Harry A. M. Hildén

USKONNOT JA RAUHA
 

Sisimmässäni on naiivi uskomus, että uskonnot ja rauha kuuluisivat jotenkin yhteen. Niinhän meille on pyhäkoulussa lapsuudessa opetettu ja niin Jeesuskin uudessa testamentissa pääasiallisesti opetti. Kristillisissä kirkoissa meillä rukoillaan joka sunnuntai tai pyhä rauhan puolesta. Näin tapahtunee myös muualla – muiden uskontojen parissa. Kuitenkin käydään vielä tänä päivänä maailmassa suuria uskonsotia. Kuinka tällainen kaksijakoisuus on mahdollista?

Jos tutustuu muinaisiin legendoihin mistä kulttuurista hyvänsä, ovat jumalat useimmiten sotineet keskenään. Sotimisen tavallisimmat syyt ovat olleet ihan maalliset — elintilan valloitus itselle tai kansalle, puolison ryövääminen, sammon ryöstö, kosto, rankaisutoimenpiteet, pahan voittaminen, jolloin paha oli se, mikä soti omia intressejä vastaan tms. Sotien voittajista tuli suuria sankareita, voittajista pääjumalia, joita muut jumalat — tai sitten ihmiset — nöyristelivät ja mielistelivät.

Samalla tavalla on myös juutalaisten ja kristinuskon JWH, Jehova, Jahve syntynyt.

JWH oli alun perin pienen heimon oma jumala muiden jumalien joukossa. Sitten hänestä kehittyi ko. heimolaisten mielessä alueen vahvin jumala — näin ainakin seemiläisheimojen parissa. Vähitellen JWH tuli ainoaksi jumalaksi, ja viimein hänestä tuli uudessa kristinuskossa monoteistinen, kolmiyhteinen jumala — mitä tuo sanayhdistelmä sitten merkinneekään.

Olen havainnut, että hallitsijat kautta historian ovat usein matkineet esikuviaan – tarustojen ja legendojen jumalat. Tiedämme, että maailmassa on melkein kaikkialla vaikuttanut jumalhallitsijoita — Rooman valtakunnassa, Egyptissä, Japanissa Kiinassa, Etelä-Amerikassa, Abessiniassa, Babyloniassa jne. He ovat kaikki olleet sotivia, julmia hallitsijoita esikuviensa, jumaliensa kaltaisia.

Jos hieman syvemmin pohdiskelee jumalien syntyä havaitsee pian, että ne ovat ihmismielen luomuksia. Kaikki maailman jumalat ovat loppujen lopuksi hahmoiltaan olleet ihmisen tai jonkin muun luonnossa esiintyvän olion kaltaisia tai yhdistelmä näistä. Mutta näillä jumalilla on ollut samat ominaisuudet kuin ihmisillä, samat halut, himot ja ihanteet. Ne ovat olleet perin ihmisenkaltaisia, myös kostonhimoisia, juonittelevia, epäoikeudenmukaisia — aivan niin kuin ihmiset vielä tänään ovat.

Eri uskontojen jumalat ovat kunkin kulttuurin kollektiivitason summa eli luonteeltaan jonkin aikakauden kehityksen tulos. Koska melkein kaikki uskonnot ovat ikivanhoja, ovat niiden jumalat käyttäytymisissään ja reagoinneissaan myös primitiivisiä. Kristinusko lienee nuorin isompi uskonto, mutta se on ottanut jumalakseen ikivanhan julman jumalan, sotaisen ja kiivaan Jahven, joka on kristinuskoa paljon vanhempi ilmiö. Paljon on kyllä pyritty siirtämään hänen ominaisuuksiaan Jeesuksen rasitteeksi — tässä suhteessa on tapahtunut jonkinlainen tehtävien delegointi tai sukupolven vaihdos. Nykyään palvotaan Jeesusta enemmän kuin Jumalaa. Tähän on syynä teologinen gordinen solmu.

Vanhasta testamentista käy ilmi, että Jahve on ollut hyvin sotaisa jumala. Sodissa jumalia siihen aikaan eniten tarvittiinkin. Sodat olivat nimittäin siihen aikaan hyvin tavallisia ja vastustajillakin oli omat jumalat mukana sodissa. Sodissa ratkaistiin paitsi oma paremmuus myös mukana olevien jumalien voimasuhteet.

Sotiminen oli oikeastaan vanhan ajan kutsumustyö. Onpa Intiassa jopa sotilaitten oma kasti ja nykyään sotilas on vielä ammatti meilläkin. Sotimisesta kehittyi paitsi tapa ratkaista erimielisyyksiä myös oiva keino ryöstää toisilta omaisuutta, vaimoja, naisia, eli sotiminen oli tapa rikastua. Kunkin osapuolen jumalat antoivat muka käskyjä toimenpiteistä ja menettelytavoista. Vanha testamentti on tällaisia kertomuksia täynnä. Julmuuksia niin paljon, että hirvittää! Niissä on se, mitä me ymmärrämme jumalalliseksi, hyvin kaukana.

Tuntuu siltä kuin sotiminen olisi ihmisessä jäljellä jonkinlaisena primitiivireaktiona.

Kuitenkin on ihmiseksitulo-metamorfoosi antanut ihmiselle mahdollisuuden, myös velvollisuuden, käyttää omaa järkeä. Mutta jostakin syystä ihminen ei ole vielä tätä mahdollisuutta oikein sisäistänyt; se ei ole istunut kollektiivitietoisuuteen, vaan reviiritaistelu ja asioiden ratkaiseminen nyrkeillä (sotimalla) on vielä hyvin pinnalla ihmisen luonteessa.

Eivät edes uskonnot ole tätä järjenkäytön mahdollisuutta oivaltaneet. Lähes kaikki uskonnot ovat historian kuluessa kehittyneet instituutiorakennelmiksi maissa missä ne toimivat. Ne ovat näin ollen sitoutuneet vallassa oleviin, olkoon nämä kuinka kurjia hyvänsä. Uskontojen edustajat, papit ja piispat kristinuskossa ja vastaavat muissa uskonnoissa, ovat sielunsa myyneet ja lähteneet nöyristelemään maallista valtaa. He ovat sopeuttaneet teologiansa vallitseviin olosuhteisin niin, että ovat aina jääneet voittajien eli vallassa olevien puolelle. Tämä on ollut aineellisesti kannattavaa ja uskonnot ovat siten myös päässeet valtakoneistoon sisään. Meilläpäin oli vanhaan aikaan vallanjako käytännössä niin, että uskonnon edustajat syyttivät ja maallinen valta mestasi. Uskon, että tämä tapa on ajattelevalle tosi uskovaisille voinut olla kauhistus, koska se on ollut ristiriidassa Mestarin opetuksen kanssa. Mutta virallinen kristinusko ei ole koskaan välittänyt keulakuvastaan muulloin kuin juhlapuheissa.

Kristinuskon eksoteerisissa selityksissä on radikaalisten maallisten muutosten yhteydessä aina ’jumalan tahto’ muutettu uuteen varbaaliseen muotoon niin, että se sopii yhteen uuden ’virallisen’ tulkinnan kanssa. Mahdolliset opilliset ongelmat on lakaistu maton alle; niistä ei puhuta; ne on tehty dogmeiksi. Tämä koskee myös sodan hyväksymistä, vaikka se on ristiriidassa Mestarin opin kanssa.

Melkein kaikissa uskonnoissa on ollut Krishnan, Buddhan, Orfeuksen, Mohammedin, Zarathustran ja Jeesuksen kaltaisia mestareita. Nämä ovat kaikki olleet aikansa kollektiivitason yläpuolella ja heidän aikalaisensa ja kannattajansa ovat ihastuksissaan myöhemmin tehneet heistä jumalia itselleen. Nämä uskontojen alkuhahmot, mestari-ihmiset, kuuluvat teosofisen filosofian mukaan niin sanottuun suureen suunnitelmaan ihmiskunnan kehittämiseksi. Mestarit ovat kaikki toimineet pitkiä aikakausia majakkoina ja he ovat lähes määrävälein inkarnoituneet opettajina maan päälle. Näiden mestarien opetukset ovat heidän aikanaan ja myös myöhemmin toimineet ihmiskunnan valona. Mutta mestarien vanavedessä on myöhemmin aina kehittynyt ns. eksoteerisia uskontoja, jotka ovat itsekkäiden syiden ja erilaisten maallisten intressien vuoksi kadottaneet johtotähtensä.

Voidaan kysyä, mihin tämä kaikki on ihmiskuntaa johtanut?

Jos kriittisesti tutkimme ihmiskunnan historiaa ja meidän päiviimme saakka käytyjä sotia, havaitsemme, että merkittävä osa kaikista sodista on ollut ja on edelleen uskontokuntien välisiä erimielisyyksiä. Tämä on kaamea totuus. Ennen ajanlaskumme alkua on sodittu Atlantiksessa, Aasiassa, Kaksoisvirranmaassa, Intiassa, Egyptissä, Kreikassa, Rooman valtakunnassa eli lähes kaikkialla maan päällä. Ajanlaskumme alun jälkeen on käyty lukemattomia hävitys- ja ryöstösotia oman uskonnon levittämisen verukkeella. Kaikki osapuolet ovat aina julistaneet jumalan olevan heidän puolellaan. Heillä on aina ollut eväänään kirkon (temppelien) siunaus ja pappien innokas tuki.

Maailmassa käydään tällä hetkellä ainakin toistasataa uskonsodiksi luokiteltavia sotia. Lähes kaikissa maanosissa soditaan ja perimmäisenä syynä niihin on uskonnoista johtuvat epäoikeudenmukaisuusongelmat. Joissakin maissa nimitetään kyllä sotia muiksi kuin uskonsodiksi mutta sielläkin ovat riitaisuuksien siemeninä eri uskonnoista johtuvat sosiaaliset epäoikeudenmukaisuudet tai uskonnollis-etniset syyt.

Jos me silmäilemme ajanlaskumme alun jälkeistä aikaa, on historia täynnä uskonsotia. Rooman valtakunnan aikana ja sen luhistumisen jälkeen on Euroopassa käyty melkein jatkuvaa uskonsotaa. Jos ei ole sodittu oikeaoppisuuden puolesta tai ulkopuolelta tulevia näkemyksiä vastaan (islam), on jatkuvasti riidelty ainoan oikean uskonnon levittämisen puolesta tai oman uskonnon kerettiläisiä vastaan. On sodittu vallasta Bysantin ja Rooman kirkkojen välillä; on sodittu ikonien tulkinnasta ja sisäistä lahkolaisuutta vastaan; on käyty ristiretkillä rankaisemassa juutalaisia Jeesuksen tappamisesta; on käyty alusmaasotia – valloitussotia uskon levittäminen verukkeena ja kirkon myötävaikutuksella; on käyty sotia kirkon sisällä olevia eri tulkintoja vuoksi, kuten katolisten ja reformoitujen välillä jne. – uskonsotien luettelo on loputon.

Islamilaisissa maissa soditaan aina innokkaasti ja jatkuvasti. Saman uskonnon eri tahot tappavat innokkaasti toisiaan yhä tehokkaimmilla aseilla. Lähi-Idässä on kautta historian sodittu ja tämänkertaisessa sodassa kolme pääuskontoa ovat sotivina osapuolina. Irlannissa on sodittu monta kymmentä vuotta, eikä lopullista rauhaa ole vieläkään aikaansaatu. Siellä eivät eri kristityt suuntaukset tule toimeen keskenään. Intiassa on sodittu. Hindulaiset ja buddhalaiset ovat pitkään sotineet Sri Lankassa. Luettelemista voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Mustamereltä Välimerelle saakka on muutama kymmenen vuotta sitten käyty sotia pitkin ortodoksikirkon rajaa roomalaiskatolisia ja luterilaisia vastaan tai päinvastoin. Balkanilla on hiljattain kolmen uskonnon ruutitynnyri jo räjähtänyt. Palestiinassa samanlainen kestolataus räjähtää parastaikaa. Ja kaikilla on oma papisto rukoilemassa voittoa ’oikeauskoisille’. On syytä kysyä: Mihin ovat Mestarien opetukset kadonneet?

Maailman kollektiivitaso on edelleen alhainen kaikesta aineellisesta kehityksestä huolimatta. Ihminen on aineellisuuden himossa ja huumassa kadottanut tiedon siitä kuka hän on ja miksi hän on tänne syntynyt. Mutta kuinka voisi kansalta vaatia parempaa, kun heidän opettajansa (papit) ovat samalla lailla eksyksissä? Kuinka sokea voisi toista sokeaa ohjata?

Jos minkä tahansa mestarin syvimpiin ajatuksiin perehtyy, opettavat he miten ihmiskunta voi päästä rauhaan ja pysyvään harmoniaan. Kun ihminen on harmoniassa, hän ei sodi. Silloin vallitsee todellinen rauha. Mutta kaikki eksoteeriset uskonnot ovat, mestariensa opetusten vastaisesti, aina hyväksyneet sotimisen keinona päästä johonkin päämäärään, jota yleensä on pyhäksi kuvattu. Kirkossa puhutaan rauhasta juhlapyhinä, kuten jouluna mutta kirkon paradoksaalinen kaksijakoinen suhtautuminen sotaan näkyi selvästi entisaikojen jumalanpalveluksissa, joissa kaikki aseet kirkkoon mentäessä jätettiin kirkon asehuoneeseen (eteiseen), mutta sisällä pidettiin mitä tulisimpia ’pyhään sotaan’ yllyttäviä saarnoja.

Olen tässä usein maininnut kristinuskon huonona esimerkkinä. Tällä olen halunnut näyttää toteen, että kristinuskon mukaan ihminen saa tehdä mitä hyvänsä ilman omaa vastuuta. Kirkon opin mukaan ihminen saa myös sotia, kunhan sotimisen motiivi on verbaalisesti oikein muotoiltu. Ja motiivien puolustamisessa papit ovat kyllä olleet mestareita. Sen vuoksi he kuuluvat sota-aikoina usein propagandayksikköihin. Kun motiivi on pyhäksi määritelty, ei raakuuden määrällä ole rajaa. Hakkaa päälle vain!

Onhan kaikki synnitkin jo etukäteen anteeksi saatu. Muissa uskonnoissa – paitsi kristinuskossa – jää edes ihmisen oma vastuu jumalan edessä voimaan. Mutta islam ja kristinusko ovat serkkuja, joilla on samat juuret ja samat puutteet.

Yleisesti voidaan todeta, että kaikki uskonnot sallivat sodat ja kun sotatila vallitsee, lupaavat uskonnot sotilailleen paratiisin, mikäli he kaatuvat. Näin oli meilläkin sota-aikana.

Kaikki eksoteeriset uskonnot ovat siis hukanneet juurensa. Ja kansa, joka lähes kaikkialla vielä autuaasti nukkuu, kulkee puoliunessa pappiensa perässä ja talutusnuorassa. Mutta siitä huolimatta voi laumasta joku yksilö herätä itse ajattelemaan. Silloin on hyvä tietää, että uskonnoilla on myös salainen puoli, jota kannattaa etsiä.

Loppupäätelmänä totean: — Sotiminen kuului ilmeisesti alussa elämän kehitysprosessiin määrättyyn pisteeseen saakka. Mutta sen jälkeen kun ihminen oli tullut ihmiseksi, olisi sotien pitänyt loppua. Tämän oivaltaen ovat kaikki mestarit saarnanneet rauhaa ja harmoniaa.

Silti kaikki eksoteeriset uskonnot sallivat edelleen sodat. Uskonnot eivät näin ollen kykene aikaansaamaan rauhaa maan päälle.


Etusivu                    Artikkelit