Elävä uni

 

Olin ollut hyvin sairas ja makasin Viipurissa sairaalassa. Yhden ainoan viikon aikana olin saanut kahdesti voimakkaan narkoosin ja vihdoin vuorokautisen tuskissa olemisen jälkeen kolmannen narkoosin.

Myöhemmin sain tietää olleeni sinä aikana kokonaisen tunnin niin lähellä kuolemaa, että lääkärit ja sairaanhoitajat olivat aika ajoin varmoja siitä, että kaikki oli lopussa. 

Silloin näin seuraavan unen. Näin unta, että äkkiä huomasin kiitäväni täydellisessä pimeydessä. Ei siinä ollut valojuovaakaan, ei yhtään valon sädettä ja täydellinen hiljaisuus vallitsi. Silloin äkkiä alkoi suuri kirkonkellontapainen kello soida kahdessa pitkässä, venyvässä säveleessä. Kun viimeinen sävel oli hiljennyt, korotti yhtäkkiä joukko riemuitsevia, kirkkaita, hyvin korkeita lapsenääniä ilmoille laulun tai jonkunlaisen sävelen: »Käänny takaisin sielu». Ja toiselta taholta vastasivat toiset äänet yhtä iloisesti: »rauhaan», ja niin jatkuvasti vuorotellen yhä uudestaan. 

Sitten alkoi jossakin kaukaa jonkunlainen revontulen tapainen säteilevä valkeneminen, joka ei kuitenkaan ulottunut minuun saakka, vaan jonka ainoastaan näin. Liidin yhä eteenpäin tietämättä minne, seuraten ainoastaan käskyjä ja pakkoa tietämättä mistä ne tuli. Soljuin läpi ihmisasuntojen, köyhien töllien ja tanssisalien läpi. Näin ihmisiä merkillisissä vanhanaikaisissa pukimissa ja toisia puvuissa, joita en koskaan ole nähnyt ja aina joskus oli minun pakko pysähtyä ja asettaa kysyvästi käteni heidän olkapäilleen ja ajatuksissani tai ainakin lausumatta sanaakaan kysyä heiltä saman kysymyksen: »Oletko valmis?» — ja aina sain saman vastauksen, kieltävän päänpudistuksen. Erikoisesti muistan naisen, näöltään kalpean, kauniin ja tumman, tanssiaisissa. Hänkin pudisti päätään sanoen: »Ei vielä». Tällä tarkoitan, että hän vastasi ajatuksillaan. (On otettava huomioon, että siihen aikaan en tuntenut olin teosofiaa enkä salatiedettä, sekä etten ulkoapäin olisi voinut saada sellaisia vaikutelmia ollessani jokseenkin vähäkuuloinen). 

Vihdoin tunsin soljuvani suunnattoman suuren kentän yli kohti kaukana välkkyvää valoa. Näin vihdoin, että tämä valo loisti pienen, matalan rakennuksen ikkunasta. Soljuin sisään ja näin huoneen, jota oli kalustettu matoilla, kirjakaapeilla ja muulla sentapaisella. Pöydän ääressä istui ihminen kumartuneena jonkunlaisten laitteiden ja kirjojen yli. Panin käteni tämän ihmisen olalle ja kysyin puhumatta: »Oletko valmis?» Hän veti kätensä silmiensä yli ja vastasi: »Olen.» Huoaten nousi hän sitten seuraten minua ulos. Mutta nyt ei enää ollut pimeää. Soljuin pitkin ahdasta syvää laaksoa monien muiden mukana. Kaikki olimme puettuja pehmeihin, mustiin pukimiin, mutta käsivartemme olivat paljaat ja kätemme painoimme ristiin rintaa vasten taivuttaen päitämme soljuessamme eteenpäin. Laakson seinämät olivat keltaista hiekkaa, mutta korkealla reunamilla kasvoi vihreätä ruohoa. Yhtäkkiä pysähtyi koko matkue ja aloimme kiivetä ylös reunamalle. Osa meistä onnistui pääsemään ylös, toiset putosivat takaisin, mutta itse onnistuin nousemaan reunamalle, josta saatoin nähdä mitä oli sen yläpuolella. Siellä oli ilmavia olentoja, jotka kaikki olivat valkopukuisia. He hymyilivät kaikki, ja kuului ihmeellinen mutta ihana soitto niin kuin olisi kilauteltu hienoja kristallilaseja. Mutta meidän mustapukuisten ja heidän välillään oli läpinäkyvä lasiseinä ja noille toisille oli ikään kuin tiheämpi vedenkaltaisempi ilma kuin meillä. Etumaisena näin isäni, joka silloin oli ollut kuollut jo kaksikymmentä vuotta. Nostin käteni, heilutin sitä ja huusin: »Isä, isä, tulen luoksesi.» — Mutta hän pudisti vain päätään ja sanoi: »Ei, ei nyt vielä, odota.» 

Samassa putosin takaisin alas laaksoon ja nyt aloin kävellä seuraten muiden perästä, jotka nyt myöskin kulkivat. Kuljimme siksi kunnes tulimme kentälle, jonka pääsytiellä istui kammottava olento, joka kauttaaltaan oli tulen ympäröimä. Sen hiukset olivat tulta, sen silmät leimusivat. Kuljimme yksitellen sen ohitse ja se veti esille tulipesästä punaisena hehkuvat hohtimet, jotka se pisti syvälle sydämeeni sanoen: »Lähde takaisin elämään, mutta nyt olet merkitty. Niin juuri, hoida nyt itse itsesi.» 

Niin heräsin. Sen jälkeen olen yhä enemmän syventynyt teosofisten teosten tutkimiseen. Joskus tunnen eläväni kaksoiselämää, taidan jokseenkin hyvin ajatusten lukemista ja ymmärrän hyvin helposti kaikenlaisia teosofisia ja salatieteellisiä kirjoituksia. Olen lukenut Steineria, Bô Yin Râta ja Besantia, Blavatskya ja muita. Olen useita kertoja tajunnut »sisäistä ääntä», ja olen asettanut kysymyksiä, joihin aina on vastattu ja ihmeellistä kyllä ei koskaan niin kuin edeltäpäin olisin otaksunut.

I. M. S.

Ruusu-Risti — huhtikuu 1924


Etusivu                    Artikkelit