Liisa Saarinen

Parantavia henkiä... vai sairautta levittäviä demoneja?

Jotkut parannuskeinot ovat sairautta pahempia. – Publilius Syrus

Kauko- ja henkiparantamisesta ei parapiireissä paljonkaan kriittisiä kommentteja kuule, joten ainoaksi kritiikin tasoksi tuntuvat jäävän skeptikko-tieteilijöiden kannanotot. Ja heiltä omakohtainen kokemus yleensä puuttuu. Keskustelua parantajien toiminnasta, nimenomaan sen eettisestä puolesta, kyllä tarvittaisiin, sillä joskus ns. henkiparantaminen on seurauksiltaan todellista henkisairastuttamista.

Sairaudella on mielekkyytensä

Jo Paracelsus totesi, että sairaudella on sanomansa. Ja Jungin mukaan "sairauden kautta jumalat tulevat luoksemme". Sairaus kiinnittää huomiomme itseemme silloin, kun olemme itseämme laiminlyöneet tai itsestämme vieraantuneet. Ja kenties eristää meidät ympäristöstämme itseämme työstämään, mikä nykyisen kiihkeärytmisen ja hajottavan elämäntavan aikana voi olla ainoa tervehtymisen mahdollisuutemme. Pahimman hajottavan tekijän voivat tällöin muodostaa astraalitunkeilevat kaukoparantajat, jotka vievät tervehtymiseen tarvitsemamme sisäisen yksityisyyden ja rauhan. Ilma voi silloin olla – Goethen sanoin – "niin täynnä heitä, ettei kukaan tiedä, miten niitä saattaisi välttää". Jumala, sairauden todellinen parantaja, puhuu hiljaisuudessa, ei tällaisen astraalitungoksen pyörteissä.

Sairaudella on elämässämme yleensä mielekäs päämäärä, sillä on tehtävä kohtalossamme. Usein se on myös tie tämän kohtalon toteuttamiseen, kutsu elämäntavan muutokseen. Ja sairauteen puuttuminen on tällöin ihmisen kohtaloon puuttumista. Ainakin, milloin se tapahtuu parannettavan tietämättä — ja näin sairauden syvintä mielekkyyttä ymmärtämättä. Tällöin oireet vain turrutetaan, mutta sairauden syyt jäävät. Mika voi ihmisen kokonaiselämänkuvion kannalta olla paljon tuhoisampaa kuin avosairauden jatkuminen. Luulemme ehkä parantuneemme, mutta olemmekin vain sulkeneet ongelmat tietoisuudestamme. Tai parantaja on tehnyt sen puolestamme, haluamattamme. Kunnes sairaus sitten uusiutuu ja kierre jatkuu, ehkä uuden "parantajan" myötävaikutuksella...

"On helppo tuskaa nähdessämme täyttää taivas ja maa huudoillamme, mutta on vaikea pysähtyä määrittelemään tuskan syytä ja hoitotapaa ja siten käyttämään keinoja, jotka todella parantavat, eivätkä ylläpidä pahaa." (Annie Besant). Tai sitä peräti lisää kuin salavihkainen kaukoparantaja tekee poistaessaan psyykkisiä teitä juuri sen tienviitan, joka voisi ohjata todelliseen pysyvään paranemiseen ja sen edellyttämään elämäntapojen muutokseen. Niin sanotusti hyvää tarkoittava parantaja on tällöin usein vaarallisempi kuin suoranainen pahantekijä olisi. Sarvipäisen pirun tunnistaa heti, parantajan viittaan pukeutunutta ei.

Potilaan selän takana toimiva parantaja on yleensä lähiympäristön "palkkaama" eikä ympäristö aina todellista parantumista edes halua. Potilas pitäisi vain palauttaa oireettomaksi, entiseen elämäntapaan eli juuri siihen, joka hänet sairastuttikin, jotta ympäristö voisi hyvin ja voisi olla tiedostamatta omaa osuuttaan asiassa. Oireileva voi myös elää tuhoavassa ihmissuhteessa, että sairaus on siinä tervein mahdollinen reaktio. Se näet pyrki irrottamaan potilaan kestämättömästä tilanteesta. Kaukoparantaja ei tiedä mihin voimadynamiikkaan hän ulkopuolisen patistamana tulee mukaan ja näin hän — haluamattaan — voi todella koitua vahingoksi potilaalle. Harry Edwards Henkiparantamisen oppaassaan kovasti arvosti kolmannen henkilön mukanaoloa. On kuulemma healerille suuresti avuksi. Varmaankin. Mutta onko potilaalle myös?

Parantajan persoona... ja EGO

"Valta humalluttaa parhaatkin, sydämet niin kuin viini vahvimmatkin päät." (Charles C. Colton) Vallanhalusta, vaikkakin kenties alitajuisesta, pakkoparantelu kertoo. Kukapa meistä ei pitäisi outona henkilöä, joka naapurimme kehotuksesta tunkeutuisi järjestelemään kotiamme uuteen uskoon... Eikö vähintään yhtä outo ole parantaja, joka kuokkavierailee henkilääkäreineen sisämaailmassamme. Eivätkä näin elämäämme tulevien hämärätason hiippailijoiden värähtelyt välttämättä lainkaan sovi meille. Kuten Rudolf Passian sanoo (Ultra 1/86: Salaperäinen Brasilia), voivat meedioita käyttävät henget olla alhaisella tasolla: "Aina on syytä valita sellainen parantaja joka vastaa omaa henkistä tasoa." Ulkopuolinen ei tätä valintaa voi tehdä.

Potilas-lääkärisuhteessakin on luottamus olennaista ja myös psykoterapeutin perustaitoihin kuuluu kyky nähdä, milloin on viisainta ohjata terapiaa haluava muualle. Samoin esimerkiksi tri William Hammond (The Philosopher's Stone 3/89) toteaa, että kiropraktikon ensimmäinen velvollisuus on ratkaista, sopiiko henkilö kiropraktiseen hoitoon vai ei. Henkiparantajien osalta asia on vieläkin vakavampi, sillä onhan suorastaan rikollista, jos henkiparantaja ryhtyy "parantamaan" henkilöä, jonka uskonnollinen vakaumus ei henkiparannusta lainkaan hyväksy. "Parannettavalla" on tuolloin todella syytä kokea kyseinen henkiparantaja pahojen voimien lähettilääksi. Luottamuksesta ei voida puhua, kun parantajan toimista tietää vain kuulopuheiden ja salamyhkäisesti ilmaantuvien poltegeistien sekä heikkenevän terveyden kautta.

Parantamista vai riivausta?

Murtovarkaita vastaan meillä on hälyttimiä ja poliiseja, mutta nämä paljon vaarallisemmat psyykkiset murtomiehet saattavat nakertaa termiittien tavoin talomme perustuksia, psyykkistä suojakehäämme, kunnes se murtuu ja tekee meidät avoimiksi ja suojattomiksi kaikenlaisille toisen tason yhteyksille. Energiamme alkaa vuotaa ja näiden psyykkisten talonvaltaajien mukanaan tuomat riiviöt voivat olla kiusanamme vuosikausia...

Irma Weisen esittelee (Ultra 5/89, s. 14) eri näkemyksiä riivauksesta eli kuinka joidenkuiden mukaan kyseessä ovat alemman tasoiset joko pahantahtoiset tai uhria piinaamalla huvittelevat olennot (mitä eroa näissä muuten on?) ja toisten mukaan ns. mediumistinen psykoosi, oman psyyken osapersoonallisuuksien itsenäistyminen. Itse pidän Weisenin tavoin molempia mahdollisena, joskus. Mutta on muitakin selitysmalleja, riivauskin. Weisen kertoo kyllä Saksan spiritualistisen opinto- ja tutkimusseuran puheenjohtajan, Manfred Himmelin, väittäneen, etteivät he ole riivaustapauksia löytäneet. En ihmettele. Spiritualistien toiminnan riivaukseksi kokeva ei taatusti heille ilmoittaudu, pysyttelee mieluummin niin kaukana kuin voi. Suojautuakseen.

Se, joka on läheltä katsellut kuinka riivauksen kohteeksi joutuneen eläimen koko persoonallisuus sivuuntuu ulkopuolisen olennon vallatessa sen, lakkaa pitämästä ainoana vastauksena kepeitä aateskeluja osapersoonallisuuksista ja telepatiasta – tai oman uskon vaikutuksesta. Eläin tuskin riivaajiin uskoo tai niitä osapersoonallisuuksillaan luo. Riivaus muuttuu järkyttäväksi todellisuudeksi kun näkee kauhun vallassa olevan eläimen ensin pakenevan jotain näkemäänsä – henkilääkärien myötä tulleita riivaajia? – ja sen jälkeen joutuvan joko kataleptiseen jäykkyystilaan tai transsiin, joka muuttaa lempeän eläimen raivoisasti hampaitaan väläytteleväksi pedoksi, jonka lasimaisina harittavista silmistä katselee kyllä jokin tai joku muu kuin se itse. Kunnes Jumalalta rukouksella pyydetty suojakehä eläimen riivaajistaan vapauttaa. Tässä vaiheessa viimeistään toivottaa kyllä tunkeilevat kauko/henkiparantajat lieveilmiöineen niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.. Ja jos mahdollista vielä vähän pitemmälle!

Energiavampyrismia ja psyykkistä tirkistelyä...

Mediaalisten menetelmien käyttö merkitsee ovien avaamista näkymättömille tasoille ja tässä on aina riskinsä. Potilaan ongelma voi olla juuri liika avoimuus, vastaanottavuus, mediaalisuus. Ja kun ymmärtämätön parantaja avaa vielä muutaman lisäoven, on vaara todellinen ja ihminen suojaton. Muistakaamme myös, että on olemassa ihmisiä, jotka kykenevät vetämään energiaa toisista ja näitä näyttää olevan ns. parantajissakin. Esimerkiksi Thelma Moss (The Probability of the Impossible) on todennut tutkiessaan energian kulkua parannettavien ja parantajien välillä, että useimmin parantamisessa parantajan sormenpäiden energiavirtaus pienenee, potilaan kasvaa. Mutta on päinvastaisiakin tapauksia: potilaan energiavirtaus heikkenee, parantajan kasvaa.. Ja tällaisessa tapauksessa potilas toisinaan joutuu kahdessa päivässä sairaalaan.

Minusta parantaja kuin parantaja muuttuu tällaiseksi energiavampyyriksi aina toimiessaan vastoin parannettavan tahtoa ja uskonnollista vakaumusta. Jo psyykkisten diagnoosien tekeminen asianomaisen tietämättä on ala-arvoista juoruilunhaluista tirkistelyä. Arthur Guirdham (A Theory of Disease) puhuu iatrogeenisista eli lääkärin vaikutuksen aiheuttamista sairauksista ja toteaa näiden olevan kaikkein suorimman ja tappavimman suggestion aiheuttamia Ja näin aiheutunut sairaus on tunnetusti vaikeasti hoidettavissa, koska potilas on vastaanottavainen ja lääkärin oma auktoriteetti tekee hänen suggestioistaan erityisen voimallisia. Henkiparantajien alitajunnallemme antama suggestio lienee vieläkin tappavampi, uskotaanhan usein heidän henkilääkäreillään olevan lääketieteellisen pätevyyden ohella kosmista viisauttakin. Onko heillä sitä tosiasiassa, on jo kokonaan toinen juttu.

Olen esimerkiksi nähnyt itsestäni tietämättäni harjoitetun varsin rajun, vaikkakin onnekseni täysin pieleen menneen radiestesiadiagnoosin. Ja tämä kotimainen parantajasuuruus myös kuului lähettelevän minulle parantavaa energiaa. Kun hänen näkemänsä sairaudet sopivat paljon paremmin lausunnon hankkineeseen tuttavaani kuin minuun, sopii kysyä mitä sairautta hän paranteli. Ja kenen? Lääkäri taitaisi aika nopeasti menettää oikeutensa, jos alkaisi työntää rohtojaan kurkustamme alas siten naapurimme sairautta parannellakseen.

Joten älkää hyvät ihmiset noin vain uskoko psyykkisiin diagnooseihin, sairautenne voikin olla isänne, äitinne, ystävänne tahi vaikkapa koiranne tai papukaijanne. Jos teidät diagnosoidaan vähän kummalliseksi, näkijä saattaa olla virittäytynyt naapuripitäjän kylähullun tunnelmiin. Ja maksavaivannekin saattavat kuulua pämppäävälle esimiehellenne, silmälasit tarvitseekin vanheneva isoäitinne... Ellei sitten harhadiagnostikon negatiivinen suggestio, jonkinlainen plasebon käänteispuoli, teissä oireita synnytä.

Kaukoparannusta vai poltergeismia?

Kauhukokemukseni psyykkisistä diagnostikoista ja parantajista on vuosia vanha, onneksi. Mutta vei myös vuosia toipua sitä seuranneista järkytyksistä. Tilanne käynnistyi aikanaan siitä, että eräs häiriintynyt lähimmäiseni katsoi omista syistään minun tarvitsevan apua — miksi minä muuten hänestä eroon olisin pyrkinyt? Hän ryhtyi mobilisoimaan tuekseen apuvoimia: psykiatreista henkiparantajiin. Psykiatreja hän ei tosin liikkeelle saanut, ammatti-ihmisinä he ilmeisesti hahmottivat tilanteen oikein eivätkä häiriintyneen pyynnöstä ajojahtiin ryhtyneet. Mutta parantajat ryhtyivät — siitä vaan henkilääkärit asialle tilanteesta mitään ymmärtämättä. Jouduin näin mm. Harry Edwardsin parannettavien listoille. Etten sanoisi mustille listoille, sillä silloin minä vasta sairastaa aloinkin ja samoin alkoivat kotieläimenikin! Ja parantajien tuliaisina saimme ympärillemme henkilääkäreiden ohessa räyhähenkiä ja muita paranormaaleja häirintäilmiöitä, vaaraksi asti.

Koin tapahtuneen todellisena sisäisen intimiteetin loukkauksena, voisi sanoa näkymättömän tason raiskausyrityksenä. Ja sen myötä psyykkinen perusturvallisuuteni hajosi Meher Baban mukaan parantamistyöhön ryhdyttäessä ensin olisi tiedettävä tarvitseeko henkilö apua. Apu väärään aikaan voi häiritä luonnollista paranemisprosessia." Minua "apu" ei ainoastaan häirinnyt, se tuskastutti, kiusasi, väsytti, pelotti, raivostuttikin. Ja sairastutti! Luontaisesti erinomainen itseparannuskykyni lakkasi tässä ulkopuolisten energioiden ristipaineessa kokonaan toimimasta...

Ja nämä henkiparannus-poltergeistit eivät olleet mitään leikkisiä, varsinaista vahinkoa tuottamattomia ja ajan mittaan itsestään häipyviä mellastelijoita. Kaukana siltä, valot kyllä sytyskelivät ja sammuskelivat miten mielivät, puhelin pirahteli kuin henkimaailman soittokello ikään, vesilammikkoja ilmestyi ja esineitä särkyi. Mutta esineiden ohessa nämä henkihäiriköt rikkoivat ihmisiä = levittivät muun kärsimyksen lisäksi sairautta. Ja niistä vapautumiseen tarvittiin todella pitkäaikainen ja voimallinen rukousyhteys Jumalaan ja paljon kovaa työtä.

Parantajat eivät ilmeisesti lainkaan tajunneet mitä tekevät. Ymmärtääkseni he kohdistivat minuun energiakentän, josta poltergeistilmiöt saivat voimansa. Ilmiö lienee rinnasteinen Esko Mustosen kirjassaan poltergeisteista mainitsemalle tapaukselle, jossa spiritismin sysäämät ilmiöt ovat myöhemmin jatkuneet poltergeismina. Nyt sysääjinä vain olivat henkiparantajat. Heidät kimppuuni usuttaneella ihmisellä on ollut ympärillään poltergeistilmiöitä, mutta nyt hän ilmeisesti sai parantajilta tarvitsemansa lisäenergian, jonka turvin onnistui projisoimaan omat poltergeistinsa minun kimppuuni. Eli nämä poltergeistilmiöt syntyivät henkien ja fyysisellä tasolla elävien ihmisten yhteistuotteena.

Kuvaavaa on, että sain kuin kaukotartuntana juuri niitä vaivoja, joita ulkopuolisella tilanteen käynnistäjällä oli. Aiemmin olin hänen sairauksiaan saanut vain tapaamisen tai pidemmän yhdessäolon seurauksena, nyt parantajien tultua toisen tason yhteyksien välittäjäksi etäisyys ei enää suojannut. Eli kuten Harry Edwards aikanaan sanoi, että läsnä oleva lääkärihenki sai häneltä tiedot potilaasta ja piti huolen siitä, että potilas löydettiin, asuipa hän sitten Sveitsissä tai Amerikassa... Ilmeisesti myös halusipa uhri sitä tai ei?

Edwards kyllä itsekin myönsi, että on ihmisiä, jotka pystyvät vetämään toisista energiaa, mutta hän myös väitti, etteivät parantajan henkilökohtaiset ominaisuudet näyttele työssä minkäänlaista osaa. Kyllä ne näyttelevät, kukin parantaja vetää ympärilleen tietyn kaltaisia henkiolentoja. Kaikkeen ihminen persoonallisetkin jälkensä jättää, työhönsä niin kuin ympäristöönsäkin. Jätti Edwardskin. Ihmiset, jotka ostivat Edwardsin talon hänen kuoltuaan, joutuivat myymään sen, koska eivät päässeet talossa asustavista henkikummajaisista eroon (Koch: Occult Bondage and Deliverance).

Rukousvastauksina valaisevia unia

Alkuun näin painajaismaisia unia tuttavani agitoimina tunkeutuvista parantajista yms. ja unieni kieltä käyttäen "he toivat mukanaan sairautta aiheuttavia demonisia voimia". Tällöin yleensä heräsin yöllä poltergeistien mellastukseen ja aamulla sairaana. Irma Weisen kertoo (Ultra 3/90, s. 5) insinööri George W. Meekin katsovan, että hän oli vähällä menettää henkensäkin negatiivisten voimien vaikutuksesta. Niin olin minäkin. Rukoilemaan silloin opin niin kuin vain hengen hädässä oleva ja avuton voi. Pyysin paitsi suojakehää myös ja ennen kaikkea tietoa ja ymmärrystä siitä, mikä ilmiöt aiheutti.

Ja rukouksieni myötä uneni muuttuivat: aloin nähdä häkellyttävän selkeitä unia, jotka valaisivat sairastuttavan poltergeismin syntyä. Ja opin myös vähitellen suojautumaan, vaikkakaan mitenkään kertaheitolla eivät ilmiöt päättyneet, niitä riitti vuosiksi eteenpäin. Osa tosin unieni mukaan sinänsä vaarattomia, ne — esimerkiksi ääni-ilmiöt — olivat paremminkin merkkejä vierailta energioilta suojautumisesta.

Näin esimerkiksi unta, kuinka rukouksista muodostui minulle ritarihaarniska, jonka avulla saatoin suojautua parantajilta ja muilta ulkopuolisilta demonisilta energioilta. Haarniskaan hyökkäys pysähtyi ja seurasi vain salamointia ja räjähdyksiä haarniskani käännyttäessä astraalitunkeutujat pois. Tai sitten näin unta, kuinka ympärilläni oli jokaisen rukouksen myötä laajeneva suojakehä, jonka laitamat alkoivat salamoida ja räiskähdellä aina kun joku yritti tunkea läpi. Terveydellisesti olin unieni mukaan silti heikoilla, koska voimani kuluivat parantajien ynnä muiden toisen tason tunkeilijoiden karkottamiseen eivätkä olleet omassa käytössäni.

Sitä mukaa kun vapauduin parantajista/poltergeisteista aloin myös saada uniohjeita siitä, miten kohentaa mylläkässä uhkaavasti heikentynyttä terveydentilaani. Poltergeiskierteeseen en kuulemma ilman henkiparantajien tunkeilua olisi joutunut. Ja uniääneni myös sanoi, että jos olisin antautunut parantajien "käsittelyyn" minusta olisi vastoin tahtoani tehty meedio. Olisin kenties tilapäisesti tervehtynyt (tullut oireettomaksi?), mutta myöhemmin olisin vähitellen menettänyt terveyteni kokonaan, korjaamattomasti. Ja meedioksi joutuminen olisi myös tehnyt tyhjäksi tämän inkarnaationi perustarkoituksen. Meedio olen joskus kauan sitten ollut, tiesi uneni, mutta "nyt on aika kasvaa toisiin tehtäviin".

Konsensuksella rajat astraalitunkeilulle?

Henkiparantajilta kysyisin Albert Lange Flifletin sanoin: "Onko parempi murtautua ihmisen sieluun kuin hänen taloonsa?" Taloon murtautumisen rikollisuudesta olemme yksimielisiä — toivottavasti pian vallitsee samanlainen konsensus myös psyykkiseen tunkeutumiseen nähden. Se on salakavaluutensa vuoksi fyysistä väkivaltaa vaarallisempaa.

Laeilla ja asetuksilla ei psyykkistä vampyrismia saada kuriin. Mutta silti panin ilolla merkille, että Ruotsissa Rauni-Leena Luukasen mukaan (Ultra 9/83) laki kieltää mm. kaukoparannuksen. Saisi kieltää meilläkin, ainakin asianomaisen tietämättä tapahtuvan. Olisi se ainakin jonkinlainen eettinen kannanotto. Sillä niin kuin Milan Kundera sanoi: halu loukata toisten yksityisyyttä on ikimuistoinen aggressiivisuuden muoto... Näin on, psyykkiselläkin tasolla. Jos parantaja ei ulkopuolisten antamista toimeksiannoista muuten pysty kieltäytymään, niin voihan hän aina ottaa yhteyden parannettavaan ja kysyä, haluaako tämä hänet parantajakseen vai ei. Potilaan perässä juokseva lääkäri herättäisi yleistä hilpeyttä ja epäluottamusta, samoin pitäisi olla parantajienkin osalta.

Itse totean lopuksi Sillanpään sanoi: "Minä siedän vieressäni kuinka korkeita päitä tahansa; kaikkein korkeimpiin tuijotan sellaisella ihastuksella, että niskani puutuu. Mutta suoraan oman pääni päällä en siedä muita kuin Jumalan..." Kaukoparantajat pysykööt kaukana.

Ultra 6/90

Etusivu Artikkelit