Armas D. Siimes

Henkisen elämän salakarit

Päästäksemme alkuun ei ole välttämätöntä pyrkiä määrittelemään tiukasti, mitä tarkoitetaan henkisellä elämällä. Ehkä riittää, kun huomautan, että henkisellä elämällä tarkoitan ensisijaisesti uskollisuutta henkisille arvoille. Henkisellä tässä tarkoitan laajasti kaikkea sellaista pyrkimystä, jonka päämääränä ei ole ainoastaan oma henkilökohtainen aineellinen tai psykologinen etu, vaan jossa pyritään johonkin yliyksilölliseen päämäärään.

Jokainen elävä olento tavoittelee — milloin se ei ole lepotilassa — joitakin arvoja tai välineitä arvojensa toteuttamista varten. Eläin esimerkiksi pyrkii säilyttämään elämänsä ja hankkimaan sen ylläpitämiseksi ja jatkumisen turvaamiseksi ne "välineet", joilla tämä pyrkimys voidaan toteuttaa. Mutta eläin on sidottu verraten ahtaaseen todellisuuteen: sillä ei ole lainkaan sellaista abstraktioiden maailmaa kuin ihmisellä, joka kykenee suunnittelemaan elämäänsä kymmeniäkin vuosia eteenpäin ja joka voi itse valmistaa tarvittavat välineet ajatustensa ja kättensä avulla.

Ajatteleminen, käsitteiden luominen ja omaksuminen, jo sinänsä edustaa henkistä mahdollisuutta. Sen avulla yksilö voi nähdä asiat laajemmasta näkökulmasta kuin ajattelemaan kehittymätön. Mutta ajatteleminen sinänsä, vaikka se avaakin mahdollisuuden henkiseen elämään ei silti ilman muuta edusta henkisyyttä. Henkiseen elämään kuuluu muutakin kuin kyky ajatella. Siihen kuuluu myös kyky tuntea oikealla tavalla, mikä vasta osoittaa, onko kysymyksessä henkisen elämän ilmiö vai liikutaanko vain psykologisella alueella. On paljon suorastaan nerokkaita ja älykkäitä ihmisiä, joille henkinen alue yliyksilöllisessä merkityksessä ei ole mitään todellisuutta. Mutta toisaalta koko historian ajan on aina ollut ihmisiä, jotka ovat pitäneet omaa elämäänsä ja ulkonaista menestystään vähemmän arvoisena kuin niitä ideaaleja, joille he ovat omistautuneet.

Meillä kaikilla on omat rajoituksemme, eikä niitä yleensä voi millään ulkopuoleltamme tulevalla toimenpiteellä hävittää. Kysymys on aina kasvamisesta pois entisistä asemista. Mutta kasvamista ei voi tapahtua muuten kuin sillä ehdolla, että siihen on voimakas tarve ihmisessä itsessään. Niinpä se, mitä me itse perimmiltämme olemme, ratkaisee, mihin voimme pyrkiä, ts. minkä pyrkimyksen voimme tuntea omaksemme. Ei esimerkiksi totuuteen voi pyrkiä lähestulkoonkaan kuka tahansa. Totuuteen pyrkiminen ja jopa sen myöntäminen, jos se on ristiriidassa omien intressiemme kanssa, on hyvin vaikeata. Ellei näin olisi, suuri osa oikeudenkäynneistä tulisi tarpeettomaksi.

Sama mikä koskee totuudenpyrkimystämme, koskee myös omaa aitouttamme. On mielenkiintoista katsella ihmisiä, jotka ovat hyvin naiiveja, niin naiiveja, etteivät ole päässeet edes itsetuntemuksen alkeisiin. Heistä voisi sanoa, että heidän aitoutensa on siinä, että he eivät osaa edes salata omaa naiiviuttaan, vaikka he sen tietenkin tekisivät, jos ymmärtäisivät, että jossakin on vikaa. Kun tällaiset naiivit ihmiset puhuvat esimerkiksi veljeydestä, he pelkästään omilla lauseillaan paljastavat, että he perimmiltään puhuvat siitä tavoitteesta, johon he luulevat pyrkivänsä, mutta jota eivät vielä edes ymmärrä.

Kaikki henkinen elämä nojautuu eräisiin välttämättömiin edellytyksiin. Ensimmäinen edellytys on itsenäisyys. Ei epäitsenäinen ihminen voi viettää henkistä elämää, sillä se edellyttää, että voi nojata omaan arvostelukykyynsä. Mutta, kuten Oscar Wilde on sanonut, se, joka ei ajattele itsenäisesti, ei ajattele ollenkaan. Tietenkin hän saattaa luulla niin tekevänsä, mutta se ei muuta asiaa.

Toinen edellytys henkiselle elämälle on se, että yksilön ns. korkeampi minä pystyy organisoimaan persoonallisuutensa arvomaailman jollakin tavalla hierarkisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että henkisesti omilla jaloillaan olevan henkilön täytyy kyetä melko pitkälle — vaikka vain intuitiiviseen oivallukseen siitä, milloin hänen koko arvomaailmansa on kunnossa tai horjahtamisen vaarassa. Vaikeutena tässä on mm. se, että ihmisen arvomaailma ei edes periaatteessa voi olla staattinen, paikallaan pysyvä. Vaikka sen tulee olla vankka, se ei saa olla jäykkä. Elämän arjessa ei ole samaa kuulautta kuin ideoiden maailmassa. Ideoiden maailmassa ei ole todellisia ristiriitoja. Ne syntyvät vasta, kun ideat on realisoitava todellisiksi teoiksi toiminnassa. Periaatteessa me olemme vapaat tekemään miltei mitä vain — ellei oma egomme aseta rajoja — mutta käytännössä törmäämme todellisuuteen, ja meille sanotaan kovat sanat: "Ei käy". Elämän todellisuuteen voimme osallistua vain sillä ehdolla, että tingimme alituisesti jostakin sellaisesta, mitä mielellämme tekisimme. Toisilleen vastakkaisia arvoja on hankala samanaikaisesti tavoittaa.

Palvelemmeko henkisiä vai esimerkiksi vitaalisia tai hedonisia arvoja, näkyy siitä, mitkä arvot meillä ovat ratkaisevia. Epähenkinen yksilö tinkii ns. korkeammista arvoista, mutta henkinen luopuu "alemman maailman" piiriin kuuluvien arvojen tavoittelemisesta, jos ratkaisu uhkaa vahingoittaa hänen integraatiotaan, henkistä eheyttä. Korkealle asteelle kasvanut henkilö ei luovu siitä tai tästä toimenpiteestään tai suunnitelmastaan sen vuoksi, että hän esimerkiksi pelkää jumalaa, vaan siksi, ettei hän voi tehdä kompromissia alempien arvojen hyväksi. Tämä koskee myös niitä tapauksia, joita emme aina toisen henkilön kohdalla ymmärrä, etenkään jos lähimmäisemme motiivin, vaikuttimen taso on meille "pelkkää ilmaa" tai jos luulemme lähimmäistämme etujen tavoittelijaksi, vaikka hän ei ole jne.

Kaikkeen edellä mainittuun voi joku huomauttaa, että onhan meillä jokaisella omatunto, joka määrää, mitä on tehtävä ja mitä ei. Mutta tavallisen ihmisen tavallinen omatunto ei ole paljastaja, vaan salaaja. Juuri se monasti vie virheisiin, vaikka toisin luullaan ja johdattaa pois kaidalta tieltä. Leveämmällä on helpompi tallustaa: siellä on tilaa ja paljon kulkijoita, jotka maksavat siitä, että heille pidetään seuraa eikä häiritä liioilla hyveillä. Omatunto ei voi olla kontrollin suorittaja: sen täytyy olla kontrolloitava, sillä juuri se saattaa vietellä viemään oksia marttyyrin roviolle ja muutenkin teettää merkillisiä kepposia.

Omatunto — nimittäin kontrolloimaton omatunto — johdattaa kaikkein vaarallisimpien salakarien väylille. Mutta mitä ovat nämä salakarit? Ei niitä voi luetella, sillä siitä tulisi hyvin yksitoikkoinen lista. Niitä on paljon eikä kaikille ole vielä keksitty edes nimiä. Näistä asioista saamme hyvää johdatusta sellaisilta henkilöiltä, jotka ovat selvitelleet näitä asioita. Rudolf Steiner esimerkiksi mainitsee neljä hyvin tärkeätä loukkua, johon mitä hyväntahtoisin henkisen elämän kunnioittaja saattaa joutua. Eräs niistä on tunnemässäily. Se ilmenee esimerkiksi lahkolaisuutena ja fanaattisuutena. Eivät fanaattiset ihmiset yleensä tarkoita tehdä mitään pahaa, mutta heidän hyvänsä on niin rajoitetun näkemyksen tulosta, etteivät he havaitse, missä sokkelossa he kulkevat. Tähän on luettava mm. monet ns. hartausharjoitukset, joilla suorastaan tuhotaan henkisen elämän ja luovan ajattelun edellytyksetkin. Eräs salakari, johon saattaa joutua nimenomaan henkisiin harrastuksiin intoutunut henkilö, on toisten painostaminen, toisen vapaan tahdon kunnioittamattomuus. Erään suuren salakarin muodostaa Steinerin mukaan "rakkaudeton viisauden ja tiedon tavoittelu". On itsestään selvää, että viisaus edellyttää rakkautta, mutta kun tiedon tavoittelusta puuttuu rakkauden arvostus, tiedon palvoja tuhoaa oman arvomaailmansa samalla kuin hän saattaa tehdä paljon vahinkoa ympäristössään. Sanotaan, että tieto on valtaa. Tämä Baconin suuhun pantu lause on perimmiltään vaarallinen. Se näet sisältää totuuden siinä suhteessa, että tietävällä todella on aina enemmän valtaa kuin tietämättömällä, mutta ellei oivalleta sitä, että tieto ei voi olla päämäärä vaan väline, jonka käyttämisen tavasta yksilö on vastuussa, voivat seuraukset olla tuhoisat.

Nyt olemmekin tulleet erääseen tärkeään kohtaan aiheessamme. Henkisyys ratkaistaan kunkin kohdalla sen kriteerin avulla, joka osoittaa, miten — millä tavalla tietoa käytetään. Ihmisen ehkä suurin salakari henkisellä tiellä on juuri viettelys, joka ohjaa yksilöä käyttämään tietoansa vain omaksi hyväkseen, vaikka sen pitäisi olla aina yhteistä omaisuutta. Sen sijaan, että tietojen hankkimiseen yllyttäminen tavallisesti tapahtuu vetoamalla ihmisen itsekkyyteen, siinä pitäisi vedota palvelukyvyn lisäämiseen.

Eräs henkisen elämän salakari on narsismi. Sillä tarkoitetaan itsensä, oman olemuksensa, tietojensa, kykyjensä ja taitojensa ihailemista. Kun katsomme peiliin, emme ensisijaisesti halua tietää, miltä näytämme, vaan näytämmekö viehättäviltä ja tehoavilta. Tässäkin on, kuten usein totuutta etsittäessä huomattava, että jokin asia on paha vain silloin, kun se muodostuu yksipuoliseksi. Emme varmaankaan voi tulla toimeen, jos luovumme kaikesta narsistisesta tunteestamme. Kysymys on vain siitä, missä määrin annamme sen vaikuttaa toimintaamme suhteessa muihin ihmisiin. Meidän tulee kyllä pitää itsestämme — ainakin on hyväksyttävä itsemme — mutta sen täytyy tapahtua ehdolla, että ymmärrämme vajavaisuutemme. On huomattava, että me rakastamme itsessämme myös sitä minäämme, joka manifestoituu, toteutuu vasta tulevaisuudessa. Mutta kun luulottelemme, että olemme jo "tulevaisuuden ihmisiä", niin se voi olla harhaa, vieläpä niin suurta harhaa, että emme kykene sitä koskaan realisoimaan. Siitä ei ole pitkä matka lahkolaisuuteen, mikä lyhyesti sanottuna on ryhmässä — sen jäsenissä — ilmenevää omahyväisyyttä.

Me olemme kaikki jossakin määrin narsisteja. Narsismin meihin luo ns. minä. Tämä minä ei ole eikä se saa olla meidän vihollisemme. Mutta minäisyys ja minäkeskeisyys on vihollisemme, ja ihan alkupään numeroita. Se, joka ihailee itseänsä, ei voi olla aidossa suhteessa kehenkään, eikä hän tunne oloansa kodikkaaksi, ellei alituisesti jollakin tavalla tunnusteta hänen erinomaisuuttaan.

Hengenelämän tärkein tunnusmerkki on aitous. Se edellyttää, että olemme tosia ajatuksissa, sanoissa ja töissä. Tämä ei sulje pois huumoria eikä seikkailunhenkeä, vaan pikemminkin juuri niiden avulla voimme karttaa kaikkea pitkänaamaisuutta ja nurrumieltä.

Eräitä henkisen elämän salakareja ovat myös kaikenlaiset turhanaikaiset toivomiset: "Voi, että kun se ja se asia olisi ollut toisella tavalla, ja voi kunpa minulla olisi sitä tai tätä" jne. Toivomiset saattavat mennä niin pitkälle, että ihminen haluaisi olla joku toinen kuin on. Kaikki henkinen elämä aloitetaan siitä, missä olemme, ja se toteutetaan siten, ettemme jähmety suolapatsaaksi vaikka katsommekin taaksemme. Mutta sen sureminen, mitä aikaisemmin on tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta, on henkisen elämän kannalta lamauttavaa. Henkisessä elämässä katsotaan eteenpäin, mutta ponkaistaan siitä, missä ollaan. Jalansija täytyy olla, ennen kuin pääsemme kuilun yli, mutta ei kannata jäädä tuijottamaan kuiluun. Seneca sanoi, että toivominen on kaikkein hupaisinta ajanvietettä. Hän ei varmaankaan tarkoittanut, ettei ihmisellä saisi olla unelmia ja päämääriä tulevaisuuden varalle, vaan sitä, että ihminen tekee viisaasti, jos hän käyttää toivomiseen haaskautuvan energian dynaamiseen toimintaan.

Monet hyvät asiat voivat olla vaarallisia, elleivät ne täytä eräitä perusvaatimuksia, joihin toiminta nojautuu. Niin hyvä asia kuin esimerkiksi opiskelu on, saattaa se henkiseltä kannalta johtaa heikkoihin tuloksiin, ellei siihen samalla yhdistetä pyrkimystä henkisyyteen. Ellemme ole tietoisia niistä trikeistä ja vippakonsteista, joilla persoonallisuus — alempi minämme — meitä alituisesti johdattelee, ei edes opiskelu johdata meitä integraatioon, eheyteen. Tuloksena voi päinvastoin olla suuri hajautuminen, jopa tuho henkiseltä kannalta. Meidän eheyttämme eivät jäydä ainoastaan väärät nautintoaineet, jotka nekin ovat tuhoisia liioiteltuina, vaan hengen puuttuminen toiminnastamme. Vain henki tekee eläväksi, ja kaikki muut asiat, olivatpa ne tietoa, taitoa tai pääomaa, ovat ainoastaan välineitä jonkin niitä kaikkia suuremman päämäärän saavuttamiseksi. Ja tästä johtuu kaikille henkiseen elämään pyrkiville tärkeä kysymys: miten pitkälle voimme kohdistaa huomiomme henkilökohtaisiin tarpeisiimme, toiveisiimme ja vaistollisiin vaatimuksiimme. Tämä on kysymys, mikä meidän on aina loppujen lopuksi ratkaistava itse niillä perusteilla, jotka on käytettävissämme. Näiden vaatimusten suhteuttaminen luovalla tavalla henkiseen elämäämme vasta tekee meistä sanan vaativassa merkityksessä inhimillisen olennon.

Intialaisessa filosofiassa puhutaan Maarasta, joka viettelee meitä. Perimmiltään tämä Maara ei ole mitään muuta kuin oma pieni persoonallisuutemme. Olemme aina ikään kuin ristillä sen arvoituksen edessä, kukoistaako tämä meidän pikku Maaramme, meidän pieni egomme, totuuden kustannuksella, vai saako se voimansa korkeammista piireistä, joiden kannalta pikku minämme on sekin vain väline. Juuri tuo pikku minämme on ohjattava itseänsä suuremman asian palvelukseen, mikäli mielimme välttää henkisen elämän kaikkein vaarallisimmat salakarit.

elonpyörä — 1973 n:o 1


Etusivu Artikkelit