavat ovat mahdollisuudesta riippuvia. Jos fyysinen tiede olisi sitä, mitä sen oletetaan olevan, mikään esimerkiksi lääketieteen yritys parantaa erilaisia sairaita ei voisi mennä hukkaan.

Tämä ikävä tosiasia tunnustetaankin toisinaan epäsuorasti. Niinpä luetaan erään Helsingin apteekin seinästä latinankielinen lausunto: Nos remedia, deus salutem, so. me (valmistamme) rohtoja, jumala (antaa) terveyden. Mainitut sanat nähtyäni minussa heräsi kysymys, miksi ihmiset sitten valmistavat rohtoja, koska ne eivät voi antaa terveyttä tai miksi ei jumalan ole sallittu pitää huolta rohtojenkin valmistuksesta, koska terveyden antaminen kerran kuuluu hänelle. Siinä nyt ollaan. Parantaja ja parantamisvälineet on erotettu toisistaan. Sen tähden koko fyysinen lääkitseminen on parhaassakin tapauksessa sattuman kauppaa.

Sama epävarmuus tuloksiin nähden esiintyy kaiken muun fyysisen tutkimustyön alalla. Siitä täsmällisestä voiman suuruudesta, josta ehdoton tulos riippuu, ei tiedetä mitään, vaan se on aina kaiken fyysisen tieteen spekulaation alainen. Mutta juuri tämä alituinen epävarmuus saattaa vakavaluonteisen tutkijan hiljalleen epäilemään fyysisen tutkimustyön auktoriteetin kelpoisuutta. Tutkija, jossa tämä epäilys on herännyt, ei enää olekaan naiivi materialisti. Hän voi vakavasti kysyä, eikö luonnossa sitten ole sellaista tutkimisen mahdollisuutta, että tutkija ja tutkittava ovat liittyneinä erottamattomasti toisiinsa.

Onko sellaista mahdollisuutta sitten olemassa? On varmasti. Se vallitsee siinä elämänjärjestössä, jonka olennot ovat sulattaneet loppuun järkipitoisen sielunelämän toiminnan ja siirtyneet henkipitoisen sielunelämän kansalaisiksi. Siinä elämänjärjestössä ei kouluteta ulkonaisesti tutkijoita, vaan he ovat synnynnäisiä itseoppineita. Sen tähden he ovat edeltäpäin varmoja tuloksista, vaikka eivät vielä olekaan antautuneet johonkin tutkimustyöhön. Ei kukaan joudu väärälle uralle esimerkiksi toimeentulon tähden, kuten fyysisessä tutkimustyössä toimivien laita usein on.

Sellaisia tutkijoita on jo nyt maapallolla, vaikka aktiivinen, tieteellinen maailma ei tiedä mitään heistä. He eivät tarvitse tutkimustyössään mitään ulkopuolisia työvälineitä. Jos heidän kohdallaan voidaan puhua välineiden käyttämisestä, ne ovat käyttäjiä itseään korkeampia, eläviä voimia. Itse tutkimustyö on sitä, että tutkija panee tietyn voiman toimimaan sille ominaisessa keskuksessa.

Tietäjä – helmikuu 1915

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.