Heikki W. Virolainen

Käsityksiä musiikin suhteesta kuvaamataiteen ilmaisuun

Tutkijalle on mielenkiintoinen ongelma selvittää, miten kuvataide ilmaisee itsensä muodoissa. Yleensä ihmiset luovat itselleen selvän käsityksen siitä, millainen heistä hyvä kuva on ja sen taiteellisesta arvosta. Ympäristötekijät myötävaikuttavat usein tämän käsityksen syntyyn kuten sisäiset tunne-elämyksetkin. Niinpä, jos henkilö on kokenut kuvataiteellisen teoksen yhteydessä voimakkaan elämyksen, hän luo kokonaiskäsityksensä tällä perusteella vakuuttuneena siitä, että kyseessä on tositaide. Taiteen yhteydessä koetut sisäiset tunne-elämykset ikään kuin irrottavat hänen olemuksestaan kuonaa ja samalla syvällä sisimmässä välkähtää valo ja osan kehoa valtaa ihmeellinen värähtely. Olen näin vajavaisesti yrittänyt kuvata tuntemusta, joka valtaa ihmisen hänen syvästi tajutessaan kuvataiteellisen muodon. Näin olen itse sen kokenut. Tällainen kokemus on tärkeä, sillä se antaa sysäyksen syvällisempään asioihin paneutumiseen.

Musiikki on herättänyt minussa samankaltaisia voimakkaita elämyksiä. Aikaisemmin olivat vaikuttavat teokset iskelmämusiikin parhaimmistoa. Tutustuttuani klassiseen musiikkiin koin vielä syvempiä tunne-elämyksiä. Sen teokset saivat älyllisessä olemuspuolessani aikaan resonanssi-ilmiön. Sekä tunne- että älypuoleni värähtelivät yhdessä, jolloin koko olemukseni yhtyi siihen. Myös runous voi aikaansaada vastaavan ilmiön.

Näin ovat eri taidelajit kaikkina aikakausina vaikuttaneet, vaikka tunne-elämyksen laukaisseet ärsykkeet ovat erilaisia. Runoutta voi verrata musiikkiin. Sanat siinä vastaavat säveliä. Nähdäkseni runous on kuvataiteen ja musiikin välinen yhdistävä rengas. Musiikin aikaansaamat tunne-elämykset voivat sisältää kuvallisia aineksia. Nämä eivät yleensä ole konkreettisia, vaan pelkistettyjä muotoja, jotka esityksen kestäessä vaihtuvat ja liikehtivät. Kun sävellys on esitetty, jäävät nämä musiikin luomat erivahvuiset, moni- tai yksiväriset hahmot olemaan sävellyksen moniulotteisena ilmennyksenä. Soittimien lukumäärä vaikuttaa syntyneeseen muotoon, sillä jokainen niistä jättää oman sävelkulkunsa mukaisen viivaamisen kuvion. Suuren orkesterin aikaansaama hahmo onkin siten laaja, monitasoinen verkko- tai pitsimäinen kokonaisuus, jonka irrallisesti risteilevät osaset muodostavat. Esityksen selkeys on suoraan verrannollinen kuvion selkeyteen. Sävelteoksen taiteellinen taso taas heijastuu sen väreissä.

Käsittääkseni kaikki maapallolla esitetty korkeatasoinen musiikki on tallella asuinplaneettamme muistissa, jokaisella ansiokkaalla esityksellä on oma kirkasvärinen viivamuodostelmansa. Muistimme yhtyessä planeettamme muistiin voimme niitä katsoessamme kuin näkemällä kuulla esityksen uudelleen. Niiden kirkas rakennusaine on hyvin pysyvää. Näiden muotojen alue on fyysisen tajuntamme ulko- ja yläpuolella. Niiden tasolla voivat fyysisen aineen värähtelyt olla vailla muotoja tai ilmetä ääninä, usvamuodostelmina tai kenties niillä ei ole siellä minkäänlaista ilmennystä. Mahdollisesti musiikin ulottuvuus ja fyysinen aine yhtyvät vain musiikin esityshetkellä. Soiton tauottua yhteys katkeaa. Tuolla tasolla voi aika menettää merkityksensä, lakata olemasta. Siellä se on harhaa, ikuisuus ja nykyhetki ovat yhtä. Aineen tasolla aika on välttämätön, jossakin muussa ulottuvuudessa epäolennainen ja tarpeeton.

H. P. Blavatsky on sanonut äänen ilmenevän astraalitasolla värinä. Oletettavasti näillä väri-ilmiöillä on jonkinlainen muotokin. Koska astraalitasolla kuten sen yläpuolella olevilla vielä hienommilla tasoilla on värähtelyluvuiltaan eriasteisia kerroksia, on oletettavissa, että musiikki kohoaa aina sille tasolle, joka psykologisessa mielessä vastaa sen värähtelyn jaksolukua. Mitä henkisempää musiikki on, sitä hienompi ja kirkkaampi on sen ilmennyt muoto ja sitä korkeammalle tasolle se yltää.

Astraalitaso sisältää erilaiset tunnetilat, surun ja ilon, hyvän ja pahan. Siellä vallitsee eristymisen harha ja alati vaihtuvat tunnelmat. Siellä ovat kotonaan ihmisen alemmat tunteet. Näistä tunteista ihminen vapautuu saavuttaessaan seuraavan tason. Se on jalojen ajatusten ja henkisten totuuksien tyyssija. Siellä tajunta avautuu kaikkiallisen yleistajunnan yhteyteen. Siellä on ajaton ikuisuus, onni ja autuus. Olemme yhtä kaiken kanssa ja kaikki on meissä. Tämän tason saavuttaminen on teoreettisesti kaikille mahdollista. Suurten uskontojen perustajat ovat pyrkineet opastamaan meitä siihen. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat onnistuneet, heidän joukossaan tapaamme taiteen, tieteen ja uskonnon alojen nerot. Heitä ovat suuret joogit ja kaikki hengestä syntyneet, he jotka ovat saavuttaneet valaistuksen ja tulleet kuolemattomiksi yksilöiksi.

Musikaalisessa elämyksessä korvamme kuulee sävelet, mutta alitajuntamme aistii ne muotoina ja väreinä. Tästä yhteisaistimuksesta syntyy tajuamamme tunnelma.

Tarkastellessamme kuvaamataiteen kehitystä tällä vuosisadalla huomaamme, ettei kuva ja muoto ole samassa määrin riippuvainen luonnon jäljittelystä kuin aikaisemmin. Luonnon muodot on pyritty kiteyttämään rytmillisiksi kokonaisuuksiksi, jolloin sommitelmaa hallitsee älyllinen kurinalaisuus luonnon matkimisen asemesta. Puhtaasti realistinen ja naturalistinen teos on verrattavissa musikaaliseen ilmaisuun, jossa vain toistetaan luonnon ääniä vailla johdonmukaisuutta. Eihän tällainen ilmaus täytä sävelteokselle asetettuja vaatimuksia, joihin kuuluvat musiikin lakien mukaiset suhteet ja soinnut. Vasta niiden kautta syntyy vapaamuotoinen kokonaisuus, sävellys.

Osa vuosisadan alkupuolen ennakkoluulottomia taiteilijoita pyrki syventämään kuvataiteellista ilmaisua. He yrittivät löytää kuvallisen ilmaisun puhtaalle tunteelle. Heille ajatus luonnon orjallisesta jäljittelystä oli yhtä mieletön kuin sattumanvaraisten luonnon äänten käsittäminen sävelteokseksi. He olivat oivaltaneet kaikkien luonnossa esiintyvien muotojen olevan samojen perusmuotojen muunnelmia. Kauneuden vaikutelma ei synny esitettävän kuvan konkreettisesta aiheesta, vaan värien ja muotojen keskinäisistä suhteista. Useimpien mielestä värikäs perhonen on kaunis. Jos rajaamme sen siivestä neliömäisen osan ja suurennamme sen, jää meille eriväristen pilkkujen muodostama kuvio. Koemme senkin kauniina. Voimme silloin todeta, että kauneuden elämyksen aikaansai meissä värien antama vaikutelma eikä perhosen muoto. Väripilkut miellyttivät silmäämme niin kuin kaunis sävelmä korvaamme. Jos ääni astraalitasolla ilmenee värinä ja me aistimme sen musikaalisena elämyksenä, on syytä kysyä, ovatko väri, muoto ja ääni syvimmältään yhtä vai onko ehkä koko ilmennyt maailma vain matematiikkaa ja musiikkia? Ehkeivät ihmiset tule ajatelleeksi näin, koska näköaistin väline silmä on kuuloa nuorempi. Salatieteen tutkijat kertovat, että meitä edeltäneellä Lemurian kaudella ihmisten näköaisti oli heikosti kehittynyt. Heillä oli vain yksi silmä, joka havaitsi tunnetiloja. Varsinaisen maailmankuvansa he loivat kehittyneemmän kuuloaistin avulla. Se välitti heille tiedon ympäristöstä. Heillä ei ollut musiikin tajua, äänet olivat rumat ja karkeat. Tämä musikaalisuuden puute saattoi johtua siitä, ettei kuulolle sen toimiessa tiedon välittäjänä jäänyt aikaa kehittyä korkeampitasoisten äänten vastaanottajaksi.

Tämän päivän ihminen muodostaa maailmankuvansa silmillä. Tutut realistiset muotoyhdistelmät ovat meille todellisuutta. Harvemmin tietoisesti tajuamme jonkin asian tai näkymän musikaalisen rakenteen. Näköaistimme vastaa Lemuria-kauden kuuloa, on todellisuuden tulkki. Emme yleensä oivalla, etteivät näkemämme muodot ole ainoat mahdolliset. Kaikkien tuntemista perusmuodoista, joista koko esineellinen ympäristömme koostuu, voidaan rakentaa uusia muotoja ja näkymiä, jotka rikastuttavat elämäämme samoin kuin sävellykset. Sekä värien ja muotojen että äänten maailma ovat loputtomien vaihteluiden ja elämysten kenttä. Rytmi, sopusointu ja puhtaus ovat aineen korkein ilmenemismuoto. Niiden tulee ilmetä kaikissa luomuksissa. Maailmassa on paljon asioita, joiden muodot noudattavat näitä lakeja, olematta silti luonnon muotojen jäljitelmiä. Me havaitsemme rakennuksia, esineitä, työkaluja ja koneita, joiden muodot miellyttävät silmäämme ja aikaansaavat meissä musiikkiin ja kuvataiteen luomuksiin verrattavan elämyksen.

Islamin kuvataide rakentuu pääasiallisesti geometristen muotojen varaan. Luonnon omia muotoja, ihmis- ja eläinhahmoja ei juuri käytetä. Näin islamilaiset pyrkivät vapautumaan esittävistä muodoista haluten taiteellaan ilmentää ääretöntä jumaluutta, maailmankaikkeuden kaikkiallisena kauneutena. Mielestäni islamin taide auttaa täten ihmistä tajuamaan uutta, laajempaa ja puhtaampaa ulottuvuutta, joka antaa ajatukselle suuremman vapauden kuin realistisesti luontoa matkiva kuvataide, joka rajoittaa sitä. Se on hyvä esimerkki musikaalisesta ajattelusta abstraktisessa mielessä. Verratessani moskeijaa keskiaikaiseen kuvitettuun kirkkoon tekee edellinen ainakin minuun puhtaamman ja jalostavamman vaikutuksen. On kuin se siirtäisi katsojan taivaallisempaan olotilaan.

On mielenkiintoista todeta, että ideologioiltaan erilaiset joukkosuggestiota hyväksi käyttävät hallitusmuodot ovat eri aikoina vastustaneet kuvataiteen abstraktisia ilmauksia. En tiedä, missä määrin näiden ideologioiden johtohenkilöt ovat tietoisesti tutustuneet kuvataiteeseen, vai johtuuko tämä asenne vallanhimon rajoittavasta vaikutuksesta heidän tajuntaansa. Onhan oletettavissa, että väkivallan käyttö johtoaseman säilyttämisen välikappaleena mataloittaa heidän mielensä niin karkealle jaksoluvulle, että heidän kykynsä aistia laajempia ulottuvuuksia hämmentyy, joten he eivät voi ymmärtää abstraktista taidetta. Ehkä he lisäksi vaistoavat sen vapauttavan ja ylevöittävän vaikutuksen ja siitä syystä kieltävät sen. Onko kyseessä tietämättömyys vai pelon aiheuttama toimenpide, syntynyttä vahinkoa voi vain valittaa.

Totuus, rauha ja vapaus saavutetaan nähdäkseni parhaiten abstraktin kuvataiteen välityksellä, koska sitä ei voi kahlita minkään realistisen asian orjaksi. Se kehittää meissä universaalista ajattelua, jossa kokonaisuuden tajuaminen on tärkeintä. Saman suuren Elämän osasina puhaltakaamme samaan hiileen, jotta ihmiskunnan tajunta laajenisi sen kaikissa yksilöissä.

Realistinen suunta on jälleen viime vuosina tullut muotiin. Onko niin, ettemme vielä ole kypsiä ymmärtämään oikein abstraktista ajattelua kuvataiteessa, koska silmämme ei ole vapautunut totunnaisesta tavasta etsiä tuttuja muotoja eikä toistaiseksi kykene tajuamaan näiden muotojen ja pintojen musikaalista kokonaisuutta.

Hajuaistimme on toistaiseksi sangen kehittymätön. Kun se omassa kehitysvaiheessaan saa samanlaisen painokertoimen tajunnassamme kuin näkö ja kuulo, tulee varmasti senkin alueella syntymään jonkinlainen taiteellinen ilmaisu. Mikä sen suhde muihin taidemuotoihin tulee olemaan sen osoittaa tulevaisuus.

elonpyörä — 1973 n:o 1


Etusivu Artikkelit