Eino Krohn

Jumala ja kauneus

Yleisesti on tunnettua, että vanhat kreikkalaiset yhdistivät korkeimpaan jumaluuteen kolme, eri olemuspuolta, kolme korkeinta arvoa, nimittäin korkeimman hyvyyden, korkeimman totuuden ja korkeimman kauneuden. Eräältä kannalta voimme nyt teosofisen, ruusuristiläisen maailmankatsomuksen, okkultisen tiedon pohjalta tulla samantapaiseen määritelmään.

Kaikkien aikojen vihityt, kaikki ne, jotka henkisillä ponnistuksillaan ovat laajentaneet kokemuspiiriään käsittämään myös koko olemassaoloa kannattavaa, ilmiöiden takana olevaa henkistä todellisuutta, ovat aina puhuneet kolmesta olemuspuolesta tässä todellisuudessa eli Jumalassa (Logoksessa). Käyttäessään vanhoja intialaisia nimityksiä ovat he sanoneet, että jumaluudessa tai Logoksessa on Aatma, Buddhi ja Manas.

Aatma tai länsimaalaisella, kristillisellä kielellä Isä vastaa tällöin tahtoa, ja tahdon korkein hyve tai arvo on hyvyys. Toinen olemuspuoli, Manas, on kristillisen terminologian mukaan Pyhä Henki. Sitä vastaa ajatus, tieto, ja tiedon korkein saavutus on totuus. Totuus on se arvo, jonka tieto meille välittää. Kolmas aspekti, Buddhi eli kristillisellä kielellä Poika, vastaa tunnettamme, tuntoa. Sen saavuttama ja paljastama arvo on kauneus. Täydellinen kauneus paljastaa meille Buddhin ja Buddhin innoittamina näemme kaunista. Täten saamme siis seuraavanlaisen kaavamaisen yhdistelmän:

 Pekka Ervast huomauttaa eräässä esitelmässään, miten ihminen vähitellen on tullut sille asteelle, että hän kokee Jumalan kauneusaspektina. Emme niin selvästi kokemusperäisesti ole tietoisia jumaluuden muista olemuspuolista. Ihmiskunta yleensä avautuu helpoimmin juuri kauneudelle, Buddhille, siis tunteiden ilmaisemalle todellisuudelle.

Jos nyt katsomme, että koko olemassaolo on jumaluuden kannattama, että kolmiyhteinen Jumala kannattaa koko olemassaoloa, on sisäisimpänä salaisuutena sen takana, niin ymmärrämme, että sikäli kuin koemme ulkomaailmassa kauneutta, niin meille avautuu yksi puoli tätä todellisuutta. Silloin meille paljastuu eräs puoli Jumalaa. Meidän piirimme on alussa hyvin pieni. Voimme nähdä kauneutta ainoastaan muutamissa harvoissa ilmiöissä, mutta sikäli kuin kehitymme, niin piiri laajenee ja olemassaolo avautuu meille kauneutena. Silloin on meille paljastunut Jumalan salaisuus joltakin määrätyltä kannalta katsoen, silloin meille on paljastunut eräs puoli jumaluutta. Tämä on se määritelmä, johon tulemme okkultista tietä.

Meidän on muistettava, että Jumala ei ole jokin määrätty, persoonallinen olento, joka olisi erillään jossain pienessä olemassaolon kolkassa, vaan Jumala on kaikkialla, kaikissa ilmennyksissä. Siten on kysymys siitä, millä tavalla ja mitä tietä me lähestymme Jumalaa. Me voimme lähestyä Jumalaa tahdossamme eettisinä olentoina, toteuttaa sitä, mitä Jumala on tässä suhteessa. Me voimme lähestyä Jumalaa, olemassaoloa, myös tietoa etsivinä olentoina, ja silloin meille paljastuu totuus. Vihdoin voimme lähestyä Jumalaa tuntevana olentoina, tunteittemme avulla, ja silloin meille paljastuu Jumala kaikkiallisena kauneutena.

Nyt on erittäin kiintoisaa tutustua siihen, mitä juuri kauneusilmiöitä tutkiva tieteenhaara eli ns. estetiikka sanoo tästä kysymyksestä ja verrata sitä okkultisiin selityksiin ja määritelmiin.

Yleisimmät akateemiset esteettiset teoriat eivät voisi hyväksyä minkäänlaista okkultista selitystä. Ne puolustavat nimittäin useimmiten ns. subjektiivista selitystä, jonka mukaan kauneuskokemus itse on kauneutta. Psykologinen tunnekokemus, tunnereaktio on ainoa varsinainen ja todellinen ilmiö. Jos selitämme jotakin kauniiksi, olemme vain siirtäneet jonkinlaisessa usein alitajuisessa projisioimistoiminnassa tuon tunnereaktion esineeseen. Tämä merkitsee, ettei ole mitään objektiivisesti ulkopuolella olevaa kauneutta tai kauneusarvoa, joka esimerkiksi pohjautuisi objektiiviseen metafyysiseen todellisuuteen, esimerkiksi Jumalaan. On vain tunnereaktioita, ja koska tunnereaktiotkin useitten tutkijain mielestä oikeastaan ovat vain ruumiillisia ilmiöitä, on selvää, että nämä selitykset muodostuvat sangen materialistisiksi. Niinpä esimerkiksi Lagerborg selittää koko kauneuden vain ruumiillisesta myrkytyksestä johtuvaksi näkemykseksi.

Tämän subjektiivisen käsityksensä tueksi nämä teoriat myös vetoavat siihen, että kauneuskokemus kaikkina aikoina on ollut hyvin suhteellista. Jonakin määrättynä aikana on esimerkiksi jotkut aivan määrätyt asiat tuntuneet meistä kauniilta. Toisena aikana ovat taasen toisenlaiset muodot ja ilmiöt meille kauneusarvoja. Tämä muka todistaa, että näissä ilmiöissä ei ole itsessään minkäänlaista arvoa, joka tekisi ne kauniiksi, vaan kaikki puhe niihin sisältyvistä kauneusarvoista on ainoastaan meidän oma selityksemme. Me selitämme omia tunteitamme ja ikään kuin näemme ne ilmenneenä niissä esineissä, niissä ilmiöissä, jotka aiheuttavat meille nämä tunteet.

Viime aikoina on kuitenkin myös tieteellisellä taholla alettu vastustaa tällaisia materialistis-subjektiivisia selityksiä. On huomautettu, että ruumiillisen tai sielullisen ärsytyksen samanaikaisuus jonkin arvon, esimerkiksi kauniin huomioonottamisen kanssa, ei todista, että tuo arvo itse olisikin vain ruumiillista tai sielullista reaktiota. On huomautettu, että tässä on tehty ilmeinen looginen virhepäätelmä. Se, että on olemassa määrätty suhde esineen välillä, josta sanomme, että se on kaunis ja omien tunnelmiemme välillä, on johtanut mielivaltaiseen päätelmään, että tämä suhde on samaisuus (identtisyys) tai syysuhde (kausaalisuus). On siis samaistettu ulkopuolella itseämme oleva tuon tunnelman kanssa, joka esiintyy samanaikaisesti. Tätä ilmeistä virhepäätelmää järkyttää myös se tosiseikka, että todella on fysiologisista ärsytyksistä kokonaan riippumatonta huomioon ottamista.

Objektiiviset teoriat, joita on viime aikoina esiintynyt useampia, painottavat sitä, että itse kauneus, jota ei voi millään tavalla eliminoida pois, on aina jotain tunnekokemuksen ulkopuolella olevaa. Tärkein näistä objektivistisista teorioista on se, jota Maximilian Beck esittää. Tämä hänen teoriansa on sen tähden huomattava, että se lähestyy teosofista käsitystä kauneudesta. Beck väittelee ensin kaikkia subjektiivisia teorioita vastaan ja osoittaa niiden heikkouden ja ryhtyy sitten tutkimaan varsinaista esteettistä kokemusta.

Beck kohdistaa huomionsa siihen, mitä otamme huomioon esteettisessä näkemyksessä, ja erottaa sen tietopuolisesta, asialliskäytännöllisestä näkemyksestä. Katsellessamme ympäröivän olemassaolon ilmiöitä, voimme luetella ja määritellä kaikki ne muodot, jotka näemme niiden yhteydessä, voimme kertoa, mihin niitä tarvitaan ja mitä ne vaikuttavat. Kaikki tällaiset asiat voimme selvittää itsellemme, kun tietävinä olentoina suhtaudumme olemassaoloon. Tällöin emme kuitenkaan ota huomioon esteettistä arvoa, kauneutta, erotamme vain olemassaolon käytännöllis-asiallisen laadullisuuden, joka usein vieläpä voi estää meitä näkemästä mitään esteettistä puolta.

Nyt on kuitenkin ilmenneessä olemassaolossa jotakin muutakin. Vaikka kuinka tarkasti kykenisimme määrittelemään olemassaolon kaikkien ilmiöiden laadullisen kokoonpanon, on aina jotakin, joka jää määrittelymme ulkopuolelle. Tämä jokin itse asiassa on se, joka juuri rakentaa ja konstituoi noiden eri muotojen yhtäaikaisen ja toisiinsa liittyneen ilmenemisen todellisina realiteetteina. Ilmiöiden reaalisuus, todellisuus, aineellisuus on jotakin, jota emme voi määritellä, jotakin, joka ei kuulu maailman luonteeseen. Se on täysin irrationaalinen olemassaolon puoli, jonka vain voimme tuntea. Olemme kuitenkin vain harvoina hetkinä tietoisia tästä olemassaolon irrationaalisesta todellisuudesta ja reaalisuudesta. Olemmehan ihmisinä hyvin rajoitetusta piiristä tietoisia. Olemme täällä taistelevia olentoja, joilla on omat intressinsä ja harrastuksensa. Meillä on ruumiilliset vaatimuksemme, kaikki subjektiiviset intressimme ja persoonalliset harrastuksemme. Senpä tähden katselemmekin maailmaa näiden intressiemme värittämillä silmälaseilla. Kun kohdistamme huomiomme ulkomaailmaan, niin näemme siinä ensin kaiken sen, mikä vaikuttaa ruumiiseemme ja millä on merkitystä sille. Näemme tuoleja, joilla on istuttava, ja muita esineitä, joita on käytettävä toiseen tai toiseen tarkoitukseen. Me tarvitsemme elämän käytännössä tuollaista suhtautumistapaa olemassaoloon. Ja sen tähden, että suhtaudumme näin subjektiivisten intressiemme välittämällä tavalla olemassaoloon häviää, tavallisesti näkyvistämme se puoli, joka on todellisuutta, tuo irrationaalinen tunteille puhuva todellisuusluonne.

Jos jonakin hetkenä todella kiinnitämme huomiomme olemassaolon ilmiöihin liittyvään todellisuuteen ja reaalisuuteen, ilmenee se meille tunteillemme puhuvana täyteläisyytenä, raikkautena, intensiivisyytenä tai elämän yltäkylläisyytenä. Jokapäiväiset intressit, käytännöllinen suhtautuminen, estävät meitä näkemästä ja vaarinottamasta tätä puolta. Kuvaavaa on, että siirtyessämme uusiin olosuhteisiin, esimerkiksi matkustaessamme vieraissa maissa, kaikki tuntuu niin paljon elävämmältä ja raikkaammalta. Olemme tietysti tällöin jonkin verran vapautuneet pelkästä asialliskäytännöllisestä suhtautumistavasta, joka hallitsee meitä jokapäiväisessä, tutussa ympäristössämme.

Nyt Beck väittää, että juuri todellisuuspuoli, tuo olemassaolon reaalisuus ja aineellisuus on se, joka konstituoi kauneuskokemuksen. Se on siis itse asiassa juuri objektiivinen kauneus, joka on läsnä kaikessa ilmenneessä olemassaolossa. Irrationaalinen todellisuus on siis esteettinen arvo. Tämä käy jo ilmi siitä, että kauneuskokemukseen sisältyy samat elämykset kuin todellisuuskokemukseen, täyteläisyyttä, raikkautta ja intensiivisyyttä. Tämä kaikki johtaa siihen päätelmään, että olemassaolo ilmenneenä todellisuutena kokonaisuudessaan on esteettinen arvo, kaunis, ja tällöin olemme oikeastaan tulleet määritelmään, joka on sukua okkultiselle käsitykselle tästä samasta asiasta. Se olemassaolon henkisen (irrationaalisen) todellisuuden, Jumalan aspekti (Buddhi), joka puhuu tunteellemme, on kauneus.

Sen tosiseikan, ettemme näe kaikkiallista kauneutta, ymmärrämme hyvin ottaessamme huomioon subjektin rajoittuneisuuden. Se selittää myös subjektiivisten teorioiden tähdentämän, arvokokemuksen suhteellisuuden. Lukemattomista kehitystasomme määräämistä syistä on tajuntamme kunakin hetkenä ihmiskunnan ja yksilön historiassa avoin olemassaolon todellisuudelle vain määrätyssä rajoitetussa piirissä. Kehitys käy kuitenkin siihen suuntaan, että tuo piiri, jonka yhteydessä voimme nähdä kauniin todellisuuden, yhä laajenee. Itse asiassa ymmärrämme tämän hyvin teosofiselta kannalta. Kehityshän on määrätyltä kannalta tajunnan laajentumista, ja se ei ole mahdollista ilman eettistä ja intellektuaalista kehitystä. On nimittäin luonnollista, että jos eettinen asenteemme rajoittaa meidät johonkin pieneen, itsekkääseen piiriin, niin emme voi nähdä kaunista hyvinkään laajalla alueella. Myös on välttämätöntä, että meidän tietopiirimme laajenee. Jollemme tietävinä olentoina voi suhtautua ja hallita hyvin laajaa piiriä, niin emme voi myöskään tuntevina olentoina nähdä kauneutta siinä, koska suurin osa sitä on tajunnanpiirimme ulkopuolella.

Täten tulemme siihen, että kehityksessä kaikki eri puolet kulkevat rinnan. Jotta voisimme kehittyä näkemään kauneutta, näkemään Jumalan kauneuspuolta, niin meidän täytyy edistyä eettisesti ja intellektuaalisesti. Samoin on meidän eettiselle kehityksellemme tärkeänä. edellytyksenä se, että voimme suhtautua olemassaoloon myös tuntevina olentoina ja nähdä sen ikuisenkauneuden.

Nykyisellä kehitysasteella me ihmiset emme tavallisesti näe kaikkiallista kauneutta. Onhan niin paljon tässä maailmassa, joka vaikuttaa suorastaan epämiellyttävästi meihin, onhan niin paljon vahingollista, niin paljon sellaista, mikä jättää meidät kylmiksi. Kuinka siis voisimme nähdä siinä kaikessa kaunista. Kuitenkin on hetkiä, lyhyitä välähdyksiä, jolloin koko olemassaolon kauneuspuoli tuntuu kirkkaasti ja selvästi paljastuvan meille. Sellainen hetki voi olla usein se, jolloin meidän on jätettävä tämä maan päällinen elämämme. Dostovjevski kertoo kirjassaan Karamazovin veljekset marttyyristä, joka ennen marttyyrikuolemaansa, koki merkillisenä, ihmeellisenä, miltei mystisenä kokemuksena koko olemassaolon kauneuspuolen. Mitättömimmiltä tuntuvat asiat hän muisti turhimmat pikku esineet hän näki mielessään ja ajatuksissaan, ja hän huomasi niiden kaikkien äärettömän kauneuden.

Tällaista samantapaista kauneusnäkemystä, joka paljastaa meille koko olemassaolon kauneusarvon voimme tavata myös Heinen runossa Olavi-herrasta, joka viettää viimeisen yönsä ystäviensä parissa pyövelin odottaessa häntä oven ulkopuolella aamun sarastuksessa. Heine kuvaa, miten tämä Olavi-herra silloin tunsi koko maanpäällisen elämän ihmeellisen kauneuden ja ihanuuden:

Sama näkemys on Uuno Kailaan runossa "Sairaalan ikkuna."

Mutta taiteilijoilla on tietenkin helpompi kuin muilla ihmisillä nähdä kaikkiallinen kauneus, sillä heidän pysyvä asenteensa olemassaoloon nähden on juuri laadultaan esteettinen. Viittaamme mm. Esikko Koitereen tässä numerossa julkaisemaamme runoon, Kotka. Sen tähden ei ole myöskään ihmeellistä, että Eino Leino runossaan "Laulun lapsi" niin selvästi painottaa ja tähdentää juuri tätä puolta:

Leino samalla tähdentää tässä oikeastaan juuri okkultista kantaa kauneuskysymyksessä, sitä kantaa, että kauneus on Jumalasta kotoisin, että se on eräs puoli Jumalaa.

Muuten huomaamme myös suurista uskonnollisista neroista, vihityistä ja Mestari-olennoista, jotka ovat vapautuneet pienistä, itsekkäistä rajoitetuista harrastuspiireistä ja saavuttaneet laajemman tajunnan, että hekin näkevät olemassaolon ihmeellisenä kauneusilmiönä, että he näkevät sen puolen olemassaoloa, jota nimitämme kauneudeksi.

Hyvänä esimerkkinä voimme mainita pyhän Franciskuksen, joka vaelsi köyhänä, mutta ihmeellisen onnen täyttämänä täällä maan päällä. Hän katseli kaikkia ilmiöitä ja nimitti niitä rakkaiksi veljikseen ja sisarikseen, lintuja, puita, pilvenhattaraa. Hänen suhtautumisessaan olemassaoloon on jotakin esteettistä, siinä on juuri tuon jumalallisen puolen näkemistä.

Lopuksi tahdon vielä muistuttaa siitä pienestä anekdootista, joka kerrotaan Jeesuksesta. Kerrotaan, että hän kerran kulkiessaan opetuslastensa kanssa näki tiellä koiran raadon. Opetuslapset koettivat katsella muualle, jotta ei heidän silmänsä kohtaisi tuota epämiellyttävää näkyä. He sanoivat Jeesukselle: "Mennään pois täältä." Silloin sanoi Jeesus opetuslapsilleen: "Tulkaa vain tänne ja katsokaa, kuinka kauniit valkoiset hampaat tällä koiralla on." Hän antoi täten hyvin merkillisen opetuksen. Hän opetti heille, ettei mitään tässä maailmassa saa halveksia. Mistään emme saa sanoa, ettei siinä olisi kauneutta. On vain omaa kehittymättömyyttämme, että näemme rumuutta.

Mutta mitä on rumuus? Sekin on ymmärrettävä oikeastaan vetoamalla subjektimme rajoittuneisuuteen. Eikö ole niin, että usein rumuuden näkeminen johtuu siitä, että lähdemme katselemaan ilmiöitä ennakkoluuloisesti? Etsimme niistä joitain määrättyjä muotoja ja ilmiöitä, joita olemme tottuneet pitämään kauniina. Voimme joskus katsella harmaata taivasta, ja meistä se on ruma. Mistä tämä rumuuden näkeminen johtuu? Se johtuu siitä, että me katselemme sitä mielessämme taivaan sini. Jos sanomme, että likainen tunkio tuossa on ruma, niin se johtuu siitä, että katselemme sitä toisen muodon ja ilmiöpiirin näkökannalta. Taiteen ymmärtämisessä on myös otettava tämä huomioon. Juuri tuo ilmiö, että emme tahdo ymmärtää kaikkia taiteellisia tyylejä ja muotoja, johtuu samasta seikasta. Tahdomme nähdä taiteessa jotakin määrättyä, ja koska siinä ei ole sitä, mitä alunperin vaadimme siltä, niin se on meidän mielestämme rumaa. Erkki Melartin on sanonut tämän sattuvasti aforismikokoelmassaan "Minä uskon":

"Suurta taideteosta ymmärrämme väärin pääasiallisesti siksi, että se antaa meille aivan toista kuin mitä me siltä odotamme. Vasta kun me vähitellen olemme asettuneet tämän "aivan toisen" kannalle, avautuu taideteos meille. — Ja ensi kerralla olemme taas yhtä hitaita avautumaan suurelle uudelle."

Kun ymmärrämme rumuuden, kuten myös kykenemättömyytemme näkemään kauneutta, subjektimme rajoittuneisuudesta johtuvaksi, selvenee meille taiteen ja taiteilijoiden tehtävä. Taiteilijat ovat verrattavissa uudisraivaajiin. He ovat esitaistelijoita ja oppaita, jotka taiteensa avulla vievät meidät olemassaolon kauneuden eteen ja osoittavat ja todistavat meille tästä todellisuudesta. He ovat kauneuden profeettoja, jotka avartavat näköpiiriämme ja johtavat meidät vähitellen näkemään kaikkiallisen jumalallisen kauneuden.

Ruusu-Risti – marras-joulukuu 1933