Aate

Miksi uskon teosofiaan?

I

Vakava kysymys, johon odotetaan yhtä vakavaa vastausta.

Jaan vastaukseni neljään osaan ja tunnustan uskovani teosofiaan sen tähden, että

1. Se ratkaisee elämän arvoituksen.

2. Se sovittaa äärimmäiset vastakohdat, kuten "heikkouden" ja "voimakkuuden", "köyhyyden" ja "rikkauden", "kylmän järjen" ja "heikon tunteen", "tyhmyyden" ja "viisauden", "saastaisuuden" ja "puhtauden" jne.

3. Se ei tee minkäänlaista ennakkopäätöstä eikä siis ole mikään kirkkokunta, lahko tai puolue.

4. Se vetoaa ja perustuu ehdottomaan, persoonattomaan oikeuteen.

Koska tahdon käsitellä tätä vakavaa kysymystä sekä yleisesti että yksityiskohtaisesti, on tarpeen esittää neljässä osassa vastaus kysymykseen, miksi uskon teosofiaan.

Tarkastelemme ensin, miten teosofia täyttää ensimmäisen tehtävänsä eli ratkaisee elämän arvoituksen.

Ihmisolennossa, joka ei ole sillä kehitysasteella, että kuluttaisi jonkin kokonaisen ruumiillisen elämänsä pelkästään aineellisessa ahertamisessa, herää usein kysymys, mikä on tämän elämän tarkoitus. Yksinäisyydessä ollessani olen usein kysynyt itseltäni: "Kuka minä olen, mistä minä olen tullut ja mikä on lopullinen kohtaloni?"

Vuonna 1894 tilasin Berliinistä "Nicolaische Buchhandlung" -kirjaluettelon. Sitä selaillessani sattui silmiini erään kirjan nimi, joka herätti huomiotani. Kirja oli '"Das Rätsel des Daseins und seine Lösung im Christentum". Sen tekijä oli eräs Hugo Lubenow -niminen pappi.

Tilasin mainitun kirjan – jonka nimi suomeksi olisi "Olemisen arvoitus ja sen ratkaisu kristinopissa" – ja luin sen suurella mielenkiinnolla. Suomensinkin sitä hieman toivoen voivani julkaista sen suomeksi. Mutta kääntämistä en jatkanut. Suomennoshaluni, merkillistä kyllä, loppui kesken. Vääräoppisuuden "paha henki" vaivasi tietämättäni minua kaiketi jo silloin.

Mainitun kirjan nimi oli suurenmoinen. Lupasihan teos selittää olemisen arvoituksen. Mutta kirjan luettuani en suoraan sanoen ollut yhtään viisaampi kuin ennen sen lukemistakaan. Olemassaolo oli minusta edelleenkin arvoitus.

Kun nyt 14 vuoden kuluttua kysyn, missä vika oli, niin teosofinen elämänymmärrys tarjoaa minulle hyvin selvän ja yksinkertaisen vastauksen. Kirjan tekijä käsitteli elämää, joka on sama kuin avaruus, yksinomaan muodollisen kristinopin kannalta.

Kristillinen kirkko on samoin kuin muutkin muodolliset uskontokunnat ikään kuin lohkaissut itselleen pienen palan ilmenneestä elämästä. Tämän palan kannalta se yrittää selittää ja määritellä koko rajatonta elämää. Näin tehdessään se on menetellyt suhteellisesti yhtä taitamattomasti kuin henkilö, joka ostaisi ja aitaisi esimerkiksi 100 neliömetrin laajuisen maa-alan tutkiakseen koko maapallon pintaa.

Koskaan ei voi minkään erityisen perusteen kannalta saada tajunnalleen selväksi edes elämän "ääriviivoja" siitä yksinkertaisesta syystä, ettei rajattomuutta voi mitata. Ei ole mitään mittayksikköä, jota voitaisiin sellaisessa työssä käyttää.

Teosofia ratkaisee elämän arvoituksen käyttämättä minkäänlaista mittayksikköä ja eroaa siksi jyrkästi kaikista muista viisausopillisista suunnista ja järjestöistä.

On selvä asia, että mittaaja ei ole sama kuin mitattava ala ja ettei tutkija ole sama kuin tutkittava asia. Mittaajan ja tutkijan täytyy välttämättä olla eri olio kuin tehtävä työ ja siinä käytetyt välineet.

Mitä on elämä? Se on monen järkeilyjärjestelmän mukaan lakkaamattomassa liikkeessä olevaa, eri hienousasteisiin jakautuvaa, määrättyjen lakien hallitsemaa ainetta. Mutta on hyvin ymmärrettävää, että minkä tahansa määritelmän tekijä seisoo ikään kuin itseoikeutettuna määritelmänsä ulkopuolella. Kun koulupoika kirjoittaa esimerkiksi aineen "ristiretket", niin hän vaistomaisesti erottaa itsensä – oman persoonansa – tästä aiheesta. Jos ei hän tekisi niin, hän ei tietäisi mitään tuosta asiasta, huolimatta siitä, että hän on historian oppikirjasta lukenut siitä yhtä ja toista.

Tämä huomautukseni voi monesta tuntua "paradoksilta" eli kaiken tunnustetun asiallisuuden rajojen sisäpuolelta poistumiselta. Mutta ns. paradoksit ovatkin kaikkein tärkeimpiä teosofian kieliasun muotoja.

Otetaan selventävä esimerkki.

Opettaja selittää koululuokalle ihmisruumiin rakennetta. Hän on tuonut mukanaan ihmisen luurangon, jonka eri osia hän esittelee oppilaille. Kukin oppilas tietää yhtä hyvin kuin opettajakin, että hänen sisässään on tuollainen luuranko, jota hän, kun sen omistaja on vainaja, katselee jonkinlaisella kammolla. Mutta jos joku oppilas ikään kuin huomaamattaan sattuu kuvittelemaan, että hänen oma luurankonsa seisoo joskus koululuokassa nuorten, "elämänhaluisten" oppilaiden uteliaiden katseitten kohteena, niin hän tuntee kammoa. Minkä tähden? Sen tähden, että hän uskoo, ettei "häntä enää ole" silloin, kun hänen luurankonsa mahdollisesti on koulussa katseltavana. Hän pitää siis itseään luurangostaan erillään olevana sellaisena aikana, jolloin muut pitävät häntä kuolleena, mutta lukee luurankonsa omaan itseensä kuuluvaksi niin kauan kuin hän itsekin uskoo "elävänsä".

Ero on juuri siinä, että tutkijan tajuntakeskus kaikissa muissa järkeilyjärjestelmissä pitää välttämättömänä katsoa elämää ikään kuin ikkunasta, kun taas teosofia kasvattaa tajuntakeskusta sulattamaan itseensä kaiken sen maailman, jota tajuntaa rajoittava olento tahtoo tutkia.

Teosofian kannalta elämä ei ole mikään arvoitus juuri siitä syystä, ettei ole elämän vastakohtaa. Mutta kun myös teosofian tutkijat ovat persoonallisia olentoja, persoona on tietysti suhteessa muuhun eristettyyn elämään, ja persoonallisuuden kannalta voi siis teosofikin puhua "elämän arvoituksesta".

Mutta miksi sitten elämää on ruvettu pitämään arvoituksena? Siksi että tällaisen määritelmän tehnyt ihmisolento on tuntenut ja edelleen tuntee, että häntä ympäröivä aistillinen maailma – jota länsimaissa luullaan yksinomaan elämänilmaukseksi – ei vastaa hänen todellisuusihannettaan. Kun rusottavat tulevaisuuden toiveet eivät toteudu ja kun paraskin kuviteltu "onni" tuo mukanaan pettymystä, kärsimystä ja kaihomieltä, niin monessa pitkään eläneessä ihmisessä herää se vakaumukseksi pyrkivä tunne, ettei elämä ole sitä, mitä siltä odotetaan. Ja koska tavalliset kansanomaiset arvoitukset ovat ainoa vertauskuvakieli, jota länsimainen ymmärrys sallii ja voi selittää, niin on tuntunut varsin sopivalta nimittää aistielämää suureksi yhteiseksi arvoitukseksi.

Tavallisia arvoituksia voidaan selittää useammalla eri tavalla, vaikka niiden sanamuodon laatijoiden tajunnassa onkin ollut yksi ainoa tosiasia. Ilmenneen elämän "selityksiä" on lukemattomia, mutta yksikään selittäjä ei arvaa täysin oikein eikä siis saa ensi palkintoa, kuten tavallisten arvoitusten selittämisessä tapahtuu. Mutta miksi ei sitten kukaan osaa elämän arvoitusta selittää oikein? Siksi että kukin selittäjäkokelas on ilmenneen elämän lakien alainen eli "kuolevainen" olento. Opettajasta täytyy hänen opettamansa asia olla voitettu kanta ennen kun hän on pätevä muita opettamaan, so. hänen ei enää tarvitse oppia sitä siinä muodossa, jossa hän sitä muille esittää. Mutta kenestä "kuolevaisesta" on ilmennyt elämä voitettu kanta? Ei ainoastakaan.

Kaikki tavalliset viisausopilliset järjestöt ovat kykenemättömiä selittämään elämän arvoitusta siitä yksinkertaisesta syystä, että niistä ilmiöelämä on ainoa tunnettu ja tunnustettu oleminen. Useat niistä kyllä olettavat, jopa tunnustavatkin jonkin hämäräperäisen, haaveellisen, tunteen suoman ja toivoman olemisen mahdollisuuden, mutta tällaiselle tavoittelulle nämä järjestöt eivät voi tunnustaa edes "tieteellistä" pätevyyttä. Sellainen olemisen mahdollisuus luetaan ns. subjektiivisuuden häilyvään maailmaan, ja ainoana todellisuutena pidetään vain fyysistä eli ruumiiseen suhteutuvaa aistielämää. "Olemme ja tulemme olemaan tietämättömiä", sanovat tällaisten järjestöjen pääedustajat muka kaikkien ihmisten nimissä. Ei siis ihme, että länsimaissa solmitaan läheisiä ystävyysliittoja ainoastaan "kuolemaan asti" ja että täällä luullaan "haudan tasoittavan kaiken".

Pulmallinen arvoitus on todellakin sellainen "elämä", jonka kestävyydestä itse eläjä ei tiedä mitään. Kiusalliselta tuntuu totisesti sellainen "olemassaolo", jota hävittäjä aina väijyy. Sen tähden lännen kansat ovat taipuvaisia jompaankumpaan kahdesta äärimmäisyydestä, joko sulkemaan tajuntakeskuksensa kaiken korkeamman elämän väreilyiltä ja tyytymään pelkkään aistilliseen nautintoon tai pitämään itseään jonkun yliolennon säälistä, suosiosta ja armahtavaisuudesta riippuvina, avuttomina olentoina. Edellistä kansanlajia on aihetta nimittää materialisteiksi, jälkimmäistä kirkkouskovaisiksi.

Muodollinen kristinoppi osoittaa, kuinka masentavan alhainen on länsimaisten kansojen elämänkäsitys silloinkin, kun se on kirkkouskovaisuuden kannalla. Virallinen kristillinen kirkko opettaa vielä tänä päivänä, että taivaassa palkitaan kaikki kristityn kärsimykset, että taivaselämä on loppumaton samoin kuin "tuomittujen" vaivakin, että kuolemassa suljetaan "armon ovi", so. poistetaan kaikki parannusmahdollisuus loppumattomiksi ajoiksi ja että jumala tosin on pitkämielinen ja "odottaa" kauan mutta että hän viimein "suuttuu" niin, ettei tunne enää lainkaan sääliä!

Kristillisen kirkon elämänkäsitys on siis moraalisesti alhaisempi kuin materialistinen maailmankatsomus. Edellinen pysyen persoonallisuuden kannalla tunnustaa itsekkään nautinnon korkeimmaksi, iankaikkiseksi onneksi, jälkimmäinen panee sentään kuolemassa esteen itsekkyyden eteen.

Kristillinen kirkko nykyisessä tilassaan ei voi tunnustaa persoonallista korkeampaa elämää enempää kuin materialismikaan. Kummastakin elämä on alituista aistimusta, jonka keskuksena on persoonallinen minä-tajunta. Koko muu elämä on ja sen tulee olla suhteessa tähän minään, joka paisuessaan "nauttii" ja kutistuessaan "kärsii".

Kun tällainen persoonallinen minä-elämä on sangen lyhyt nykyään, tuntuu koko elämän arvoitus joko aivan selittämättömältä tai olevan selitettävissä ainoastaan siten, että persoonallisella, maanpäällisellä elämällä on yhtä persoonallinen "ikuinen" jatkuvuus "haudan tuolla puolella". Mutta kun pelkkä järkeilykin, joka tahtoo aina tehdä johtopäätöksiä ja määritelmiä kokemusten perusteella, antaa säälimättä persoonallisuudesta sen lausunnon, ettei se voi "ikuisesti" jatkua, koska se ei ole "ikuisesti" ollutkaan, niin synnyttää kristillinen kirkko omasta helmastaan uskonluopioita eli "jumalankieltäjiä", joiksi sen lipunkantajat suvaitsevat nimittää ajattelijoita.

Teosofia eli "aikojen viisaus" tai oikeammin jumalviisaus tunnustaa elämän yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi, joka täyttää koko avaruuden, jos niin sopimatonta sanaa kuin "täyttää" ensinkään sopii käyttää. Teosofian kannalta ei maailmaa tai maailmoja ole koskaan luotu, ei luoda eikä tulla luomaan. Kaikilla muodoilla – kuten ns. taivaankappaleilla – on kyllä alkunsa ja loppunsa, mutta niiden "syntyminen" ja "häviäminen" avaruudessa ei ole mitään luomista vaan itse avaruuden väreilyä tai miksi sitä sopisi nimittää. Muuttumaton elämä henkii lakkaamatta "ulos" ja "sisään". Tämän henkimisen seurauksena on lukemattomien elämänmuotojen "synty" ja "häviö". Se muuttumattoman elämän "uloshengitys", joka on kauimmin ollut "ulkona", so. muodollisuuden alaisena, kehittyy "eläväksi" olennoksi, persoonallisuudeksi, yksilöllisyydeksi, suureksi hengeksi, jumalaksi jne., kunnes se oltuaan äärettömät ajanjaksot luomis-, palvelus- ja uhrautumistyössä palaa takaisin "isän huoneeseen", mistä se aikanaan lähti vaeltamaan.

Tällaisia muuttumattomasta elämästä lähteneitä, lähteviä ja siihen palaavia hengitysmuotoja on lukemattomia. Vanhimmat niistä ovat suuria jumalia, aurinkokuntien hallitsijoita, meistä katsoen rajattomia tiedossa ja viisaudessa. Mutta niin korkeita ja suuria kuin nämä tajuntakeskukset ovatkin, täytyy niitä sittenkin pitää "tomuna ja tuhkana" siihen hirvittävään, aina käsittämättömään "pimeyteen" verrattuna, jolle ei voi antaa minkäänlaista nimeä ja joka ei ole mikään ja on samalla kaikki.

Näistä suurista jumalista, joilla on "kaikki voima taivaassa ja maan päällä" alaspäin laskeuduttaessa, on taas ääretön joukko kaikenasteisia tajuntakeskuksia, käsittäen ihmisolennot, eläimet, kasvit jne. aina atomeihin ja niiden lukemattomiin alajaotuksiin asti.

Ihmisolento on ikään kuin tomuhiukkanen mittaamattomassa avaruudessa, mutta hän on kehitykseensä nähden päässyt jo pitkälle sillä tiellä, joka loppuu persoonattomaan jumaluuteen – ikitietoon ja rajattomaan viisauteen. Mutta kaikki eri ihmisolennot ovat vuorostaan eri-ikäisiä henkisessä suhteessa. Ihmiskunnan nykyiset maanpäälliset jumalat ovat niitä pyhiä olentoja, todellisia ihmismajesteetteja, valkeuden enkeleitä, joiden on mahdotonta elää itselleen, – olentoja, joita kutsutaan viisauden mestareiksi. Heidän lakkaamatonta uhrautumistaan saa nykyinenkin ihmiskunta kiittää siitä, että fyysinen elämä on edes tällaista kuin se nykyään on.

Ottakaamme selvyyden vuoksi tällainen majesteetti – viisauden mestari – esimerkiksemme, kun tahdomme tutkia meitä ympäröivää ilmiöelämää. Kun katselemme eläimiä, emme tiedä, mitä niiden mielessä liikkuu. Mutta viisauden mestari voi milloin tahansa asettua kaikkien eri eläinten kannalle. Hän voi tuntea, mitä ne tuntevat, lyhyesti sanoen olla kuin yksi niistä. Samoin voi hän tehdä kasveihin nähden, aina molekyyleihin ja atomeihin asti. Hän pitelee ja muovaa ainetta aivan kuin me tavalliset ihmiset pehmeää savea. Sellaiset olennot pitävät silmällä ja suojelevat meitä olemalla näkymättöminä luonamme. Mutta heitäkin hallitsee laki, jolle he kumartavat. Hekään eivät voi "pelastaa" ihmiskuntaa muulla tavalla kuin palvelemalla sitä ja uhrautumalla sen hyväksi.

Kaikki tutkimusjärjestelmät tavoittelevat ja etsivät suurinta hyvää, vapautusta orjuutuksesta ja täydellistä sopusointua. Mutta kun ne ovat kadottaneet kaksi tärkeintä maailmankysymyksen ratkaisuun tarvittavaa avainta, päättyvät niiden neuvot ja opetukset aina puolitiehen. Tuntuu katkeralta ivalta, kun vaaditaan yhtymään siihen länsimaissa yleisesti esiintyvään sanontaan, että "kukin on oman onnensa seppä". Aineellisen menestyksen huipulla oleva pohatta voi sanoa raatajalleen: "Auta itseäsi, kuten minäkin olen tehnyt. Kukin on oman onnensa seppä." Mutta nyt pitäisi pelkän jokapäiväisen järjenkin kannalta ymmärtää, etteivät kaikki voi tietyssä asiassa toimia samalla tavoin. Ihmisillä ei ole edes samoja edellytyksiä. On siis mieletöntä sanoa, että ihminen tässä yhdessä ainoassa elämässä voisi saada aikaan, mitä hän vain tilapäisesti tahtoo. Mutta kun pidetään silmällä ihmisen kokonaisikää, joka jakautuu lukemattomiin persoonallisen elämän kausiin, niin silloin hän totisesti on "oman onnensa seppä".

Kun mitkään muut tutkimusjärjestöt eivät usko karman lakiin ja jälleensyntymiseen, elämän arvoituksen tutkijat ovat niitä seuratessaan aivan kuin sokkosilla. Sen tähden järki täytyy niissä "panna penkin alle", jos mielii antaa sijaa oikeudentunnolle, ja päinvastoin kohdella tunnetta samalla tavalla, jos ei tahdo joutua mielettömyyden uhriksi.

Teosofinen maailmankatsomus on tietääkseni ainoa, joka ei joudu milloinkaan ristiriitaan itsensä kanssa, – vaara, jota eivät voi mitkään muut viisausopilliset suunnat ja kirkkokunnat välttää, kun niiden oppeja aletaan todenteolla erittelemään.

Kun tunteikas ihminen kääntää talvella katseensa Pohjolan kirkkaalle tähtitaivaalle ja sydänkesällä matkustaa esimerkiksi Savon ihanien järvimaisemien läpi, hänet valtaa lumouksen tunne, joka on pikemmin masentava kuin rohkaiseva. Luonto puhuu mahtavaa kieltä. Mutta minä tiedän omasta entisestä kokemuksestani, kuinka musertavan vaikutuksen kirkas tähtitaivas ja kesäpuvussaan oleva mainen luonto tekivät sieluuni silloin, kun en tuntenut teosofiaa. Tiesin, että nuo lukemattomat tähdet, jotka silmä näkee, ovat suuria, ihania maailmoja. Olisin halunnut päästä taikavoiman avulla tutkimaan niitä, mutta tiesin olevani maahan sidottu. Kun uskoin fyysisen elämäni kertakaikkiseksi, minut valtasi sanomaton katkeruuden tunne, joka sanoi, että kun kuolema painaisi silmäni kiinni, en saisi edes täältä kaukaa katsella tähtiä, enkä nauttia jumalan ihanan auringon suloutta. Minun teki mieleni kirota jumalaa ja kysyä: "Miksi heitit syötin näkyviin, kun et kumminkaan anna maistaa siitä?"

Katkeruuden tunteeni mittaa lisäsi vielä moni maanpäällinenkin asia. Muistin esimerkiksi historian oppikirjasta lukeneeni, että kuningas Kserkses tarkastaessaan miljoonista sotilaista koostuvaa sotajoukkoaan itki katkerasti sen tunteen painostamana, ettei tuosta joukosta olisi sadan vuoden kuluttua jäljellä ainoatakaan.

Tuollaista masennusta en tähtitaivasta ja ihanaa luontoa katsellessani ole enää koskaan tuntenut sen jälkeen, kun olen sisäistänyt jälleensyntymisen ja karman lain niiksi kahdeksi sinetiksi, joilla koko ilmenneen elämän salaisuus on lukittu. Ja minun sydämellinen haluni olisi saada huutaa kaikille samanlaista kääntymystä tänä päivänä tunteville veljilleni ja sisarilleni:

"Muuttakaa mielenne ja uskokaa teosofian evankeliumiin, sillä se antaa teille horjumattoman rauhan ja levon, koska se selittää elämän arvoituksen."

II

Uskon teosofiaan siksi, että se selittää äärimmäiset vastakohdat kuten heikkouden ja väkevyyden, köyhyyden ja rikkauden, kylmän järjen ja herkän tunteen, tyhmyyden ja viisauden, saastaisuuden ja puhtauden jne.

Moni vakavasti ajatteleva ihminen, esimerkiksi Annie Besant, on aikanaan kompastunut nykyisessä elämässä aina esiintyviin vastakohtiin. Annie Besant kysyi huolestuneena itseltään ja tuttaviltaan, oliko Jumala hyvä salliessaan esimerkiksi hänen oman pienen lapsensa kärsiä pitkät ajat hirveitä sairauden tuskia. Moni yhtä vilpitön ja rehellinen ihminen tekee saman kysymyksen tänä päivänä, saaden hyvin erilaisia vastauksia.

Henkilöt, jotka ovat tehneet elämäntyökseen yhteiskunnallisen kurjuuden ja kärsimyksen poistamista, kysyvät "pyhän vihan" valtaamina:

"Jos on Jumala olemassa ja jos maailmaa todellakin johtaa korkeampi äly, niin miksi on niin hirvittävää kärsimystä olemassa? Mitä johdonmukaisuutta voi olla siinä, että toiset rypevät ylellisyydessä, samalla kun toiset nääntyvät puutteisiinsa? Voiko edes keskinkertaisen oikeudentunnon kannalta pitää viisaana sellaista maailmantaloutta, että toisille kasataan rikkautta ja tietoja, joita he käyttävät muiden sortamiseen, toisilta taas pidätetään välttämättömimmätkin inhimillisen elämän tarpeet?"

Kukaan ajatteleva ihminen ei voi kieltää, että asianlaita on juuri tällainen tänä päivänäkin. Mutta mistä saadaan apua? Keneltä ja keiltä on kysyttävä neuvoa?

Jos käännymme tavallisiin kristittyihin, niin he vastaavat:

"Jumala koettelee ihmisiä. Näiden tulee olla kärsiväisiä ja tyytyä osaansa toivossa, että kaikki heidän kärsimyksensä palkitaan taivaassa?

Uusimman muotin mukaiset materialistit vastaavat:

"Köyhälistön on liityttävä yhteen taistelemaan riistäjiä, anastajia ja verenimijöitä vastaan. Sorrettujen on taisteltava sortajia vastaan kunnes ovat voittaneet ja saaneet kaikille yhtäläiset ihmisoikeudet."

Kumpaa neuvoa on seurattava?

Ei yksinomaan kumpaakaan vaan molempia yhtä paljon. Kumpikin on näet samalla sekä "oikea" että "väärä". Kristittyjen pahin "virhe" on se, että he kuvittelevat äärimmäistä jumaluutta persoonalliseksi olennoksi. Tällainen usko vie eksytyksestä toiseen. Se ei kestä edes heidän oman ajatusoppinsa arvostelua. Jos näet köyhät, kurjat ja kärsivät palkitaan taivaassa, niin pitäisi Jumalan puolueettomuuden vaatia, että niiltä, jotka nauttivat yllin kyllin "tämän elämän hyvyyttä", taivas kiellettäisiin kokonaan. Mistäpä heidät siellä palkittaisiin, koska ovat saaneet "hyvänsä" tässä elämässä? Mutta välttääkseen oman logiikkansa vangeiksi joutumista kristityt ovat tehneet itselleen takaportteja, joista he pujahtavat tarpeen tullen ulos. He sanovat, ettei rikkaus vie kadotukseen ketään, – kunhan sen omistaja ei vaan kiinnitä siihen "sydäntään". Toisaalta ei köyhyys "pelasta" ketään, jos köyhä tekee syntiä eikä ota vastaan "Jumalan armoa". Mutta Jeesuksenhan kerrotaan sanoneen:

"Missä tavaranne on, siellä on myös sydämenne." Toisessa paikassa kerrotaan hänen sanoneen, että rikkaan on työlästä – ei siis mahdotonta – päästä taivasten valtakuntaan. Kolmannessa paikassa sanotaan hänen kehottavan rikasta nuorukaista, joka kysyi häneltä neuvoa, miten saisi iankaikkisen elämän, myymään kaikki, mitä hänellä oli, ja antamaan tavaransa vaivaisille ja seuraamaan mestari Jeesusta.

Jos rikkaat eivät jaksa eivätkä tahdo näin menetellä, heidän autuusasiansa on arveluttavalla kannalla. Papitkin saarnaavat virkansa puolesta rikkautta vastaan, mutta monet heistä kirkosta palattuaan kohtelevat tylysti avunpyytäjiä, kehottaen näitä tekemään työtä, vaikka sitä ei ole tarjolla. Miksi eivät edes papit anna kaikkea maallista omaisuuttansa köyhille. Voisivathan he itse tehdä muuta työtä, ja jos eivät siten saisi riittävästi elintarpeita, he voisivat lisäksi kerjätä. Kerjuulla olevaa pappia autettaisiin aina paremmin kuin tavallisia pyytäjiä.

Rikkaan, joka mahdollisesti voisi koko nimellisestä omaisuudestaan luopumattakin päästä taivaaseen, olisi annettava almuja niin, ettei "vasen käsi tietäisi, mitä oikea tekee", so. salassa ja tietoisina siitä, ettei tee muuta kuin velvollisuutensa. Jos he eivät almuja jakaessaan tee näin, vaan antavat maailman huomata heidän lahjoituksensa, saaden siten tunnustusta, he korjaavat "palkkansa", so. ihmisten kiitoksen tässä elämässä ja jäävät osattomiksi taivaasta.

Hyvillä rikkailla kristityillä ei siis ole muuta valintaa kuin joko luopua kaikesta omaisuudestaan, tehdä hyvää salassa tai mennä "iankaikkiseen kadotukseen". Mutta pappi voi vakuuttaa hautajaissaarnaa pitäessään rikkaan kristityn pohatan menneen taivaaseen, vaikka läheiset tietävät, ettei hän ole täyttänyt kumpaakaan edellistä ehtoa!

Materialistien neuvo on yhtä huono. He sanovat, että väkivalta synnyttää väkivaltaa. Kun he toisaalta väittävät, etteivät vallanpitäjät luovu oikeuksistaan muuten kuin pakolla, niin he tuomitsevat oman ohjelmansa. Pakko on tietysti väkivaltaa. Lakko on uhittelua, joka kuuluu samaan luokkaan kuin työnsulkukin. Jos köyhälistö saa väkivalloin vallan käsiinsä, niin entisten kukistettujen sortajien jälkeläiset historian pyörän pyörähtäessä taas "pyhän vihan" innoittamina nousevat taisteluun silloisia sortajiaan – kukistustyön tehneiden jälkeläisiä – vastaan. "Ympäri mennään, yhteen tullaan", sanoo sananlasku.

Vai eikö nykyajasta voitaisi poimia esimerkkejä, jotka osoittaisivat, että varallisuutta saaneista köyhistä tulee köyhien sortajia? Heidän harjoittamansa sorto perustuu tietysti siihen valtaan, jota voivat käyttää.

Joka asettuen "kapitalistien" kannalle uskaltaa puolustaa näiden menettelyä, hän on sosialistien mielestä "nukutussaarnojen" pitäjä. Joka taas asettuen köyhälistön kannalle puolustaa sosialisteja, hän on kapitalisteista "jumalaton ja törkeä". Ja sosialistien leirissä vainotaan "kavaltajia" ja "hännystelijöitä" yhtä hyvin kuin kapitalistien leirissä niitä, jotka kallistavat korvansa proletariaatin asialle. Siis kaksi sotajoukkoa vastatusten! Kun sota on veretön, se on sitä turmiollisempi. Elämässä tappiolle joutumista pitävät kristityt parhaimmasta päästä yhtä kurjana kuin materialistitkin. Kuolema on heistä parempi kuin häpeällinen elämä.

Miksi kristityt kapitalistit vastustavat köyhälistön vaatimuksia, vaikka "Jumalan sanassa" puhutaan niin voimakkaasti köyhien puolesta? Miksi toisaalta materialistiset sosialistit antautuvat vaivalloiseen, epävarmaan taisteluun itsensä ja jälkeläistensä tilan parantamiseksi, vaikka tietävät, että elämä on lyhyt? Eivätkö köyhälistön joukkoitsemurhat pelastaisi kärsiviä pikemmin kuin taistelu kapitalisteja vastaan? Eikö silmänräpäyksellinen kuolema, jos sitä kerran seuraa tajuttomuus, pimeys ja lepo, olisi parempi kuin pitkäaikainen kärsiminen?

Materialistiset sosialistit vastaavat, että köyhälistöllä on yhtä lailla oikeus elämiseen kuin kapitalisteilla. Mutta kapitalisteilla on mielestään myös oikeus elää omien vaatimustensa mukaan. He ovat niin kasvatettuja ja elävät ympäristössä, joka on luonut ja pitää edelleen yllä tällaista oikeutusta. Tämä kapitalistinen oikeutus olisi saatava muuttumaan, ja se muuttuukin. Kun kapitalismi on jossakin muodossa aikansa elänyt, alkaa se potea kuolemantautia. Samaan aikaan herää sen muodollinen kukistaja, esimerkiksi nykyaikainen sosialismi. Mutta sisäinen muuttumistarve on samanaikainen kuin ne välineet, joilla muutos näkyväisessä maailmassa pannaan täytäntöön. Syvällisemmän elämänymmärryksen kannalta ei toisen siis tarvitse kärsiä nöyryytystä eikä toisen riemuita ansioistaan.

Teosofia sovittaa kaikki näennäiset vastakohdat keskenään. Se kykenee selittämään yhteiskunnallisten vastakohtien ja historian erilaisten virtausten synnyn yhtä hyvin kuin nykyajan tieteilijät päivän ja yön vaihtelun. Meidän ajan materialistit nauravat sille menneen ajan uskolle, jonka mukaan aurinko ja koko tähtitaivas kiersivät maan laidasta toiseen. Mutta tällaiset "uskovaiset" eivät tietenkään osanneet selittää, mihin aurinko laskettuaan joutui. Aikamme materialistiset sosialistit pitävät niin selvänä asiana, että "lapsikin sen ymmärtää", kuten heillä on tapana sanoa, että päivä ja yö johtuvat maan pyörimisestä akselinsa ympäri. Samoin he tietävät, mistä kesä ja talvi, sade ja pouta ym. fyysisessä maailmassa havaittavat vastakohdat johtuvat.

Rikkauden ja köyhyyden synnyn he sanovat myös tietävänsä. Rikkaus johtuu rajoittamattomasta yksityisomaisuuden hankkimisvapaudesta. Yksityisomaisuuden hankkimishalu taas johtuu itsekkyydestä. Mutta minä en ole vielä koskaan kuullut materialististen sosialistien puheissa enkä kirjoituksissa yrittävänkään tutkia itsekkyyden syitä. Arvattavasti tällainen tutkimusala kuuluu heistä humpuukin maailmaan. Pitäisi olla kuitenkin selvää, että itsekkyydelläkin on syynsä. Miksi eivät sitten kaikki ihmiset ole yhtä itsekkäitä? Miksi itsekkyys muuttuu toisissa ihmisissä suureksi rikkaudeksi? Mistä johtuu esimerkiksi sellainen mahdollisuus, että köyhästä juoksupojasta tulee miljoonien omistaja, kuten esimerkiksi J. D. Rockefellerille on käynyt? Rockefellerin ollessa juoksupoikana oli varmasti satoja muita juoksupoikia, jotka eivät koskaan päässeet edes kohtalaisen omaisuuden omistajiksi, puhumattakaan sadoista miljoonista. Miksi esimerkiksi minä, joka olen niin monta kertaa saanut "itsekkään" leiman Helsingin sosialistien tukipylväältä, en ole päässyt varakkaaksi? Olisinhan minä varsin mielelläni tahtonut päästä nykyistä parempaan taloudelliseen asemaan, mutta käytettävänäni olevilla toimintaedellytyksillä en ole päässyt edes sellaiseen asemaan, että tulisin tyydyttävästi toimeen. Samaan aikaan naapureillani, jotka näyttävät koko joukon epäitsekkäimmiltä, on monta sataa, toisella tuhansia pankissa.

Mistä tosiaan johtuu itsekkyys, jota asianhaarojen mukaan ja suotuisain tilaisuuksien tarjoutuessa sopivasti käyttämällä voi päästä rikkaaksi ja muiden sortajaksi? Kristinopista ei löydä tähän kysymykseen vastausta, koska sen mukaan kaikki ihmiset ovat syntisiä ja väärintekijöitä ja siis harrastavat omaa parastaan. Mutta materialististen sosialistien pitäisi voida tähän kysymykseen vastata, koska muutamien ihmisten suunnaton itsekkyys on nykyään koko ihmiskunnan kirouksena. Kun en kuitenkaan ole kuullut enkä nähnyt heidän vastaavan tähän kysymykseen, niin minä teosofisen viisausopin kannalta vastaan siihen.

Itsekkyys johtuu siitä, että itsekkäänä pidetty ja itsekkäästi muiden harkinnan mukaan toimiva ihminen on nuori sielu, joka on ehtinyt lihaantumaan vasta verrattain harvoja kertoja. Sellainen sielu pitää aineellisessa elämässä nauttimista suloisena. Kun hän jossakin edellisessä ruumiselämässä on nähnyt ja kokenut, kuinka häntä varakkaammilla ihmisillä oli tilaisuus "nauttia elämästä" – etu, joka häneltä itseltään puuttui – niin hän alkoi kadehtia näitä ja unelmoi ja toimi silloisten kykyjensä mukaan siihen suuntaan, että saisi enemmän aineellista omaisuutta. Hänen ei onnistunut päästä varakkaaksi, mutta vähiäkin varoja piti hän suuressa arvossa ja kantoi mielessään rikkauden ihannetta. Hän kuoli, kuten muutkin ihmiset. Mutta jälleen synnyttyään hän sai sitä, mitä edellisessä elämässä niin kiihkeästi oli halunnut. Hakematta hänelle tarjoutui tilaisuuksia saada omaisuutta. Tämä henkilö oli silloin tällöin tehnyt pieniä hyviä töitä. Ne henkilöt, jotka hän täten oli saanut hyvälle mielelle, olivat hänelle kiitollisia. Puolueeton luonto muutti nämä kiitollisuudentunteet – hänen sisäisen pyrkimyksensä päästä rikkaaksi ollessa päätekijänä – kiinteäksi aineelliseksi omaisuudeksi. Utukuvista ja pilvilinnoista tuli fyysisen tason elämän mukainen todellisuus.

Mutta luonto tahtoo opettaa ja kehittää kaikkia olioita. Jos tämä henkilö käyttäisi nykyisen rikkautensa epäitsekkäästi, hän ei saisi seuraavassa lihaantumisessaan kärsiä. Mutta kärsimys on ainoa tajuntakeskuksien opettaja. Sama puolueeton luonto, joka vastasi tämän henkilön pyrkimyksiin antamalla hänelle rikkautta, kehottaa häntä tässä elämässä käyttämään rikkauksiaan itsekkäällä tavalla, jotta hän seuraavassa elämässä saisi kärsiä ja jotta hänessä heräisi vähitellen halu pyrkiä saamaan sellaista omaisuutta, jonka omistajana hän voisi ja tahtoisi toimia muiden eduksi suuremmassa määrässä kuin ennen.

Itsekkyys on persoonallisen elämän halua. Mutta kun materialistien tajunta ei enempää kuin kristittyjen uskovaistenkaan voi käsittää minkäänlaista muuta tajuista olemassaoloa kuin persoonallista elämää, he eivät luonnollisesti osaa itsekkyyden juuriakaan etsiä. Itsekkyys on heistä lähtökohta, alkusyy, vaikka se todellisuudessa johtuu monesta syystä ja seurauksesta.

Itsekkyys on uhrautuvuuden vastakohta. Kukaan ei kuitenkaan opi uhrautuvuutta nauttimatta kärsimyksen maljasta. Tämän tosiasian tuntevat materialistitkin vaikka eivät vielä uskalla tehdä sitä järkeilyn ja tutkimuksen kohteeksi. He tuntevat sympatiaa toisia sorrettuja kohtaan sen tähden, että itse pitävät itseään sorrettuina. Samanlaiset ainekset pyrkivät toistensa yhteyteen, kuten kemiassa tapahtuu.

Ne nykyiset materialistiset sosialistit, jotka suurella tarmolla toimivat kurjuuden poistamiseksi, ovat siis – teosofian valossa – kehittyneempiä ja vanhempia sieluja kuin nykyajan piintyneet kapitalistit. Jossakin seuraavassa ruumiselämässä tulee näiden materialistien vuoro tutkia korkeampaa eli henkistä elämää ja esiintyä tienraivaajina aloilla, joista he eivät nykyään voi uneksiakaan. Se seikka, että he nyt nauravat teosofialle, ei muuta luonnonlakeja.

Materialistitkin toivovat aikaa, jolloin tasapuolinen oikeus vallitsisi maan päällä. Tällainen aika tulee, mutta silloin ihmiset ovat tehneet eroa persoonallisuuteen. Tuollaisen oikeuden ihannoiminen ja vaatiminen todistaa epäpersoonallisen elämän halua. Se ei enää ole pelkkää "kylmää järkeä". Siinä väreilevät jo ylemmältä elämäntasolta taittuneet valovirrat. Kylmä järki ei välitä lainkaan muiden hyvästä. Se ei ole muuta kuin mekaanisten keinojen käyttämistä asianomaisen "järkiniekan" oman persoonallisuuden pönkittämiseksi. Kylmän järjen tulosta ovat ne nurinkuriset lait, joita "rahvasta" nykyisissä sivistysmaissa opetetaan kunnioittamaan ja pitämään pyhinä.

Kylmää järkeä voisi hyvin verrata Ranskan vallankumouksessa käytettyyn giljotiiniin, jonka terä putosi sen ihmisen kaulalle, joka kulloinkin raahattiin sen alle. Terä ei välittänyt siitä, oliko kaulanomistaja syyllinen vai syytön, vaan katkasi kaulan.

Tunne on yhä enemmän alkanut pitää silmällä kylmän järjen toimintaa. Kylmä järki ei ollenkaan käske tuomaria ottamaan huomioonsa niitä vaikuttimia, jotka ovat ohjanneet rikoksentekijää. Sellaiselle tuomarille on kylliksi siinä, että tietää, missä on se lakipykälä, jonka mukaan rikos tuomitaan. Mutta sekin seikka, ettei tuomari pääse tuomitsemaan läheistä sukulaistaan, osoittaa selvästi, että kylmä järki ei enää ole yksin määräävänä tekijänä nykyisen ihmiskunnan keskuudessa. Kun ajatellaan sellaista aikaa, jolloin tuomari tuntee kaikki ihmiset läheisiksi sukulaisikseen, niin silloin ei tarvita ollenkaan koko tuomaria enempää kuin nykyajan oikeuskäsitykseen perustuvaa käräjätupaakaan.

Vaikka vastakohdat ovat näennäisesti vieraita toisilleen, ne ovat itse asiassa toistensa välttämättömiä elinehtoja ja täydentäjiä. Toista ei olisi ilman toista. Paavalin annetaan kysyä (2 Kor. 6:14-15): "Mitä oikeudella on tekemistä vääryyden kanssa, tai mitä osallisuutta on valkeudella pimeyden kanssa? Ja mikä sovinto on Kristuksella Belialin [pahojen henkien päämies] kanssa? Taikka mikä osa on uskovaisella uskottoman kanssa?"

Mutta tälläkin raamatunkohdalla on päinvastainen merkitys kuin sananmukaisesti uskovat luulevat. Tässähän kysyjä kääntyy viisaudentutkijoiden eikä tavallisten ihmisten puoleen, joiden mielestä muiden oikeutta on arvosteltava arvostelijan oman persoonallisuuden kannalta.

"Oikeus" (dikaiosynee, so. vakaumuksen määräämä toimintatapa) ja "vääryys" (anomia, laittomuus so. tila, jossa tajuntakeskuksella ei ole varmaa, eettistä toimintatapaa) asetetaan vastakkain verrattavaksi. Nyt on selvää, ettei "elävän Jumalan temppeliksi" kehittynyt tajuntakeskus voi enää löytää tyydytystään "anomia"-tilassa, jossa toimija ei ole tietoinen vastuullisuudestaan. Kun Paavali puhuu ihmisistä, jotka "ilman lakia tekevät syntiä" ja "ilman lakia tuomitaan", niin hän tarkoittaa ihmisolentoja, jotka eivät tajunnassaan osaa järkeillä syiden tuottamista seurauksista vaan toimivat koneellisesti – himoluonnon eli kaaman opastamina. Se olento, joka toimii himoluonnon ohjaamana, elää vääryydessä eli "laittomuudessa". Se taas, joka toimii tajunnassaan selvänä olevan toimintamallin mukaan, elää oikeudessa. Mutta kumpikin elämistapa ovat luonnon taloudessa yhtä oikeata. Niiden erilaisuus johtuu vaan tajuntakeskuksien erilaisuudesta. – Mistä ollenkaan tiedettäisiin olevan tunnustettua vääryyttä, jos ei olisi tunnustettua oikeutta?

Tämä oikeus ja vääryys -asia selviää vielä paremmin "valkeuden" ja "pimeyden" toisiinsa vertaamisesta. Ei tavallinen ihminenkään voi sanoa, että pimeys olisi valkeutta ala-arvoisempi. "Pimeys" virkistää "valkeudessa" toiminutta olentoa fyysiselläkin tasolla. Mutta sama pimeys, joka houkuttelee fyysistä ruumista lepoon, avaa sielulle paljoa laajemman toimialan kuin päivänvalo. Kun pimeyttä käytetään rajattomuuden vertauskuvana, vaihtaa se silloin tajunnassamme paikkaa valkeuden kanssa, joka antaa meille tietoa vain jostakin kokonaisuuden osasta. "Jos se valkeus, joka on teissä, on pimeys" tulkitsee rajoitetun tajuntakeskuksen vähätietoisuutta. Jos se häilyvä tieto, jonka järjen valo tarjoaa meille, on rajattomuuden osa, niin kuinka suurena sitten näyttäytyy ahtaalle tajuntapiirillemme rajattomuus eli pimeys, jossa Jumala asuu!

Kristus ja Belial ovat alituisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Jos Kristus edustaa "Jumalaa" ja Belial "perkelettä", niin näiden keskinäinen on suhde sama kuin pimeyden ja valkeuden. H. P. Blavatsky sanoo Salaisessa opissaan, että Jumala on "ylösalaisin käännetty perkele" (Demon est deus inversus). Sanokaamme selvyyden vuoksi, että ilmenemätön elämä on "Jumala" ja ilmennyt "perkele". Samoin kuin korkeampaan tietoisuuteen heränneessä ihmisessä "liha" taistelee "henkeä" vastaan, samaten koko ilmennyt elämä on ikään kuin sotajalalla ilmenemätöntä vastaan.

Pimeys sopii Jumalan vertauskuvaksi silloin kun ajatellaan rajattomuutta, valkeus taas silloin, kun pidetään silmällä jotakin ilmennystilassa olevaa kokonaiselämän osaa. Samoin sopii Jumala ja perkele vaihtua, riippuen siitä, mitä tajuntakeskus milloinkin hapuilee.

Mikä muu viisausopillinen järjestelmä uskaltaa mennä näin "väljille vesille" kuin teosofinen? Mutta kun "usko ei ole jokamiehen", so. kun jokaisella ihmisellä ei tiettynä ajanjaksona voi olla niin voimakasta tajuntakeskusta, että uskaltaisi tai haluaisikaan lähteä rajattomuutta samoilemaan, on kaitselmus järjestänyt asiat niin hyvin, että kukin tajuntakeskus saa mittailla elämää kykynsä mukaan, ollen siinä yhtä oikeassa kuin joku muukin.

Onkilierolla, joka makaa kiven alla, on myös maailmansa ja ympäristönsä. Ihmisillä, vaikka he ruumiinpiirteiltään ovat toistensa näköisiä olentoja, on kovin erilainen maailma. Mistä syystä? Siitä, että he ovat heränneet tietoisuuteen hyvästä ja pahasta. Heissä on sellaisia, jotka osaavat vertailla vastakohtia ja tietävät ne parillisiksi. Heissä on muutamia, jotka uskaltavat tunnustaa, että kaikki vastakohdat purkautuvat viimein kahteen suureen tekijään, henkeen ja aineeseen, mitkä ovat ikuisessa "avioliitossa" keskenään.

En tunne muuta maailmankatsomusta, joka kykenisi henkeni ja järkeni tyydytykseksi sovittamaan vastakohdat keskenään. Sellaiseen jättiläistyöhön kykenee yksinomaan teosofia, ja sen tähden minä ilolla ja "toivossa pelastettuna" uskon siihen.

III

Uskon teosofiaan, koska se ei muodosta minkäänlaista ennakkokäsitystä eikä siis ole mikään kirkkokunta, lahko tai puolue.

Joku tahtonee vakavasti väittää, että itse teosofiset opit ovat ennakkokäsityksiä, koska ne ovat hyvin outoja ja tuntuvat kokonaan hylättäviltä monesta muusta ajatussuunnasta. Mutta tämän väitteen voi perusteellisesti kumota heti alkuun, kun vain tahtoo vähän viivähtää "ennakkokäsitys"-käsitteen tutkimisessa.

Mitä merkitsee siis ennakkokäsitys? Se merkitsee käsitystä, jonka joku tai jotkut ihmiset muodostavat ennakolta mistä asiasta tahansa. Ennakkokäsityksen ei suinkaan tarvitse syntyä aiheettomasti; aiheettomasti ei synny minkäänlaista käsitystä. Mutta ennakkokäsityksen epäpätevyys johtuu siitä seikasta, että aineksia, joita sellaista käsitystä tehtäessä käytetään, ei tutkita tulevaisuuden kannalta.

Koko sivistynyt maailma tuntee useampia historiallisia ja kansainvälisiä ennakkokäsityksiä. Yksi sellainen on roomalaiskatolisessa maailmassa ns. erehtymättömyysoppi, johon paavi Innocentius III:n ajoista lähtien yleisesti uskottiin ja jonka Vatikaanin neuvosto heinäkuun 18. pnä 1870 korotti julkiseksi opinkappaleeksi. Tällainen toimenpide oli ennakkokäsitys juuri siitä syystä, että sen tekijät sovelsivat sen paavin persoonaan, jonka erehtymättömyydestä heillä ei tulevaisuudessa voinut olla mitään takeita. Menneisyys ja nykyisyys – käsityksen tekemisajan kannalta – jo olisi puhunut sellaisen käsityksen epäpätevyyttä vastaan. Mutta jos niin olisi ollut, että silloinen paavi – Pius IX – olisi kaikenlaisilla perusteilla voitu todistaa erehtymättömäksi uskonasioissa, niin ei kuitenkaan olisi ollut mitään takeita siitä, että hänen seuraajansa olisivat yhtä erehtymättömiä.

Tämän käsityksen ydin kyllä tarkoittaa ihan toisia asioita, nimittäin jumalallisen oikeuden eli kannan erehtymättömyyttä, mutta kun se roomalaisen kirkon jäsenten tajunnassa kohdistuu paavin persoonaan, se on tältä kannalta tarkasteltuna ennakkokäsitys ja sellaisena epäpätevä.

Toinen historiallinen, sittemmin kansainväliseksi tullut ennakkokäsitys on "Länsi-Intia" ja "intiaanit". Kun näet Kristoffer Kolumbus purjehti Amerikan rannikolle, hän luuli tulleensa Intiaan. Hänen aikalaisensa rupesivat kutsumaan löydettyä maata Intiaksi ja sen asukkaita intiaaneiksi. Tässä tehtiin ennakkokäsitys, kun ei otettu huomioon, että tulevaisuudessa voitaisiin huomata erehdys.

Vielä vanhempi kuin nämä kaksi on ollut se ennakkokäsitys, että auringon ja koko tähtitaivaan on luultu kiertävän maata tai oikeastaan kulkevan sen laidasta toiseen.

Nykyään tieteen alalla on suuri määrä ennakkokäsityksiä. Uskotaan esimerkiksi, että maapallon sisus on hehkuvassa tilassa ja pidetään tulivuoria tämän "tosiasian" kumoamattomina todisteina. Mutta on toisia tutkijoita, jotka uskaltavat rohkeasti väittää tätä "tosiasiaa" ennakkokäsitykseksi. He sanovat, että on paljoa järkevämpää otaksua, että maanalainen tuli asustaa maan eri kerrosten välissä eikä sen sydämessä. "Vaikka maapallon sydän onkin alkuaan ollut hehkuvassa tilassa", he sanovat, "on sen suunnattoman pitkien aikojen kuluessa täytynyt jäähtyä. Pinnan yhä vahvemmaksi kasvaessa on tulipitoisuus siirtynyt sydämestä ylöspäin eri kerrosten väliin." Tämä viimeksi mainittu järkeily ei ole ennakkokäsitys, koska järkeilijät odottavat tulevaisuuden tutkimuksilta lisäselvitystä.

Onko nyt teosofisissa opeissa tällaisten ennakkokäsitysten kaltaisia asioita? Väittääkö teosofia mitään edes sillä edellytyksellä, että ihmiset päteviä todisteita kuultuaan uskoisivat jonkin asian oikeaksi? Ei. Teosofia puhuu kyllä asioista, mutta se ei väitä niitä tosiksi eikä valheiksi. Se sanoo vaan ihmisille: "Tutkikaa, jos haluatte, ja uskokaa joku asia todeksi tai valheeksi vasta sitten kun sisäinen vakaumuksenne sitä vaatii."

"Mutta eikö esimerkiksi jälleensyntymisoppi ole ennakkokäsitys", joku saattaa kysyä. Kaukana siitä. Kun joku ja useatkin ihmiset pitävät jälleensyntymistä selvänä tosiasiana, niin heillä ei teosofeina ole oikeutta eikä haluakaan vaatia muita uskomaan sitä todeksi. Teosofit järkeilevät, ottavat saatavilla olevista tosiasioista todisteita ja sanovat epäilijöille: "Jos te voitte kulkea meidän mukana tätä todistuslinjaa niin, ettei järkenne kompastu mihinkään, niin te tulette itse uskomaan tämän asian kuten mekin."

Olen kuullut erään vakavan henkilön huomauttavan, kun olen hänelle puhunut jälleensyntymisestä ja karman laista: "Voi olla muitakin mahdollisuuksia." – "Voipa kyllä", olen vastannut, "mutta kun en omasta puolestani nykyään kaipaa muita mahdollisuuksia ja koska juuri nämä opit tyydyttävät täydellisesti minun oikeustajuani, niin minä omaksun ne mielelläni."

Muutamat väittävät teosofiaa uskonnoksi, tarkoittaen uskonnolla jotakin kirkkokuntaa "jumalanpalvelustapoineen". Mutta he tekevät ennakkokäsityksen näin väittäessään. He eivät huomaa tai ole huomaavinaan sitä tärkeätä seikkaa, että kaikkien kirkkokuntien oppi juuri perustuu ja ammentaa lakkaamatta elinvoimansa ennakkokäsityksistä. Ns. evankelisluterilainen kirkkokunta esimerkiksi perustuu ja pysyy elossa tällaisen ennakkokäsityksen ollessa eheänä: "Persoonallinen jumala on luonut kaikki. Hän on myös luonut perkeleen, josta on tullut hänen verivihollisensa. Jeesus Nasaretilainen on ainoa ’jumalan poika’, jonka isä on lähettänyt pelastamaan ihmisiä. Näiden tulee vain uskolla ottaa omakseen Jeesuksen uhrikuoleman tuottamat hedelmät." Jos nyt joku tämän kirkon jäsen vakuuttaa julkisesti, ettei hän esimerkiksi usko Jeesuksen kuolemalla olevan sellaista voimaa eikä merkitystä, niin häntä ei pidetä ainakaan siveellisesti tuon kirkon jäsenenä eikä "uskovaisena", olkoon hän elämässään kuinka jalo ja epäitsekäs tahansa. Hän on tunnustuksellaan loukannut kirkon ennakkokäsitystä, jonka sanotaan perustuvan Raamattuun, ja on siten tehnyt ylipääsemättömän kuilun itsensä ja "oikeauskoisten" välille.

"Niin tekee se teosofikin, joka ei usko esimerkiksi jälleensyntymiseen", huomauttanee joku. Eipä suinkaan. Jos joku teosofina pidetty henkilö tosissaan esiintyy jälleensyntymisopin vastustajana ja hylkääjänä, niin on aivan selvää, että hän selvittää kantansa ja sanoo, miksi ei hän voi omasta puolestaan uskoa tuohon oppiin. Mutta kun hänen selityksensä on kuultu, hänelle ei sanota: "Sinä et siis enää olekaan teosofi, etkä saa kuulua meidän joukkoomme." Hän saa edelleenkin olla muiden teosofien joukossa, ja jos hänen perustelunsa, jolla hän vastustaa jälleensyntymisoppia, on viisasta ja lähtee rehellisestä sydämestä, niin hänen vastustuksestaan on paljon hyötyä. Vielä uinuvat tutkimuskyvyt pannaan liikkeelle ja asiaa valaistaan useammalta kannalta, mitä ei tapahtuisi ilman tuota vastustajaa.

"Mutta eiköhän silloin heikompien teosofien vakaumus rupea horjumaan", kysynee joku. Saa horjua, jos ei voi olla horjumatta. Silloin nähdään, onko horjuvalla jäsenellä oma vai muilta omaksuttu vakaumus. Teosofia ei suojaa tunnustajiaan millään ennakkokäsityksellä eikä pakko- keinolla. Se neuvoo tunnustajansa epäilyksen ja kiusauksen hetkenä tunkeutumaan yhä syvemmälle omaan itseensä. Sitä, joka ei voi syventyä itseensä, ei hyödytä muiden vakaumusten kuuleminen tai omaksuminen. On päinvastoin hyödyllistä ja siunauksellista, että muilta saatu vakaumus riistetään ihmiseltä.

Mutta teosofia eroaa kaikista muista maailmankatsomuksista varsin jyrkästi juuri siinä suhteessa, että se alusta alkaen painaa tunnustajiinsa itsenäisyyden ja omintakeisuuden leiman. Vaikka itsenäinen ihminen on tietopuolisesti oppimatonkin, hän kestää teosofina "argumenttien" kovimmatkin kolaukset. Jos hän ei voi oppineesti puolustautua, hän sanoo vakavasti: "Sisäinen vakaumukseni on luja kallio, jolla seison. Mutta jos tulevaisuus osoittaa, että jokin toisenlainen vakaumus on silloisen kehitystilani mukainen, minä kasvan vähitellen uuteen vakaumukseen."

Teosofia on yhtä vähän lahko kuin "valtauskontokaan". Se on päinvastoin kaikkiallinen eli yleisviisaus, jonka yhteyteen pyrkivät ihmiset tahtovat kohota aikakaudellisiin harhoihin perustuvien kirkko- ja lahkokuntien yläpuolelle.

Teosofia on yhtä vähän minkäänlainen puolue kuin se on uskontokunta. Kaikki puolueet perustuvat johonkin ennakkokäsitykseen. Niillä on pykälöity ohjelmansa. Poliittiset puolueet ovat tietysti tarpeen, koska ne kerran ovat olemassa. Ne kehittävät järkeä ja kaivavat esiin "ihmisyyden" juuria samoin kuin kirkkokunnatkin. Jo sekin seikka, että teosofi saa ja voi kuulua mihin puolueeseen tahansa, osoittaa, ettei teosofia voi olla puolue itsessään. Muiden teosofien puolesta kuka tahansa teosofi saa kuulua kaikkiin mahdollisiin puolueisiin yhtaikaa, jos vain eri puolueet ottavat vastaan sellaisen jäsenen, joka jo on ja tahtoo edelleenkin pysyä myös vastustavien puolueiden jäsenenä.

Koska teosofia ei ole uskontokunta, lahko eikä puolue, ei Teosofinen Seura luonnollisesti vastaa yhdenkään jäsenensä käytöksestä. Jokainen saa vastata itsestään.

Eräässä keskustelutilaisuudessa muuan teosofi sanoi, että teosofian "lippu" – arvattavasti Suomessa – muka olisi tahrattu. Hänelle huomautettiin, ettei teosofialla ole minkäänlaista yhteistä "lippua" ja ettei olematonta lippua siis mitenkään voi tahrata. Teosofia ei voi sanoa, minkälainen teko olisi tahrapilkku, koska se tunnustaa kaiken sen, mitä jonkin ajanjakson moraalin kannalta pidetään "tahrana", kuuluvan samaan yhteen ainoaan, jumalalliseen elämään kuin kaikki nekin teot, joita sama moraali pitää "puhtaina" ja "jaloina". Alaspäinen kaari on yhtä hyvä ja puhdas kuin ylöspäinenkin. Juuri se seikka, että teosofin tajuntakeskus kulkee ylöspäisen kaaren suuntaa, tekee saman tajuntakeskuksen tietoiseksi alaspäisen kaaren yhtäläisestä tarpeellisuudesta. Kuinka voisi tajuntakeskus itsetietoisena pyrkiä mihinkään, jos ei vastakohta olisi sille ehdottoman elämän kannalta yhtä tärkeä? Ei mitään tajuttavaa ole ilman vastakohtaa. Paha on hyvän kannustin ja yhtä lailla päinvastoin.

Nykyajankin ihmiset ihailevat puolueettomuutta ylimalkaisesti – "puolueettoman arvostelun, puolueettoman tutkimuksen kannalta" jne. sanotaan usein. Mutta mikä puolue tai ryhmäkunta suosii puolueettomuutta käytännössä? Ei tietääkseni mikään. Kaikilla on täysin persoonallinen kiinnostus juuri siihen ryhmään tai piiriin, josta kunkin puoluejäsenen aineellinen "hyvä" riippuu. Tällainen asiaintila tuntuu niin luonnolliselta, vieläpä velvollisuudelta. Mutta teosofia on toden totta vapaa puolueellisuudesta. Yksityiset teosofit voivat erityisissä harrastuksissaan olla ja ovatkin puolueellisia, koska he ovat persoonallisia olentoja, kuten muutkin ihmiset, mutta teosofisen elämänymmärryksen kannattajana ovat he puolueettomia.

Koska en tunne minkäänlaista muuta puhtaasti puolueetonta pyrkimyssuuntaa kuin teosofia ja koska ihannoin ja jumaloin koko sielustani puolueettomuutta, uskon tästäkin syystä ilolla ja luottamuksella teosofiaan.

IV

Uskon teosofiaan, koska se vetoaa ja perustuu ehdottomaan persoonattomaan oikeuteen.

Tämän kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa väitin, että näistä neljästä vastauksesta olisi joko ensimmäinen tai viimeinen tyhjentävä. Nyt katsomme, miten teosofia osaa vastata mitä ankarimpaan oikeusvaatimukseen.

Kaikkein ensiksi uskallan väittää, että teosofialla on ehdoton ylivertaisuus tällä alalla. En ollenkaan väitä, ettei kaikilla muilla ajatus- ja tutkimussuunnilla olisi yhtä hyvää ja pyhää oikeutta käsitellä tätä tärkeätä aihetta, mutta kun ne eivät voi nojata samanlaisiin perusteihin, ne ovat oppilaan asemassa teosofiaan verraten.

Koko ilmennystilassa oleva elämä pyrkii käytännössä ratkaisemaan kysymystä: "Mitä on oikeus?"

Tajuntakeskukset, jotka eivät ole itsetietoisia omasta ympäristöstään eivätkä siis voi verrata itseään siihen, taistelevat oikeuden puolesta ja vääryyttä vastaan yhtä hyvin kuin nykyajan sivistynyt ihminen. Ns. itsesäilytysvietti ei ole muuta kuin vaistomainen pyrkimys ehdotonta oikeutta kohti. Alhaisinkin meille tunnettu olio tahtoo suojella olemassaoloaan samoin kuin nykyajan valistunut ihminen. Ihmistä kuolemalla uhkaavat basillit taistelevat elämisoikeutensa puolesta yhtä hyvillä perusteilla kuin sivistynyt ihminen, joka puolustautuu hänen asuntoonsa sydänyöllä tunkeutuvalta murhaajalta ja ryöväriltä. Hyönteinen, jota koulupoika pyydystää "tieteellistä tutkimusta varten", puolustaa kykynsä mukaan henkeään. Onkiliero, jonka päältä vieritetään kivi pois, pakenee, peläten kipua ja kuolemaa. Kasvit, joita ihmiset ja useat eläimet käyttävät ravinnokseen, osoittavat selvästi, että tahtoisivat olla koskemattomina mieluummin kuin menettää muodollisen olemassaolonsa. Kehittyneemmät eläimet kammoavat ja väistävät tuhontuottajaa, vieläpä puolustavat vimmatulla raivolla henkeään.

Jos tunnustamme kaikille olennoille täyden oikeuden olla juuri sellaisia kuin ne ovat, niin meidän täytyy vakavasti kysyä: "Mitä on oikeus? Onko mitään oikeutta olemassa? Onko oikeuden ja vääryyden raja olemassa ja missä se on?"

Niin kauan kuin haetaan oikeata ja torjutaan väärää pois, jatkuu olemassaolon taistelu. Kun – tai jos – tiedetään, että kaikilla olennoilla on erilainen menneisyys ja esihistoria takanaan, erilainen ympäristö ja erilainen kehitysura edessään, niin luulisi terveen järjenkin kannalta selväksi asiaksi, että jo kahdenkin olennon elämänkehät tullessaan toistensa lähelle ovat jossakin suhteessa ristiriitaisia. Kummankin kehän sisällä toimiva tajuntakeskus on oman elinehtonsa kannalta oikeutettu puolustamaan juuri sitä asiain tilaa, jossa se silloin elää. Vai eikö pikkulintu, jota haukka ajaa takaa, ole yhtä oikeassa kuin sen vainoaja? Pakenija tahtoo suojella olemassaoloaan. Mutta haukan olemassaolo taas riippuu juuri siitä, että se saa tappaa ja syödä joko toisia lintuja tai muita pieniä eläimiä. Eikö teuraaksi vietävältä naudalla ole täysi oikeus kykynsä mukaisilla keinoilla taistella henkensä puolesta? Jos tätä oikeutta ei tunnusteta, niin joudutaan luokkaoikeuteen so. sellaiseen tilaan, että vain väkevämmällä on elämisoikeus, kuten Bismarck aikanaan kuuluu lausuneen. Mutta jos ei oikeudella tahdotakaan ymmärtää muuta kuin väkevämmän alistamiskykyä, niin silloin on turha edes pyrkiä parempaan. Tänä päivänäkin hallitsee sellainen oikeus koko ilmennystilassa olevaa maailmaa.

Yhteiskunnallista uudistustyötä tehtäessä toimitaan sen aatteen kannalta, että kaikilla tulee olla yhtä hyvä oikeus elämiseen. Mutta jos tämä vaatimus koskee ainoastaan ihmisiä, on sen perustana juuri luokkaoikeus. Sen kannalta muodostavat kaikki ihmiset yhden luokan, joka turvaa oikeuttaan elämiseen muiden olioluokkien kustannuksella.

"Lihaa pitää työmiehen saada", sanoi minulle kerran eräs vaasalainen sosialisti. Samaa vaatimusta kannattaa tietysti moni muu ihmisoikeuksien puolesta taistelija. Mutta yhtään eläintä ei saa tappaa, koska tappaminen on selvästi elämisen oikeuden vastustamista ja riistämistä.

Ihmisten elämisen oikeutta turvattaessa tehdään vääryyttä kaikille muille maapallolla eläville olennoille.

Kaikki tajuntakeskukset ovat oikeassa omalta kannaltaan. Mutta ilmenneen elämän jatkumisehto on se, ettei yksikään toinen tajuntakeskus voi täydellisesti tunnustaa oikeaksi toisen tajuntakeskuksen elämisen ehtoja. Jos joku nykyajan ihmisyksilö voisi täydellisesti asettua toisen kannalle ja tunnustaa toisen olevan todella yhtä oikeassa kuin hän itsekin, lakkaisi hän samalla olemasta persoonallisena olentona, koska persoonallisuuden elinehto juuri on jossakin suhteessa vastustuskannalle asettumista muihin olioihin nähden.

Vaikka muutamat nykyajan ihmiset voivatkin tajunnassaan kohota ihailemaan sitä astetta, että kaikki muut ovat yhtä oikeassa kuin he itse, niin he eivät voi elinajakseen käytännössä sulautua yhdenkään muun olennon oikeuskantaan. Viisaustieteilijä ei puolusta oikeuttaan lyömällä, puremalla ja potkimalla toista ihmistä, joka vastustaa hänen oppejaan, vaan hän käyttää sävyisää puhetta ja turvautuu yksinomaan sanan voimaan. Mutta miksi hän edes sanoillakaan puolustaa kantaansa? Siksi, että hänen tajunnalleen esiintyy vastustajan puheessa vääryyttä, sellaisia aineksia, jotka ovat vieraita hänen omalle oikeuskannalleen.

Koko ilmennyt elämä pyrkii "jalostumaan" juuri tällä tavalla. Oikeuden puolustus ja vääryyden vastustus eivät lakkaa, mutta puolustus- ja vastustusvälineet muuttuvat. Oman käden oikeus on ehdottomuuden kannalta yhtä hyvää kuin sellainen oikeus, joka turvautuu vapaamielisyyden ja jalouden perusteella säädettyihin painettuihin lakikokoelmiin. Ero on vain siinä, että oman käden oikeuden tarpeessa olevat ihmiset kuuluvat kansaan, joka koostuu nuoremmista sieluista kuin laillista oikeutta käyttävän kansan yksilöt. Laillinen oikeus on karman lain eli jumalallisen oikeuden hienommin valmistettu kuva kuin oman käden oikeus. Peruste on sama, mutta kuvaa valmistettaessa käytetty aine kuuluu vaan toisenlaiseen elämänjärjestöön.

Nykyinen sivistysmaailma joutuu pahimpaan pulaan, ihan oikeuden haaksirikkoon sellaisissa rikostapauksissa, jotka ovat kovin järisyttävänlaatuisia. Maallinen filosofiakaan ei jaksa selittää ns. törkeitä rikoksia, joiden uhriksi joutunut ihminen todistettavasti on täysin syytön. Mutta tällä alalla esiintyykin teosofian ehdoton ylivertaisuus kaikkein selvemmin.

Otetaan muutamia esimerkkejä. Metsän pensaikosta löydetään raiskattuna ja tapettuna nuori, elämänhaluinen neitonen. Ympäristön asukkaat valtaa pyhä viha siihen katalaan heittiöön, joka on noin pirullisen työn voinut tehdä. Rikoksentekijä saadaan kiinni ja tuomitaan moneksi vuodeksi tai elinajaksi vankeuteen taikka kuolemaan, riippuen siitä, millä tavalla laki tällaista rikosta siinä maassa rankaisee. Tytön vanhemmat ovat aivan epätoivossaan ja sanovat: "Jos ei helvettiä ole, niin kuinka tällainen inhottava rikos rangaistaisiin?"

Palvelija, joka on saanut isäntäväkensä täyden luottamuksen, murhaa tämän yöllä, ja livistää tiehensä. Kun rikos on huomattu, tarkastetaan heti talon rahasäiliö ja kalleudet. Mitään ei ole hävinnyt. Rikoksentekijä saadaan kiinni. Tämä tunnustaa, että isäntäväki oli aina kohdellut häntä hyvin. Mutta yhtäkkiä oli hänet yllättänyt halu murhata ja hänelle ikään kuin sanottiin, että hänen täytyy murhata isäntänsä ja emäntänsä. Tutkitaan pahantekijän mielentilaa ja todistetaan hänet täysin vastuulliseksi teostaan sekä rangaistaan ankarasti.

Mikä oli tällaisen verityön aiheuttanut? Mistä se johtui? Siihen kysymykseen ei osaa rikoksentekijä vastata enempää kuin hänen rankaisijansakaan.

Maantierosvo murhaa kaupungista tulevan perheenisän. Rikoksentekijää ei koskaan saada kiinni. Leski joutuu lapsineen syyttömästi kärsimään. Huudetaan jumalan kostoa, koska ei edes laki päässyt rankaisemaan roistoa.

Jokapäiväinen elämä tarjoaa samanlaisia esimerkkejä tuhansittain. Eri maiden sanomalehdet ovat täynnä tietoa mitä inhottavimmista rikoksista. Ihmisten horjutettu oikeus pyrkii teosofiaan. Jos rikoksen uhri voidaan todistaa osaltaan jollakin tavalla syylliseksi, vähenee kostonhalukin. Jos murhaajalla oli esimerkiksi vanhaa vihaa murhattuun, tätä vihaa pidetään lieventävänä asianhaarana. Mutta kun rikoksen uhri oli kaikkien mielestä syytön, vieläpä rikoksentekijälle täysin vieras, niin loukattu oikeus ei mitenkään tahdo päästä tasapainoon.

Olen Helsingissä puhujalavalta lausunut, että ensimmäisessä esimerkissä mainittu pöyristyttävä rikoskin on täysin oikea. Jos puheeni loputtua olisi ollut tilaisuus keskustella väitteeni johdosta, moni kuulija olisi hämmästyneenä kysynyt, kuinka minä voin sanoa tuollaista rikosta oikeaksi. Jäljestäpäin sainkin kuulla, että monella olisi ollut halu tehdä sellainen kysymys. Jos olisin tehnyt tuon väitteeni paikkakunnalla, missä ei ennen ole kuultu syvällisempää teosofista esitelmää, minut olisi huudettu alas puhujalavalta ja sanottu, että minä puolustan törkeitä rikoksia.

Miten teosofia selittää tällaiset rikokset? Siten, että ne samalla kerralla ovat täysin oikeita ja perin pohjin vääriä. "Se on mieletön paradoksi", tahtonee joku huudahtaa. "Kuinka inhottava rikos milloinkaan voi olla oikea?"

Teosofia vastaa: "Kaikki rikokset ovat oikeita syiden mutta vääriä uusia syitä tuottavien seurausten kannalta."

"Kuinka tämä väite on ymmärrettävä", kysynee moni.

Se on päivänselvä, kun uskotaan jälleensyntyminen ja karman laki eli lahjomaton, persoonaton oikeus tosiasioiksi. Henkilö, joka joutuu tässä ruumiillistumassa "syyttömästi" rikoksen uhriksi, on jossakin edellisessä elämässä ollut rikoksen tekijään aivan matemaattisesti siinä suhteessa, että hänen aikansa täytyttyä on ollut pakko maksaa unohdettu velkansa. "Hirmuista on langeta elävän jumalan käsiin", sanotaan heprealaiskirjeessä. Tämä "elävä jumala" on persoonaton luonto, toisin sanoin koko avaruuselämä. Sen ankara käskynhaltija on karman laki. "Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää."

Ei kuitenkaan sovi olettaa, ettei karman lakiin voisi kuka tahansa vaikuttaa. Yhtä vähän sopii olettaa, että esimerkiksi edellisessä ruumiillistumassa tehty murha rangaistaisiin välttämättä nykyisessä elämässä murhalla. Jos murhaaja on katunut verikyyneliä vuodattaen tekoaan, on kyllä varmaa, ettei hänen silloinen uhrinsa tässä eikä missään tulevassakaan ruumiillistumassa maksa hänelle velkaansa murhan muodossa. Mutta yhtä varmaa sittenkin on, ettei rikos jää rankaisematta. Kuinka se sitten rangaistaan persoonatonta oikeutta loukkaamatta? Rankaisutapa riippuu niiden tekijöiden keskinäisestä suhteesta, jotka rikollinen pahantekijä heittää tekoaan katuessaan joko tietoisesti tai tiedottomasti siihen suureen sulatusuuniin, joka työntää kaikki hienoimmatkin tunnevärähtelyt valmiina muotoina elämän näyttämölle.

Edellisessä ruumiillistumassa tehty murha voidaan tässä elämässä rangaista esimerkiksi elinaikaisella köyhyydellä tai nöyryyttävällä riippuvuudella murhatusta. Karma voi asettaa entisen uhrin tässä elämässä siihen tilaan, että hän saa koko ikänsä nöyryyttää murhaajaa, joka on hänen vanha velallisensa. Jos tuo entinen murhaaja ymmärtää kärsiä nöyryytyksen nurkumatta, vähintäkään kostoa uhkumatta, niin vanha velka on totisesti maksettu ja siirtyy vain pelkäksi eetterikuvaksi, lisäten "Kristuksen ruumista" yhdellä uudella arvella.

Tuon saman "hirmuisen jumalan" sydän on valmis heltymään pienimmästäkin tunnevärähtelystä. "Minä kadun sitä pahaa, jonka aioin tehdä", ovat sanat, joilla rajallinen tajuntakeskus on tahtonut tulkita sitä väreilyn muutosta, jonka vilpitön katumus vaikuttaa avaruuden eetterimeressä. Mutta on huomattava, ettei väreilyn muutos ole sen lakkaamista. Kosto kiteytyy vain toiseksi muodoksi ja lakkaa kokonaan vasta silloin, kun kärsijä ehdottomasti antaa anteeksi rikoksentekijälle.

Kyllä moni ihminen sanoo antavansa toiselle anteeksi, vaikka ei itse asiassa annakaan. Koetelkaamme itseämme sinä hetkenä, jona vakuutamme antavamme anteeksi. Jos tunnemme sisimmässä olemuksessamme, että annoimme anteeksi jalomielisyydestä, niin olemme itse langenneet hirmuisen jumalan käsiin, jumalan, joka ei anna itseään pilkata. Jos tunnemme ylemmyyttä ja kiitollisuuden vaatimusta anteeksiannostamme, niin saamme valmistautua kärsimään "tulen kiivautta, joka vastahakoiset on syövä". Tämä tuli on ilmiöelämä kärsimyksineen. Jos siis olento, joka jo seisoisi vapautuksen kynnyksellä ja joka antaisi kaikille anteeksi, tuntisi pienimmänkin salaisen värähdyksen, että tahtoisi tästä teostaan jotakin hyvitystä, niin karman laki sinkauttaisi hänet jälleen maan päälle oppimaan läksynsä paremmin. Mistä syystä? Juuri siitä, että hän saisi hakea oikeuttaan siltä, jolta hän sitä vielä salaisesti vaati.

Karman lain valta murretaan perin pohjin anteeksiantamuksella. Mutta mitä merkitsee tämä anteeksiantamus? Se on juuri kaikelle suhteelliselle oikeustajunnalle se kammottava salaisuus, että "oikea" ja "väärä" ovat ihan sama asia. Olento, joka siis antaa täydellisesti anteeksi, asettuu täydellisesti sen kannalle, jolle hän anteeksi antaa. Ja tämä toisten kannalle asettuminen on samaa, kirjaimellisesti ja todellakin samaa, kuin se täydellinen vakaumus, että rikollinen on yhtä oikeassa kun hänkin.

Rajallinen oikeustajunta ei voi käsittää tätä olemustilaa, mikä kuuluu buddhisen eli kristostason elämänjärjestöön, joka on sama kuin persoonaton oikeus. Ja kuitenkin tämä käsittämätön elämä lakkaamatta huuhtelee myös tätä fyysistä elämää. Buddhisen tason elämänjärjestö lohkaisee jonkun silloin, toisen tällöin oikeudesta taistelevan ihmiskunnan kostonhimoa uhkuvasta moraalista.

Eikö buddhisen tason elämänjärjestö tosiaan ole meille kammottava salaisuus? Me puhumme juhlatunnelman hetkinä toisten oikeuksien puolesta. Mutta millaisia me olemme alastomassa todellisuudessa? Yksi ainoa äkäiseltä kuuluva sana voi synnyttää meissä väreilyä, jota kutsutaan vihaksi, kostonhimoksi ja puolustautumisen haluksi? Ja mitä tunnemmekaan, jos joku "syyttömästi" hyökkää kimppuumme, pieksee meidät pahanpäiväisesti ja tappaa viimein? Jos tunnemme, että kiusaajamme on väärässä, niin tietäkäämme, että edessämme on vielä pitkä kärsimysten taival, jolla saamme hakea persoonallista hyvitystä, mikä puolestaan aina tuottaa persoonallista kärsimystä.

Kuka kunnon ihminen iloitsisi yhtä sydämellisesti jostain inhottavasta rikoksesta kuin – tavallisen ylevyyskäsityksen mukaan – mitä suurimmasta ja ihanimmasta rakkaudenteosta? Kuka, kysyn minä, niin tekee. Itse en voi sitä tehdä. Mutta henki sanoo minulle tätä kirjoittaessani, että tajuntakeskuksen omasta puolestaan tulee iloita kaikkein katalimmasta rikoksesta yhtä sydämellisesti kuin mitä suloisimmalta näyttävästä rakkaudenteosta. Pelkään, ettei monikaan voi minua nyt ymmärtää, eikä ihmekään, koska itse olen yhtä ymmärtämätön alastomassa jokapäiväisyydessä!

Mikä muu järjestelmä kuin teosofia voi nostaa ajattelijan, tällaiselle autuuden vuorelle, jolta katselija näkee laaksojen ja vaarojen yli? Vaikka hän tietääkin olevansa pakotettu astumaan alas vuorelta ja kulkemaan jokaisen millimetrin tuota vaivalloista aluetta, jonka yli hän vuorelta saa katsella, riemuitsee hän hengessä siitä, että tietää lunastajansa elävän, so. että saa heikonkin valonsäteen buddhiselta elämäntasolta. Tässä valossa on kaikki "väärä" "oikeata"; siinä valossa on rikosten saastuttama maa yhtä ihana paratiisi kuin itse buddhisen tason "kaiken ymmärryksen yli käyvä" elämä.

Jos tämä puheeni on paradoksia, en voi sille mitään. "Niin kuin ylhäällä, niin myös alhaalla", kuuluu teosofinen lauseparsi, ja niin todella onkin. Maallinen elämä on ylempien elämänjärjestöjen niin sanoaksemme yritys kuvata itseään. Mutta yhtä epätodellinen kuin kuva on verrattuna alkuperäiseen olioon, yhtä epätodellinen on fyysinen elämä ylempiin verrattuna.

Nykyajan länsimaiset kansat eivät usko joukolla karman lakiin. Mutta katsokaamme, kuinka innokkaasti ne toimivat ymmärtääkseen sitä karmallista kuvaa, joka näkyy nykyajan oikeusmoraalista. Tiedämme, että moni ihminen, minä muiden mukana, pitää vääränä sitä, että lapsi saa ansiottomasti haltuunsa vanhempiensa tavalla tai toisella hankkiman suuren varallisuuden. Hienompi oikeusmoraali tahtoisi poistaa tuollaisen perimisen. Mutta mitä on tuo nurjalta tuntuva periminen? Se on karman lain kuva, joka todistaa, että karma toimii koneellisesti niin kauan kuin ei panna rikkaa ristiin sen suunnan muuttamiseksi. Kun periminen on persoonallisen oikeuden kannalta tahdottu eikä vastustettu, on nyt periminen lain suojaama "pyhä oikeus".

Mutta mitä on perimisoikeuden nykyinen vastustaminen? Se on yritys näyttää ja todistaa, että karma mittaa puolueettomasti oikeutta. "Kohotkoon jokainen omalla kyvyllään", sanoo nykyajan talousolojen parantaja. Karma vastaa jokaisen oman kykynsä ponnistukseen, mutta se vastaa myös yksilöjen haluun olla toimeton. Menneinä aikoina ihmiset ovat panneet liikkeelle syitä, jotka nyt kasaavat rikkauksia harvoille. Kun nykyajan ihmiset panevat liikkeelle syitä, jotka saattavat aineellisen omaisuuden tasaisesti koko kansan hyväksi, niin tulevaisuuden ihmiset, jotka ovat nykyajan ihmisiä uusina persoonallisuuksina, eivät tunne nykyajan kapitalismin kirousta.

Teosofia selittää siis talousopinkin pulmalliset kysymykset!

Tietämättään antaa nykyajan altruismi eli epäitsekkyys kolauksia persoonalliselle oikeudelle. Rankaisutapoja koetetaan lieventää, ja kostoa tarkoittava kuritus muuttaa terveelliseksi, sisältäpäin vaikuttavaksi kasvatukseksi. Kunpa teosofian tietämättömät vastustajat näkisivät, että tämä työ on aloitettu – teosofiselta taholta, viisauden mestarien aloitteesta! Mutta tulee aika, jolloin sekin tosiasia tunnustetaan yleisesti. Tulee se siunattu aika, jona ihmiskunnan käytännöllinen elämä tietoisesti kuvastaa ehdotonta, persoonatonta oikeutta. Teosofian suuri tehtävä on antaa sysäyksiä niitä onnen aikoja kohti, jolloin persoonallinen oikeudenhaku yhä laimenee. Tällainen asioiden tila on sama kuin vapautuminen jälleensyntymisen pakosta eli olemassaolon taistelusta ja siirtyminen niiden suurten olentojen joukkoon, joiden tajunta ei tiedä mistään "oikeista" ja "vääristä" vaan yhteisestä, kaikkiallisesta elämästä.

"Oikeutta minä tahdon enkä armoa", sanovat ihmiset usein, aavistamatta lainkaan, että ne kärsimyksen muodot, joita heidän persoonallinen oikeuskäsityksensä pitää ansaitsemattomana pahana, ovat täyttä oikeutta.

Mikä muu maailmankatsomus osaa lohduttaa kärsivää ihmiskuntaa sillä tavalla kuin teosofinen? Kaikki ne näkevät vääryyttä sekä armossa että oikeudessa. Mutta teosofia saa koko ilmenneen elämän pysymään tasapainossa ilmenemättömän kanssa laskemalla toiseen vaakakuppiin kaikki syyt seurauksineen, toiseen taas puntti, jonka nimi on ehdoton persoonaton oikeus.

Tästä syystä pidän teosofiaa tienviittana "Isän huoneeseen" – aikakaudelliseen lepoon – ja uskon siihen koko sieluni täydestä, pyhästä vakaumuksesta.

Tietäjä – heinä-elokuu, syys-lokakuu, marraskuu, joulukuu 1908

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu Artikkelit