Aate

Miten kehitys tapahtuu

Materialismi olettaa kehityksen tapahtuvan siten, että olento huomioi ympäristöään ja painaa täten saamansa vaikutelmat sieluunsa. Ja tällä tavalla koettaa koko nykyinen opetusjärjestelmä kehittää ihmisten lapsia ja nuorukaisia, vieläpä eläimiäkin.

Mutta materialistinen kehitysoppi on täynnä aukkoja ja ristiriitainen siitä syystä, että se olettaa esimerkiksi ihmisen saavan kaiken mahdollisen tietonsa ainoastaan siitä ympäristöstä, jonka keskellä hän koko ikänsä on. Synnynnäiset taipumukset ja luonnonlahjat se selittää johtuvan lapsen vanhemmista.

Olen muissa kirjoituksissani jo huomauttanut, että tämä käsitys kehityksestä on täysin epäasiallinen. Vanhempani olivat ”oikeaoppisia” ja mitä vanhoillisimpia ihmisiä, ja äitini pelkäsi minun olevan menossa kohti ”iankaikkista kadotusta”, jos kuuli minun lausuvan jonkin sanan, joka poikkesi vallitsevasta kirkollisesta elämänymmärryksestä. Isäni oli vieläkin yksinkertaisempi, ollen vailla välttävääkin lukutaitoa. Vanhemmiltani en siis ole saanut minkäänlaista vääräoppisuuden siementä. Koulunpenkillä en myöskään saanut sellaista. Päinvastoin oppilastoverini nuhtelivat minua, kun kuulivat minun joskus lausuvan tyytymättömyyteni esimerkiksi johonkin ”uskontotunnilla” mainittuun opetuksen kohtaan. Mistä minä siis olen saanut nykyisen vääräoppisuuteni ja sen ”omituisuuden”, että arvostelen kaikkia aatteellisia käsityksiä?

Luulen osaavani selittää asian. Minä olen vain sielullisista syistä joutunut vanhempieni lapseksi. Kun oma ajatusruumiini on herännyt toimintaan, ei minun ja vanhempieni välillä ole tässä suhteessa enää ollut minkäänlaista yhdyssidettä. Sama on tietysti kaikkien muidenkin itsenäisten ajattelijoiden laita.

Jälleensyntyminen selvittää koko muodollisen pulman. Mutta on huomattava, että yksilöllinen kehitys on jotakin toista kuin esimerkiksi kokonaisen kansakunnan.

Raamatun alkulehdillä luettava luomiskertomus tarkoittaa henkielämän tiivistymistä fyysiseksi aineeksi. Eläinten ”luominen” tarkoittaa sieluelämän ja fyysisen aineen suhdetta toisiinsa. Ihmisten ”syntiinlankeemus” on yksilöllisen kehityksen alku ja ainoa mahdollisuus. Ainemassojen kehitys kuuluu alaspäisen kaaren toimintaan. Vasta yksilöllisellä kehityksellä alkaa ylöspäisen kaaren toiminta.

Mutta alas- ja ylöspäisen kaaren yhtymäkohdalla on eräs olemisen ilmiö, joka on kummallekin sukua. Niin sanottu sivistys on tämä yhtymäkohta. Sivistyksessä on näet kaksi ”elementtiä” toisiinsa sekoitettuna. Ne ovat vaistomainen joukkomatkinta ja yksilön suhtautuminen tähän.

Sivistyksen ainoa luonne on se, että yksilöllinen järki käytetään fyysisen aineen muovaamiseen ja jalostamiseen. Taiteet ja materialistinen tiede ovat sivistyksen ilmauksia. Uudessa testamentissa esiintyy Babylon sivistyksen vertauskuvana. Kehotus pakenemaan Baabelista on se viittaus, että sielullisen, hienostetun ja himojen palvelukseen omistetun elämän näyttämöllä on yksilöitä, jotka ovat vanhempia sieluja ja joiden aika on tullut ryhtyä yksilölliseen luomistyöhön.

Kansan joukkosielun kehityksen huippu on mahdollisimman loistava sivistys. Pitemmälle se ei voi päästä, koska sivistys on luonnostaan astraalista elämää.

Universaali minuus laskeutuu astraalitasolle mitä suurimman kansansivistyksen muodossa. Jos yksilöllinen järki sivistyskansoissa ryhtyisi omaan, itsenäiseen työhönsä, keskeytyisi kehityksen kulku.

Materialismi ei tiedä muusta kuin mahdollisimman suuresta ja hyvästä kansansivistyksestä, joka – kuten se otaksuu – kykenee poistamaan taloudellisen epätasa-arvoisuuden ja tekemään viimein kaikki yksilöt mahdollisimman onnellisiksi. Mutta tällaista olemisen tilaa ei milloinkaan tule. Mahdollisimman hienostettu sieluelämä käyttää myös mahdollisimman tehokkaita keinoja itsensä tuhoamiseksi.

Kaikkien kansan opetusmuotojen lopullinen kohtalo on loistava sivistys, joka tuhotaan yhtä loistavasti hienostetuilla välikappaleilla.

Yksilöllinen, itsenäinen luomistyö on se feenikslintu, joka nousee astraalisten himojen tuhkaksi polttamasta kansansivistyksestä.

Mistä syystä ainoastaan yksilöllinen luoja voi pelastua kansansivistyksen perikadosta? Siitä, että sellainen luoja olemuksensa suurimmalla osalla on sanoutunut irti kansansielun määräysvallasta. Loistavinkin sivistys on itsetiedottomuutta kokonaisuudessaan. Kysy joltakin, joka juoksee kaikkien muotien perässä, miksi hän niin tekee. Paras vastaus, minkä hän voi antaa, kuuluu: ”Siksi, että muutkin tekevät niin.” Itsenäinen yksilöllinen luoja ei kysy, mitä muut tekevät, koska nuo muut eivät voi täyttää hänen paikkaansa.

Raamattu on erinomainen ”teosofinen” kirja. Siellä sanotaan esimerkiksi näin: ”Rakastakaamme häntä, koska hän rakasti meitä ensin.”

Mitä tämä kehotus tarkoittaa? Sitä tosiasiaa, että ainoastaan yksilöllinen ajattelija voi tulla tuntemaan sukulaisuutensa hengen elämään, siihen olemiseen, jota esimerkiksi Jeesus kutsui isäkseen. Yksilöllinen luoja, joka menneissä ruumiillistumissaan on vaistomaisesti kulkenut sivistyksen virrassa, alkaa aste asteelta sisäisesti tajuta, että hän itse on sitä suurta ja käsittämätöntä, jonka heijastusta on yleissivistys. Kun kaikkeuselämä on kuljettanut häntä pitkien ikuisuuksien läpi — hänen tietämättään — siihen kohtaan, mistä alkaen hän tuntee itsensä yhdeksi kaikkeuden kanssa, niin tämä isällinen huolenpito tuntuu hänestä rakkaudelta. Koska häntä on niin pitkinä ikuisuuksina rakastettu hänen tietämättään, niin herää hänessä nyt universaalin elämän olemuksen mukainen rakkaus tähän elämään. Hän tuntee itsensä universaaliksi elämäksi pienoiskoossa.

Universaali minuus laskeutuu siis aineeseen sillä seurauksella, että tämä minuus alkaa tuntea itsensä yksilöksi. Ja niin kuin yksilöllinen minuus alaspäisessä kaaressa menettää itsetietoisuutensa, niin myös se taas ylöspäisessä kaaressa herää itsetietoisuuteen. Esimerkiksi Daavidin kirjassa viitataan tähän tosiasiaan, kun sanotaan Danielille: ”Mene sinä lepoon ja herää osaasi vasta päivien lopulla.”

Muuttumatonta minuutta, so. ehdotonta olemista yhä läheisemmän yksilöllisen minuuden herääminen on kehitystä ylöspäisessä kaaressa. Alaspäisessä kaaressa on suhde päinvastainen. Ylöspäisen kaaren kulku merkitsee aistillisen elämän henkiseksi muuttamista, alaspäisen taas päinvastoin henkisyyden aistillistuttamista.

Alas- ja ylöspäisen kaaren kukin piste vastaavat tarkasti toisiaan. Joukkouskon vallassa olevat seremoniahurskaat ihmiset surkuttelevat ns. rikoksellisia. Mutta täsmälleen sama elonvoima, joka alaspäisessä kaaressa käytetään jonkin rikoksen suunnittelemiseen ja perille ajamiseen, käytetään yksilön itsensä paljastamiseen, mitään tarvitsemattomuuteen ja universaaliin yhteisyyteen ylöspäisessä kaaressa.

Ei kehityksen halu ole mikään hyve, jonka oletettua harrastajaa olisi palkittava sielullisesti, so. aistillisella hyvällä. Se on ylöspäisen kaaren oma olemus. Mutta tässä palkitsemishalussa esiintyy juuri se yleinen harha, minkä suojassa sivistys välttämättä on. Joukkosivistyksen henki palkitsee yksilön, joka pyrkii tämän sivistyksen jäseneksi, koska siten se tuntee saavansa kannatusta ja paisuvansa. Mutta mikään sivistys ei palkitse yksilöllistä kehitystä vaan päinvastoin rankaisee, koska tällaisen kehityksen luonto on itseauttaminen.

Kömpelötkin esimerkit voivat osaltaan valaista ylöspäisen kaaren luontoon kuuluvaa kehitystä. Ajatellaanpa hautovaa kanaa. Edustakoon kana universaalia, jakamatonta minää ja munasta kehittyvä sikiö yksilöllistä minää. Osoittaako kana armoa niille sikiöille, jotka – sen asiasta tietämättä – kehittyvät munasta? Ei. Hautominen kuuluu sen olemukseen. Se ei voi olla hautomatta, jos sivulliset eivät estä sitä väkivalloin. Sama on universaalin minän laita. Sen olemukseen kuuluu sieluelämän hautominen sillä edellytyksellä, että siitä kehittyy itsenäisyyskyvyillä varustettuja olentoja, so. joukoista erillään ajattelevia henkilöitä.

”Armo” on sama asia, mikä kokonaisuuden suhde osaan. Siihen ei sisälly mitään sellaista kirkollista kajastusta, että armon osoittaja tekisi jotakin, mikä ei hänelle välttämättä kuuluisi. Sivistyksen muotojen välittäjinä toimivat verrattain harvat yksilölliset ajattelijat. Vanhan raunioille noussut uusi sivistyksen muoto syntyy siten, että muutaman edellisen aikana eläneiden ajattelijoiden ulospäistä opetusta on alettu sulattaa yhteiseen sivistyksen muotoon. Muodollisesti toisessa kansakunnassa esiintyvät sitten entinen sivistyksen muoto ja se lisä, jonka se aikanaan sai ajattelijoilta, uutena sivistyksen muotona.

Jos esimerkiksi niin sanottu kristillinen sivistys voisi analysoida itseään, täytyisi sen tunnustaa olevansa vanha juutalainen, jokapäiväisten ihmisten elämänymmärrys ja se henkinen lisäys, jonka juutalaisuus vaistomaisesti sai Jeesuksen opetusten aistillistuttamisesta.

Universaali luomistyö toimii viisaasti. Meillä on tapana sanoa, ettei ”hyttysen ääni kauas kuulu”, kun tarkoitetaan yksilöjen toimintaa, yksilöjen, jotka eivät ole missään sielullisten voimakeinojen suojelemassa virassa. Mutta kuitenkin tuleva sivistys omaksuu juuri sellaista, mitä nykyisen sivistyksen aikana verrataan hyttysen ääneen sielulliseen voimapitoisuuteen nähden. Valaiskoot asiaa pari esimerkkiä. Joku ”nurkkapuolella” pysyttelevä, nimetön ajattelija on erään ”korkeassa” virassa olevan henkilön persoonallinen tuttava. Joutohetkinään tämä virkailija käy tapaamassa tuota ajattelijaa, jonka vakuuttavaa johtopäätösoppia hän ei pysty kumoamaan vaan tunnustaa sen päteväksi yhtyen itsekin siihen virkansa ulkopuolella. Muutamissa tärkeissä neuvotteluissa hän esittää tuon tuttavansa kannan kysymyksessä olevasta asiasta, kuitenkaan sanomatta, että ”kyntää toisen vasikoilla”. Koska tuo virkamies on virkatoveriensa keskuudessa arvossa pidetty, antavat nämä tunnustuksensa hänelle. Nyt tapahtuu se ihme, että virastossa saa tunnustusta sellaisen henkilön vakaumus, jota tuon viraston jäsenet – jos hänestä julkisuudessa jotakin sanoisivat – pitäisivät ”huonona ihmisenä” ja jonninjoutavana haaveilijana.

Toinen virkailija lukee kotonaan jonkun haaveilijan kirjoituksia ja omaksuu monta niissä esiintyvää kohtaa. Virkapiirissään hän sitten värittää puheensa tuon haaveilijan opetuksilla, ja hänelle annetaan tunnustus.

Jos nuo virkailijat olisivat tunnustaneet virkatoverilleen saaneensa mielipiteensä joiltakin haaveilijoilta, niin heitä itseään olisi kenties ruvettu vieroksumaan, koska seurustelevat halpa-arvoisten henkilöiden kanssa, mutta kun he eivät puhu siitä asiasta mitään, käy virastossa täydestä haaveilijan vakaumus, jonka yksi sen jäsenistä on esittänyt siellä omanaan.

Tällaiset tulontekijät ovat vaikuttamassa kaikkia uudistuksia ja yleensä parempaa ihmisyyttä luotaessa.

Sieluelämä verhoa kaikki toiseksi tekemisen ja petoksen vaippaan, koska siinä ei ole mitään yksilöllistä itsenäisyyttä, mutta se joutuu sittenkin epäsuorasti ja välillisesti toimimaan yksilöllisten ajattelijoiden sanelujen mukaan.

Monen virkamiehen vaimo saa miehensä välityksellä puhua virastossa sellaista, mille ei annettaisi mitään arvoa, jos se kuultaisiin tuon naisen omasta suusta.

Sielumaailma on välttämättä holhouksenalainen – vaikka se luulee itse holhoavansa itseään – ja joutuu siis toimimaan ”syrjässä” olevien ajattelijoiden antamien sysäysten mukaan. Puhuttaessa kehityksen tapahtumistavasta voisi joku asettaa kysymykseen, eikö sitten julkinen virkailija voi olla itsenäinen ajattelija, joten hänen ei virassaan tarvitsisi esiintyä lainatuilla mielipiteillä. Kyllä virkailija voi olla ajattelija jossakin merkityksessä mutta ei läheskään itsenäinen. Itsenäisyys näet edellyttää itsenäisyyttä vastaavaa toimintaa. Virkailija ei voisi virassaan pukea sanoiksi maailmankatsomusta, jonka itsenäinen yksityinen ajattelija on luonut, koska tuo maailmankatsomus panisi virastohenkeä ympäröivän astraalisen ilmakehän hävityksen luontoiseen liikkeeseen. Esimerkkeinä mainituissa tapauksissakin täytyy virkailijain modifioida tuttavansa mielipiteitä astraalisen hyvän luontoisiksi, jos mielii saada vähänkin kannatusta. Suoranaista, ajatusmaailmaan kuuluvaa aatetta pitää sieluelämä ”kuluttavana tulena”.

Kehitys ylöspäisessä kaaressa onkin asteittaista polttamista. Yksilöllisyyden rajoitukset ovat välttämättömät sen tähden, että olisi aikaa tarkastaa palamisen tulokset ja tehdä näistä uusia johtopäätöksiä. Universaali minuus ei voi milloinkaan vaikuttaa ilmenneessä olemisessa koko voimallaan vaan käyttää työhönsä astraalisilla verhoilla varustettuja yksilöitä, joiden sisäinen elämä on kuitenkin tämän minuuden luontoinen siinä merkityksessä, että näiden ainoa halu on vapautua määräaikaisista sielullisista verhoista. Tämä halu ilmenee Jeesuksen sanoissa: ”Isä ja minä olemme yksi.”

Tietäjä – tammikuu 1915

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.