A. R. Mielonen

Henkinen erakkous

Tunnettu tosiasia on, että ihminen voi joutua henkisesti erakoksi, vaikkei hän ole tahtonutkaan eristäytyä maailmasta. Hän voi joutua niin erakoksi, etteivät hänen omaisetkaan ymmärrä häntä, jos hänellä sellaisia on, eikä hän omaisiaan. Heidän henkinen elämänsä kulkee aivan eri teitä.

Vieraissa löytyisi tietysti sellaisia, jotka olisivat hänelle henkisesti sukua, mutta niitä ei vain satu hänen tielleen. Hän ei tule sellaisia tuntemaan, tai jos tulee, niin ainoastaan ohimennen. Kohtalon ohjauksesta ne ikään kuin välttävät häntä. Ja niin hän voi joutua pitkin ikäänsä taivaltamaan ihmisten joukossa — yksinään.

Sellaisen elämä on raskasta. Hän ei voi jakaa ilojaan ja surujaan kenenkään kanssa, ainoastaan enemmän tai vähemmän osittain harvoissa poikkeustapauksissa, ehkä hyvinkin harvoissa. Jos häntä joku asia kiinnostaa ja hän pyrkii jonkun tai joidenkin kanssa vaihtamaan siitä ajatuksiaan, kun se häntä niin sykähdytti, niin voi sattua ja sattuu hyvin usein, ehkä aivan säännöllisestikin, että hän saa "kylmää vettä niskaansa". Toiset suhtautuvat siihen aivan välinpitämättömästi tai kuivan järkevästi taikka jollain muulla tavalla, mutta ei hänen tavallaan. Ja niin ei hänelle jää muuta tehtäväksi kuin huokaista ja nostaa siipirikkona ylös tuon noiden toisten ikkunain alta se sielun lintu, jolle hän oman sielunsa ikkunan avasi siinä varmassa luulossa tai ehkäpä uskossakin, että sille nuo vastakkaiset ikkunat ilomielin avattaisiin ja että se päästettäisiin niistä tervetulleena sisälle. Ei jää muuta tehtäväksi kuin huokaista ja nostaa ylös lintunsa, se kun saikin lentää suljettuja ikkunoita vasten, kunnes väsyi, vioitti siipensä ja putosi maahan. — Ei jää muuta tehtäväksi kuin nostaa ylös jälleen ja sulkea sieluunsa, kuten niin monesti, oi, niin monesti ennen, ja hoidella lintuaan siellä, kunnes hän sen taas jolloinkin jonain heikkona hetkenä erehtyy laskemaan lentoon — todennäköisesti yhtä huonolla menestyksellä.

Joku voi ehkä ajatella: jos jollekin elämässä käy noin, niin hänessä täytyy olla itsessään syy, hänessä täytyy olla jotain sairaalloista, epänormaalia. — Niin, hänessä on tavallaan itsessään syy. Mutta onko jossakin välttämättä sairaalloista, epänormaalia, mikä ei ole samanlaista kuin useimmissa muissa? — Eiköhän se saata olla yhtä tervettä tai kenties terveempääkin, erilaista tai ehkä erikoista vain? — Eri lailla kehittynyttä, vähemmän tavallisesti?

Mistä siis tuollaisten yksinäisten yksinäisyys elämäntiellä pohjimmaltaan johtuu?

Edellisessä onkin siihen oikeastaan jo vastattu: se johtuu itse kunkin sellaisen erilaisesta henkisestä rakenteesta, joka on epätavallinen ja seuraus hänen erilaisesta kehityskulustaan ja perinteistään. Ja se johtuu siitä, että hän nyt tuon omalaatuisuutensa johdosta oleilee hengenmaailmoissa, jotka ovat toisille enemmän tai vähemmän vieraat, ja ilmentää niiden vaikutuksia.

Missä sitten on hänen pelastuksensa?

Se on sekä toisten vallassa — tavallaan — että hänen omassaan.

Toisten osalta siinä, että koettavat kaikin voimin avata sielujensa ikkunat joka kerta, kun huomaavat hänen sielunsa ikkunan avautuvan, ja että ottavat tarkoin tästä vaarin ja antavat niin paljon kuin suinkin voivat.

Tämä ei ole kyllä läheskään aina niin helppoa kuin luulisi.

Ollen henkiseltä rakenteeltaan erilaisia nuo toiset eivät ehkä huomanneetkaan että sulkivat ikkunansa eikä että hänelle oli mitenkään tähdellistä, että he ne avaisivatkaan. Joskus he saattavat vain ihmetellä, miksi hän niin usein "vetäytyy kuoreensa".

Hänen persoonallinen olemuksensa saattaa olla puoleensa vetämätön, paitsi harvoille valituille, joiden seuraan hän ei kuitenkaan sanottavammin joudu. Sen ei tarvitse johtua mistään erityisistä vähemmän miellyttävistä ominaisuuksista hänessä, ulkonaisista enempää kuin sisäisistäkään, vaikka välistä voi niinkin olla laita, vaan juuri hänen sisäisen olemuksensa poikkeuksellisuudesta, jossa toiset eivät löydä niin paljon yhtymäkohtia, että voisivat häneen kiintyä ja häntä käsittää, enempää kuin hänkään puolestaan heitä. Tämä taas voi toisten puolelta johtaa vähemmän kauniiseen ja seurauksiltaan tuhoisaan suhtautumiseen häneen, suhtautumiseen, jonka määräävät ihmisluonteen hyljättävät piirteet.

Miltä puolelta tahansa toisten kannalta asiaa siis katsottaneekin niin heille saattaa olla hyvin vaikeata tai mahdotontakin oikealla tavalla lähestyä häntä. Mutta sittenkin: jos se tapahtuu jostain muusta vaikuttimesta kuin kykenemättömyydestä tai ymmärtämättömyydestä, niin on siihen sovitettava Jeesuksen sanat: "Minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syömistä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juomista; minä olin koditon, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne." — —

Mitä sitten tulee hänen omaan osuuteensa itsensä pelastamisessa, niin on se ensiksikin siinä, että hän koettaa jatkuvasti asustaa ja työskennellä oman henkensä maailmoissa, joissa hän viihtyy, ja ravita sisäistä ihmistänsä sen mukaisilla ihmiskunnan hengentuotteilla ja kaikella sillä ihmeellisellä, kiinnostavalla ja kauniilla, mitä tämä maailma tarjoaa. Toiseksi on hänen koetettava filosofin tyyneydellä suhtautua kohtaloonsa — ja myös muihin ihmisiin ja koetettava lähestyä heitä, milloin vaan huomaa heidän rehellisesti ja myötätuntoisesti suhtautuvan häneen. Ja kolmanneksi on hänen vielä koetettava ruokkia itseänsä toivolla, että häntäkin tulee vielä pysyväisesti ympäröimään ymmärtämisen ilmapiiri ennen kuin se aika on ehtinyt, jolloin se on hänestä enää yhdentekevää. Ja kun hän kaiken tämän täyttää, niin lieneekin hän tehnyt kaiken, mitä häneltä kohtuudella voidaan vaatia.

Tämä tällainen on kyllä raskas tie, mutta muuta ei ole. Samalla kun siinä on hänen murhenäytelmänsä, on siinä myös hänen pelastuksensa.

Ruusu-Risti – helmikuu 1933


Etusivu Artikkelit