Armas D. Siimes

Onko elämällä tarkoitus?

Kysymys elämäntarkoituksesta on sikäli kummallista, että se tärkeydestään huolimatta usein tulee mieleemme vain silloin, kun elämässä on ristiriitoja ja vaikeuksia, silloin tunnemme olevamme umpikujassa. Niille, jotka ovat kokeneet kovaa kiirastulta ja joten kuten siitä selvinneet, syntyy miltei aina vakaumus, että elämällä täytyy olla tarkoitus tai ainakin, että se on elettävä omaksutun näkemyksen kannalta tarkoituksenmukaisesti.

Ajatus ihmiselämän tarkoituksettomuudesta syntyy mm. siitä, että kaikkialla luonnossa näemme mitä tarkinta suunnitelmallisuutta, niin hienoa ja yksityiskohdittain viimeisteltyä, että se ylittää ymmärryksemme, mykistää. Tämä ei koske ainoastaan ns. orgaanista luontoa, vaan kaikkialla voidaan havaita samanlaista ’suunnittelijan’ työtä. Kun ihminen valtaa palvelukseensa luonnonvoimia, niin sekin voi tapahtua vain tottelemalla niitä sääteleviä lakeja. Tämä kaikki pitää paikkansa siitä huolimatta, että voimme kuvitella luonnonlait, kauneuden ja tarkoituksenmukaisuuden omaksi ajatusrakennelmaksemme. Mutta kuinka tällainen ajattelu on mahdollista? Onko silläkin jokin tarkoitus: liittyykö sekin elämän yleiseen lainmukaisuuteen?

Joskus väitetään, että elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin elämä itse. Mutta miten vähän tämä vastaus meitä tyydyttää, sen tiedämme jokainen. Aina me ihmiset törmäämme siihen, että meillä on myös ’kohtalo’, muodostukoon se mistä tekijöistä tahansa. Ja monasti näyttää siltä kuin kohtalo pyrkisi meitä opettamaan vuorostaan. Usein se ainakin ojentaa käytöstämme. Mistä johtuu, että toivuttuamme jostakin vakavasta vastoinkäymisestä, sanomme, että niin kai piti tapahtua. Kuka sen sääti? Oliko se joku voima meidän ulkopuolellamme? Tulivatko ne meistä itsestämme?

Kaiken sellaisen syyksi, mikä johtuu omasta luonteestamme, saatamme helposti hyväksyä käsityksen, että se on välttämätön seuraus omasta minästämme, siitä, että olemme sellaisia kuin olemme. Mutta asia tulee vaikeammaksi silloin, kun oma minämme on vain kohde, silloin kun emme voi tajuta toimivamme tekijänä. Ihmisten maailmassa tosin miltei aina olemme sekä objekteja että subjekteja samalla kertaa, mutta tuntuu siltä kuin joskus olisi hyvin vaikeaa löytää omasta itsestään syytä johonkin tapahtumaan.

Asian voi tehdä monimutkaiseksi myös se, että joudumme usein ympäristömme kanssa ristiriitaan juuri siksi, että toimimme oikein tai ainakin pyrimme toimimaan parhaan ymmärryksemme mukaan, puolustamaan väärinymmärrettyjä tai taistelemaan esimerkiksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta ilman omanvoitonpyyntiä. Voimme vieläpä uhrata varojamme ja aikaamme rientoihin, joista ei ole meille muuta hyötyä kuin siitä koituva ilo ja tyydytys. Ihmisten väliset hankaukset ja jännitykset syntyvät usein siitä, että ihmiset taistelevat vain omien joko todellisten tai kuviteltujen etujensa puolesta.

Nykyisessä elämänkentässä tämä taistelu ilmenee usein ryhmätavoitteiden omaksumisena. Se takaa yksilöille tilaisuuden toimia näkymättöminä ja nimettöminä, ja samalla luo yhdyssiteen omien yksityisten tavoitteiden ja yleispäteviltä näyttävien tarkoitusperien välille.

Tästä voimmekin jo siirtyä takaisin alkuperäiseen kysymykseemme tai ainakin erääseen sen osaan. — Kaiken elollisen täytyy toimia, ja se mikä toimii, väsyy, muuttuu, sen muoto häviää ja tuhoutuu. Mutta onko varmaa että, kun muoto hajoaa, niin myös se henki, jota tuo muoto ilmensi, jonka ruumis tuo muoto oli, on myös samalla hävinnyt olemattomiin? Hengen häviäminen olemattomiin tuntuu ihmisestä mahdottomuudelta. Tietysti tämä ’ikuisen säilymisen aatekin’ voi olla vain fiktio, kuvitelma, oma luomuksemme, mutta mikä tarkoitus on sillä, että pystymme — että meidän on suorastaan pakko saada aikaan tuollaisia luomuksia. Siinä jos missään voidaan ihmisen kohdalla nähdä tarkoituksenmukaisuutta.

Mikä syy ja mikä tarkoitus on sillä, että me ihmiset olemme toisiimme verrattuna niin erilaisia kaikesta samankaltaisuudestamme huolimatta. — Tietysti teoriat ovat teorioita, mutta mieleen tulee väistämättä ajatus, että emme elä täällä maisessa elämässä ainoastaan yhden kerran, vaan useita, ehkä tuhansia kertoja. — Sehän on hirveätä! sanonee joku: eikö tämä yksi kärsimystaival ole jo kylliksi, pitääkö niitä kaiken lisäksi olla tuhansia samanlaisia ja ehkä vielä kauheampia kuin nykyinen olotila. Tässä kohden on alistuttava siihen, että jos jälleensyntyminen on tosi, se ei riipu mielipiteistämme eikä mielihaluistamme, vaan jos jotakin on muutettava, niin nimenomaan juuri omat mielipiteemme ja mielihalumme.

Itämaiset uskonopit ovat kautta aikojen julistaneet, että ihminen on kehittyvä henkinen olento, joka lukemattomien jälleensyntymien kautta kulkee kohti omaa päämääräänsä, jota usein sanotaan täydellisyydeksi. Mitä kaikkea tuohon täydellisyyden ajatukseen kukin sijoittaneekin, niin miltei aina siihen sisältyy ajatus, että joskus ns. tavallisen ihmisen elämänkulku muuttuu ja ihminen joutuu johonkin yli-inhimilliseen olotilaan. Eräänä seurauksena tästä on esim. teosofian mukaan vapautuminen jälleensyntymisen pyörästä. Onko siitä sitten vapauduttava? Mitään kiirettä ei liene, sillä meillä kullakin on tässä, kuten muissakin asioissa oma vauhtimme, emmekä voi sitä ylittää: emme voi mennä itsemme edelle, mutta voimme jo tässä ja nyt tuntea olevamme yhtä kaiken olevaisen kanssa ja ainakin älyllisesti ymmärtää, että jos elämällä yleensä on jokin tarkoitus, niin me ihmiset kuulumme myös siihen tarkoitukseen, olemme osa luonnon kokonaissuunnitelmasta. Ja sitä mukaa kuin kasvamme hengessä, kykenemme itsetietoisesti toimimaan tuon tarkoituksen mukaisesti. Silloin emme varmaankaan enää tunne elämän osatarkoituksia omiksemme, vaan näemme, että niillä on merkitystä vain kokonaisuuden kannalta. Sen, että tämän näkemyksen saavuttamiseen on meillä vielä pitkä taival, ei saa antaa meitä väsyttää. Ja jos se meitä väsyttää, todistamme sillä vain, että yhä edelleen erotamme ajan ja ikuisuuden ja yhä edelleen näemme itsemme erillään kaikesta muusta, mikä luotu on.

elonpyörä — 1961 n:o 1


Etusivu Artikkelit