Aate (Veikko Palomaa)

Rukouksen voima

Materialistisen maailmankatsomuksen päästyä nykyiseen sekä uskonnonmuotoja että tieteitä hallitsevaan asemaan, tahdotaan ihmiseltä riistää ainoa keino auttaa itseään ja puolustusase, jonka luonto hänelle auliisti tarjoaa hänen tarvitsematta tuntea sen "syntyjä syviä" ja suuria salaisuuksia. Tämä nykyajan yksinkertaisimmillekin ihmisille tarjolla oleva keino on rukous.

Nykyaikainen valistustyö vetoaa ihmisen järkeen ja tunteeseen sekä yleensä kaikkiin hänen jaloimpiin henkisiin kykyihinsä mutta hylkää rukouksen tarpeellisuuden. Rukoileminen on nykyajan "maailmanihmisistä" samaa kuin sisäisen köyhyyden, avuttomuuden ja kykenemättömyyden tarpeeton ja pettymyksen tunnetta tuottava paljastaminen. Koska rukoukseen nykyajan jokapäiväisten, "toimeliaiden" ihmisten käsityksen mukaan aina liittyy "armon" käsite, ei rukoilemista pidetä ollenkaan sopivana järkeville, työkykyisille ihmisille, varsinkaan miehille. Kun henkilöä, jolla huomataan olevan tarve rukoilla, pidetään nykyajan "yleisen mielipiteen" mukaan "uskonnollisena", ja kun uskonnollisuus "järki-ihmisten" mielestä on jonkinlaista siveellistä heikkohermoisuutta, niin rukous on tällaisen käsityksen kannalta ihmisarvoa loukkaavaa tunteenpurkausta.

Löytyy uskonlahkojakin, jotka kieltävät rukouksen merkityksen. Esim. lestadiolaiset pitävät rukoilemista tarpeettomana höpinänä, jolla vain "kiusataan jumalaa". Jumalan lasten, sanovat he, ei tarvitse rukoilla, koska jumala muutenkin tietää heidän tarpeensa. Jumala asustaa heidän käsityksensä mukaan "pilvien yläpuolella" eikä voi sinne asti kuulla ihmisen rukousta!

Kristityt lähetyssaarnaajat puhuvat ylenkatsoen joistakin itämaisista kansoista, joilla on tuulen käyttämiä "rukousmyllyjä". Protestanttiset kristityt surkuttelevat esim. roomalaiskatolisia, jotka käyttävät rukoillessaan helminauhaa. Jotkut nimikristityt pilkkaavat sellaisia "uskovaisia", jotka käyttävät ns. polvirukouksia. Nämä taas säälivät esim. pappeja, jotka "rukoilevat kirjasta" jne.

Koska kaikilla uskontokunnilla rukouksen tarpeellisuus on jossakin merkityksessä yhteinen – lestadiolaisetkin tunnustavat syntinsä "veljille" ja "sisarille" ja siis rukoilevat – niin täytyy sen perustua luonnon lakeihin.

Mitä sitten on rukous, ja onko siitä mitään hyötyä?

Tähän kysymykseen vastataan monella eri tavalla. Kristillinen jumaluusoppi sanoo rukousta ihmisen keskusteluksi jumalan kanssa. Se nimittää rukousta sielun hengitykseksi ym. Mutta parhaiten tuntee rukouksen merkityksen se ihminen, joka käytännössä on "oikea rukoilija", so. joka "rukoilee Isää hengessä ja totuudessa", kuten raamatussa sanotaan.

Nykyajan kasvatusoppi tietää puhua "tahdonvoimasta", "mielen lujuudesta" ym. kyvyistä, joita ihmisen tulee itsessään kehittää. Koulussa teroitetaan oppilaille tällaisten kykyjen suurta merkitystä, koska niiden avulla tiedetään ihmisen raivaavan tiensä "elämän läpi". Rukouksesta puhutaan koulussa ainoastaan "uskontotunnilla", ja silloinkin sillä nimenomaisella viittauksella, että rukoileminen tavalla tai toisella on yhteydessä "autuaaksi tulemiseen".

Oikeassa rukouksessa piilevä voima ja ns. tahdonlujuus ovat sama asia. Erotus on vaan siinä, että harras rukoilija pitää itseään mitättömänä ja kykenemättömänä, kun lujatahtoinen ihminen taas aina ikään kuin muistuttaa itselleen, että hänellä on ja täytyy olla kykyä viedä asiansa perille. Yksinkertainen rukoilija luulee panevansa muiden voimia liikkeelle, kun hän rukouksella tahtoo saada itselleen hyvää. Lujatahtoinen ihminen pitää itseään voiman keskuksena ja käyttää kaikkia tilaisuuksia voimansa vahvistamiseksi.

Syy miksi tavalliset "maailmanihmiset" pitävät rukousta niin vähäpätöisenä, jopa naurettavana toimituksena, on juuri se, että heiltä puuttuu tässä asiassa kokemusta. Kun he kuulevat, että joku usein rukoileva henkilö on aineellisessa puutteessa, sairaana jne., niin he usein ivallisesti huomauttavat: "No eikös se jumala anna, kun rukoilee? Eikös jumala paranna, kun rukoilee ahkerasti?"

Moiset kyselijät eivät näy huomaavan sitä tosiasiaa, että moni on vuosikymmeniä käyttänyt tahdonlujuuttaan, ennen kuin hänen aikeensa ovat edes suunnilleen onnistuneet.

Harras, "sydämestä" lähtevä rukous, kun sitä käytetään säännöllisesti ja määrättyinä aikoina, on paljoa tehokkaampi keino kuin pelkkä "kylmä" tahdonlujuus. Mutta on huomattava, että sellainen rukous, jolla tahdotaan saada aikaan lyhyessä ajassa jotakin suurta, kysyy tavattomia voimainponnistuksia. Jos esim. heikolta sairaalta riittäisi tarpeeksi suuri määrä voimia "palavaan" rukoukseen, voisi hän silmänräpäyksessä tulla terveeksi. Mutta kun heikko sairas ei suinkaan elä siinä tajuntatilassa, että hän tahtoisi panna olemuksensa korkeammat voimat liikkeelle ruumiinsa hyväksi, ei mainitunlaisesta paranemisesta voi olla puhettakaan. Mutta sellainen sairas voi rukouksellaan joko lieventää tautiaan tai saada aikaan hidasta paranemista.

Syy, miksi ei rukouksella päästä aineellisesta puutteesta, on aina se, ettei totisen rukouksen voimaa koskaan käännetä aineellista puutetta vastaan. Totisen rukoilijan ihanteena on enemmän muiden hyvä kuin oma. Yksikään totinen rukoilija ei voisi hellittämättä rukoilla päästäkseen esim. miljonääriksi, jotta hän saisi elää ylellisesti. Sellaisten tavoitteiden toteutumiseksi täytyy ihmisen käyttää toista keinoa, so. tahdonlujuutta, joka aina ottaa "ajasta vaarin".

On paljon ihmisiä, jotka tietävät kokemuksestaan rukouksen valtavan voiman, mutta verrattain harvat rukoilijat tietävät, mistä tuo voima johtuu. Esim. kristityt rukoilijat sanovat, että se voima lähtee jumalasta, joka heidän tajunnalleen esiintyy jonkinlaisena nöyryyttä palkitsevana, persoonallisena yksinvaltiaana.

"Salaisen opin" valossa nähdään ne välineet, joita useimmat hartaat rukoilijat tietämättään käyttävät. Luonnon suuressa varastossa on ääretön määrä voimia, joita saadaan aktiivisiksi monenkin eri järjestelmän mukaan. Lyhyesti voimme sanoa, että rukoilija lähettää ympäristöönsä voimakkaita sähkövirtoja, jotka kohtaavat joko ruumiissa olevia tai ruumiittomia persoonallisuuksia ja saattavat niiden elinvoiman yhtymään näihin virtoihin. Tämä näennäisesti vieras elinvoima tulee viimein rukoilijan hyväksi, jos hän jaksaa tarpeeksi kauan pitkittää sähköttämistyötään.

Voidaan yhtä hyvällä syyllä sanoa, että rukoilija auttaa itseään, kuin että muut häntä auttavat. On näet huomattava, että yhteistunnon laki tulee sitä sitovammaksi, mitä hienompaan aineeseen luonnossa siirrytään. Ihmisen korkeampi minä käsittää äärettömän määrän alempia, sekä ruumissa olevia että ruumiittomia persoonallisuuksia. Kun nyt yksi noista persoonallisuuksista tuntee rukouksen tarvetta ja rukoilee, joutuvat hänen "sukulaisensa" värähtelytilaan ja rientävät auttamaan hätääntynyttä, jotakuinkin samoin kuin verisolut kiirehtivät parantamaan vahingoittunutta ruumiinosaa. Rukoilijan korkeampi minä, jota hän esim. nimittää jumalaksi, järjestää ja määrää sekä tavan että ajan, jolloin "rukous kuullaan", so. jolloin rukoilijan lähettämät, voimalla kuormitetut sähkövirrat kohtaavat häntä itseään.

"Näkymätön maailma" on ihmeellinen kemiallinen laboratorio, jossa erilaiset aineet sekoittuvat toisiinsa, synnyttäen uusia, erilaisia voimanilmauksia. Ne monet persoonallisuudet, jotka esim. ihmisen korkeampi minä käsittää, voivat puolestaan käyttää lepotilassa olevaa maailmanainetta tarkoituksiinsa ja ns. luonnonhenkiä näiden tarkoitusten toteuttajina.

Ne ihmiset, jotka eivät kokemuksestaan tunne rukouksen voimaa, ivaavat ja pilkkaavat usein niitä, jotka puhuvat rukouksen merkityksestä. Kun he kuulevat jonkun väittävän, että hän on saanut kaiken, mitä on rukoillut, niin he puhuvat "yhteensattumista". Mutta miten he voivat todistaa väitteensä, kun tavallinen "maallinen" viisaustiedekin vakuuttaa, ettei ole mitään "yhteensattumia", vaan että kaikki tapahtuu lakisiteisesti? Vai olisiko ihmiskunta onnellisempi, jos kaikki sen yksilöt saataisiin uskomaan, että luonto on "sokea" ja "kuuro" ja että me ihmiset elämme pelkkien sattumien varassa?

Rukouksen voimaan uskominen ei syrjäytä ihmisen järjen toiminta, päinvastoin se edistää sitä. Jos ihminen olisi kaikkitietävä, rukous olisi sekä tarpeeton että mahdoton. Mutta kun niin ei ole laita, hän voi korvata tämän puutteen rukouksella, joka juuri vetoaa kaikkitietävyysihanteeseen.

Sekin tosiasia, että rukous tekee mielen iloiseksi ja toivorikkaaksi, merkitsee paljon. Vai kuka voisi kadehtia orpolapsiraukkaa siitä suuresta onnesta, että hän saa purkaa sydämensä surut suurelle, näkymättömälle auttajalle, jonka siunaavan läsnäolon hän rukoillessaan tuntee? Kuka tahtoisi kadehtia vainotun ja kaltoin kohdellun täysi-ikäisenkään turvautumista suuriin henkisiin persoonallisuuksiin, jotka tasapuolisesti ottavat osaa kärsivien tunteisiin.

Rukous vie voiton kaikista muista keinoista auttaa itseään siinä suhteessa, että harras rukoilija ei "kriitillisenäkään" hetkenä joudu epätoivoon.

Jeesus, joka oli suuri mestari, ei katsonut arvolleen alentavaksi rukoilla "Isää", so. korkeampaa olemustaan. Onko meidän pikkumaisten, jokapäiväisten ihmisten sopimatonta rukoilla? Kun kerran tiedämme, kuinka kykenemätön alempi minämme on, niin ei suinkaan ole epäviisasta vaatia voimaa korkeammalta minältämme. Tämä tietysti tahtoo sitä antaakin auliisti. Mutta alemman minän rukoustarve juuri todistaa, että se on vaistomaisesti tietoinen korkeammasta olemuspuolestaan. Alemmassa minässä näet herää rukouksen tarve ainoastaan ylemmän minän vaikutuksesta. "Ei kukaan tule minun luokseni, jos ei Isä vedä häntä", sanoo Jeesus, tarkoittaen juuri samaa asiaa, vaikka hän käyttää sanoja "minä" ja "Isä", ikään kuin nämä olisivat eri olemuksia.

Rukouksen tarve on "maailmanihmisissä" syvälle juurtuneena. Niissä tapauksissa, joissa he joutuvat katsomaan väkivaltaista kuolemaa "silmästä silmään", se herää tavallisesti heissäkin. Laivassa, joka muutaman minuutin kuluessa vajoaa valtameren syvyyteen, 99 % turvautuu palavaan rukoukseen.

Onnellinen se ihminen, jota rukouksen henki elähdyttää muulloinkin kuin mainitunlaisissa tapauksissa!

Omatunto — joulukuu 1905

[Kieliasua on päivitetty sisältöön puuttumatta.]


Etusivu Artikkelit