(Artikkelissa on korjattu sanojen kirjoitusasua nykysuomen [2014] mukaiseksi. Muutaman lauseen sanajärjestystä muutettu sujuvuuden lisäämiseksi.)

Esikko Koitere

Daimon

Hyvin monen suuren historiallisen persoonallisuuden yhteydessä käytetään lauseparreksi kiteytynyttä sanontaa "demoninen persoonallisuus". Nietzsche ja Strindberg ovat luoneet perustan tämän ajatusyhtymän sisällykselliselle merkitykselle sekä tarkoitukselle. Tämän mukaisesti nähdään suuressa historiallisessa henkilössä ikään kuin jokin luonnonvoima, joka purkautuu ja saa aikaan juuri ne tapaukset, mitkä tuon luonnonvoiman on pakko saada aikaan oman sisäisen laatunsa perusteella. Itse asiassa hän — tuo suuri persoonallisuus — ei toimi; päinvastoin jokin mahti tai voima toimii ikään kuin häntä välikappaleenaan käyttäen. Tällaisessa tapauksessa olisi yleisen katsantokannan mukaisesti hymyilyttävää sovittaa siveellistä mittapuuta tuohon välikappaleena käytettyyn historialliseen henkilöön, ja usein tällaiseen tapaukseen sovitetaan Goethen sanat: "Omatunto on oikeastaan vain sillä, joka katselee,  — toimiva on aina ilman omaatuntoa."

Kaikista ensimmäisinä kreikkalaiset huomasivat tällaisissa tapauksissa joutuneensa tarkkaamaan jotakin arvoituksellista elämänpuolta. Itse sana "daimon" ei näytä olevan puhtaasti kreikkalaista alkuperää. Siitä huolimatta juuri kreikkalaiset ovat luoneet ja muodostaneet tuolla sanalla ilmaistun käsitteen sisällön. Kreikkalaiset tätä sanontaa käyttäessään ajattelivat jotakin ulkopuolista, ihmisiin vaikuttavaa kohtaloa. Tällainen kohtalo saattoi heidän mielestään olla jokin äkillisesti ja ikään kuin sattumoisin toimiva voima. Juuri ratkaisevalla hetkellä saattoi esim. jousen jänne katketa. Samoin äkillinen sairauden puuska tai odottamattomasti sattunut kuolemantapaus olivat tuollaisen ulkonaisen kohtalon puuttumista ihmiselämään. Kreikkalaiset ikään kuin arastelivat ja kaihtoivat sanoa tällöin peittelemättä, että jokin jumalainen mahti oli tarttunut tapahtumasarjaan välineiden maailmassa juuri tuohon kyseessä olevaan henkilöön nähden. Niinpä tällöin käytettiinkin epämääräistä sanontaa, että tuon henkilön daimon oli täten tahtonut, ja että se oli pannut tahtonsa täytäntöön. Vähitellen todettiin toisia samanlaisia tapauksia, joissa tuo kaikki sattui ihmisen omassa, sisäisessä puolessa. Tällöinkin ihminen oli määrätyissä tuokioissa kammottavan, korkeamman jumalaisen mahdin välikappaleena. Tuo ihmisen sisimmässä ilmenevä sekä toimiva daimon – demoni – ikään kuin vangitsi ihmisen tahdon ja johdatti sekä syöksi ihmisen hänen itsensä sitä tahtomatta joihinkin kohtalonomaisiin intohimojen pyörteisiin ja vieläpä rikoksiin, joita taas seurasi kosto. Tällaisia tapauksia huomioidessaan ja tarkemmin punnitessaan kreikkalaiset päättivät, ettei tässä ollut sijaa sattumalla, joka ulkoapäin tarttui jonkin ihmiselämän ohjaksiin. Heidän mielestään jokaisessa ihmisessä jatkuvasti eli ja vaikutti jokin puoli, joka kyllä toisaalta oli jotakin muuta kuin itse tuo kyseessä oleva henkilö, mutta toisaalta taas oli tuo henkilö itse. Niinpä tällöin katsottiin, että kaiken aiheuttajana oli tuo salaperäinen puoli tai daimon, joka toisinaan ilmeni jonkin ihmisen suojelushenkenä, toisinaan taas kohtalona, sokeana, armottomana, turmioon syöksevänä.

Viimeksi mainitussa tapauksessa ihminen itse oman daimoninsa ohjaamana nostatti omassa sisimmässään itselleen tuollaisen traagisen ristiriidan. Daimon saattoi ikään kuin ahdistaen pakoittaa ihmisen jopa aivan mielettömiin tekoihin, ja ihmisen täytyi alistua kohtalon iskuihin. Muutamilla ihmisillä oli hyvä ja suopea daimon, eudaimon. He menestyivät. Ne taas, joilla oli pahansuopa daimon, olivat kovan kohtalon heiteltäviä eikä heiltä mikään onnistunut.

Tämän katsantokannan – mikäli kysymyksessä oli tuonpuoleinen todellisuus – Herakleitos sai vankkumaan tunnetuilla syvämielisillä sanoillaan, "luonne (ethos) on ihmisen daimon". Näihin sanoihin kiteytetty oppi aiheutti henkisen kumouksen ja uudelleenarvioinnin. Nyt kohosi joonilainen tiede arvoonsa, nyt Ateena nousi suurvalta-asemaan. Samalla siellä sofistit aloittivat toimintansa. Nyt, kun luonnon oli oltava kaikkien teennäisten lakien mittapuuna ja normina, nyt oli yksityisen ihmisen mahdollista tietoisesti asettua omaksi kohtalokseen, luottaa itseensä sekä ilmentää itseään minkään salaperäisen mahdin voimatta häntä enää pelottaa. Mikäli tällöin luonto – päinvastoin kuin mitä ennen oli opetettu – osoitti todeksi ihmisten kykyjen erilaisuuden, niin näytti tuo erilaisuus jumalien sallimalta väkevämmän oikeudelta. Jumalat olivat antaneet voimakkaalle ja lahjakkaalle ihmiselle oikeuden käyttää hyväkseen sekä hallita suurta, keskinkertaisten ja lahjattomien ihmisten laumaa. Jos tuollaiselle rohkealle, voimakkaalle ja lahjakkaalle johtajalle huomautettiin, että hänet oli vallannut vallanhimon daimon, ei hän nuhteista piitannut.

Tällöin esiintyi Sokrateen ja Platonin omaatuntoa järkyttävä, syvempi usko. Oli todella mittaamaton merkityksensä tällä Platonin siveellisellä arvioinnilla, jota hän käytti mittapuuna ihmisen sisäistä, sielullista puolta arvostellessaan. Tällöin hän ei asettanut ainoastaan aistillisia himoja, vaan vieläpä urheuden, rohkeuden jonkinlaisiin rajoitetumpiin ominaisuuksiin kuuluviksi. Näiden vastakohdaksi Platon asetti kaiken järjenomaisen ja ideoihin suuntautuvan pyrkimyksen. Sillä Platonin mielestä voitiin idea käsittää vain Eros-hurmana, mikä taas oli jumalaista intoutumista. Mutta tuo Eros on juuri se todellinen daimon, jota ihmisen tuli kaikessa totella, jonka kuiskeita ihmisen tuli omassatunnossaan tarkata. Platonin oppiin sisältyi väite, että daimon ei ole kohtalonomaisesti ihmiselle määrätty. Ihminen saattaa itse valita oman daimoninsa. – Todellisen daimonin seuraaminen ja sen viitteiden noudattaminen merkitsee ihmiselle ankaraa taistelua hänen omassa rinnassaan. Tuota taistelua käy ihminen kaikkea rajoitetumpaa, alempaa ja rahvaan tajuntaan syöpynyttä vastaan. Tässä taistelussa on kysymys itsekasvatuksesta sekä toisaalta siitä, että antautuu jonkin korkeamman kasvatettavaksi.

Platon nimenomaan sanoo, että tällainen korkeampi puoli, tällainen hyvään johtava daimon löytyy jokaisessa ihmisessä. Tästä huolimatta eivät ihmiset Platonin mukaan ole yhdenvertaiset. Vain harvojen yksilöjen osaksi tulee tuo idean selvä näkeminen. Heille – valituille – idea kangastaen siintää kaiken elämän kaukaisena, suunnitelmanmukaisena päämääränä.

Niin Platon "Valtiossaan" vaatii kansalaisille tasapuolista oikeutta tällöin kuitenkin huomioonottaen, että jokaisen kansalaisen on saatava hänelle tuleva kykyjensä mukainen sija yhteiskunnassa. Valtion johdon tulee olla niillä harvoilla henkilöillä, joiden luonteen kehittyneisyys tarjoaa samalla varmuuden siihen nähden, että nämä johtajiksi valitut ovat ennen kaikkea epäitsekkäitä kokonaisuuden palvelijoita.

Nämä Platon ajatukset vaikuttivat myöhempinä aikoina kaikkien niiden muotojen muovaajina, joihin kreikkalainen filosofia valoi ajatuksensa etsiessään inhimillisen suuruuden perikuvaa. Stoalaisten käsitys luonnonoikeudesta sekä Aleksanteri Suuren palvonta perustuivat näihin Platonin ajatuksiin. Kun vanha maailma haki itselleen vapahtajaa ja pelastajaa olivat nämä Platonin ajatukset ihmisten kaipuun luoman ihannekuvan innoittajat. Hyvä haltiahenki, genius, oli asuva tuossa ihmiskunnan pelastajansa. Hän ei saisi yksistään nojautua valtakeinojen käyttöön. Tuon odotetun vapahtajan sisäinen genius oli muovaava hänet kaitselmuksen käyttökelpoiseksi aseeksi. Pacem et institiam, rauhaa ja oikeutta, oli tuon odotetun vapahtajan tuotava maailmaan.

Kristinusko sovitti oppiinsa juutalaisuudelta perimänsä, jo valmiiseen ajatusmuotoon kiteytyneen käsityksen Jumalan ja paholaisen sekä hänen demoniensa vastakohtaisuudesta. Kuitenkaan ei kristinuskossa tuo hyvän ja pahan erottaminen ja määritteleminen ollut mikään yksinkertainen asia. Vastustaessaan farisealaisten siveyskäsitystä Jeesus korosti erikoisesti Jumalan- sekä lähimmäisenrakkautta. Jeesus ei säätänyt mitään siveyslakia, joka opetuslapsille olisi jokaisessa erikoistapauksessa viitoittanut siveellisen elämän tien. Jeesus nähtävästi päätteli, että se ihminen, joka hänen tavallaan käsitti Jumalan, aina ja aivan itsestään tietäisi Jumalan tahdon, omantunnon ohjeet.

Nyt ensimmäisessä seurakunnassa heräsi syvästi merkityksellinen kysymys. Toisaalta ylösnousemusoppi antoi varmuuden, että kristitty voi hengessä yhtyä Jumalaan ja Kristukseen. Henki, nous, hänelle antoi ohjeet, miten hänen kussakin erikoisessa tapauksessa oli toimittava. Mutta oli huomattavissa toinenkin demoninen henki. Mistä voi kristitty tietää, kumpi henki, väärä vai oikea, kulloinkin puhui jonkun ihmisen suun kautta. Epävarmuus näytti lisääntyvän siitä, että Paavali ryhtyi taisteluun vanhaa testamenttia sekä kaikkea lakiuskonnollisuutta vastaan. Näytti ehkä siltä kuin ei olisi löytynyt minkäänlaista mittapuuta, jonka mukaan voitiin tehdä ero hyvän ja pahan, Jumalan ja demonin välillä. Sama Paavali sentään tässä lausui vapauttavan sanan. Hän yhdisti nerokkaalla tavalla yhdeksi kokonaisuudeksi sekä tuon uskon henkeen että uskon niihin herätteisiin, jotka juurtavat alkunsa Jeesuksesta ja jotka siementen tavoin kantavat kehityttyään hedelmän. Paavalin mielestä ei lakiin perustuva siveys vastaa sitä suhdetta, jossa kristitty on Jumalaansa. Todellinen siveys syntyy hengestä, vapaudesta ja elävästä, välittömästä Jumalaan ehtymisestä. Mutta oikea ja väärentämätön on vain se henki, se korkeampi minä, jonka kristitty omassatunnossaan tietää Kristuksen hengeksi.

Ensi kerran Paavali tässä pukee sanoiksi ajatuksen sellaisesta siveydestä, joka kohoaa jokaisen muodoiksi jähmettyneen lakipykälän yläpuolelle ja joka siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen tähden, on todellista siveyttä. Tällainen siveys täyttää lain siten, että se ilmentää lain vaatimusten viimeisen ja sisäisimmän tarkoituksen, joka on vapaus. Tämä merkitsee samalla: siveys ei ole yksistään kielteistä ja estävää, se on ennen muuta juuri luovaa ja muotoihin muovaavaa. Tällainen luova toiminta edellyttää sisäistä keskittyneisyyttä ja nousua. Paavali ei kylläkään tässä ajattele minkäänlaista hurmiota.

Paavalille on selvinnyt sekin että tämän korkeimman ekstaasitilan saavuttamisella on omat ehtonsa. Henki on lahja, joka vuodatetaan kaikille kristityille, vaikkakaan ei samassa määrin kaikille. Paavali tekee eron voimakkaiden ja heikkojen, ihmisten välillä heidän kykynsä mukaan vapautua omantunnon turhista ja kalehtivista soimauksista. Näin on kreikkalaisesta daimonista, jouduttu kristinuskon mystiseen Kristukseen, joka puhuu meissä Pyhänä Henkenä.

Ruusu-Risti – marraskuu 1934


Aiheesta muualla: Antiikin filosofien daimon-oppi


Etusivu Artikkelit