Jorma Partanen

Muuan utopia 1600-luvulta

Johann Valentin Andreae ei ole historian kuuluisimpia nimiä. Henkisten aatteiden historiaa tutkivat tuntevat ensi sijassa hänen rosenkreutzilaiskirjoituksensa ("Fama Fraternitatis", "Confessio Fraternitatis Roseae Crucis", "Die chymische Hochzeit von Christian Rosenkreutz", ja pedagogiikkaa opiskelevat näkevät tämän hengenmiehen häipyvän vaikutukseltaan yleismaailmallisemman Johann Amos Comeniuksen varjoon. Ne, jotka tietävät hänen jatkaneen reformatoristen kirjoitustensa sarjaa matkakuvauksen muotoon puetulla ihannevaltion suunnitelmalla, yleensä pitävät häntä Thomas Moren tai Campanellan jäljittelijänä ja Francis Baconin ansioita painostaessaan joko tieten tai tietämättään sivuuttavat "Uuden Atlantiksen" muotoon ja sisällykseen ilmeisesti vaikuttaneen "Christianopolis"-utopian.

Viimeiseksi mainittu selostus kaipaa muutamia sanoja johdannokseen.

Sen kirjoittaja, saksalainen, Johann Valentin Andreae syntyi vuonna 1586. Viisitoistavuotiaana hän lähti Tübingenin yliopistoon, tutki klassisia kieliä ja uusista kielistä ranskaa, espanjaa, italiaa ja englantia, perehtyi aikansa historiaan ja kirjallisuuteen ja tutustui sellaisiin tieteilijöihin kuin Erasmukseen, Lipsiukseen, Scaligeriin ja Heinsiukseen. Matematiikka oli hänen tärkeimpiä harrastuksiaan; vuonna 1614 hän julkaisi sarjan luentoja, "Collectanea Mathematica", ja oli mm. Keplerin kanssa kirjeenvaihdossa tämän kuolemaan saakka.

Opintojaan päättämättä Andreae lähti seitsemän vuotta kestäneelle matkalle elättäen itseään etupäässä kotiopettajana toimimalla. Hän siirtyi Saksasta Sveitsiin ja viehättyi tällöin erityisesti tutkimaan Geneven yhteiskuntajärjestystä, jossa vielä vaikuttivat Calvinin perusteelliset uudistukset. Täältä hän jatkoi matkaansa Ranskaan, Itävaltaan ja Italiaan ja asettui vuonna 1614 Vaihingeniin, missä vaikutti diakonina vuoteen 1620. Levoton aika tuotti hänellekin lakkaamatta vaikeuksia, mutta tänä kautena syntyivät yhtä kaikki hänen huomattavimmat teoksensa. "Fama", joka jo vuonna 1610 kierteli käsikirjoituksena, ilmestyi vuonna 1614, "Christenburg" 1615, "Confessio" ja "Chymische Hochzeit" 1616 ja "Reipuhlicae Christianopolitanae Descriptio" vuonna 1619.

Teokset eivät niinkään hämmästytä lukumäärällään kuin sisällöllään. Niihin nähden pitää yleensä paikkansa, mitä Herder niistä sanoi 1700-luvun lyhyen Andreae-renesanssin aikana: "Kaikki, mitä Andreae kirjoittaa, saa sadun muodon —; hän lausuu totuuksia, joita me tuskin uskallamme lausua nyt, sadan vuoden edistyksen jälkeen. Hän lausuu ne yhtä suurella rakkaudella ja vilpittömyydellä kuin sanonnan lyhyydellä ja osuvuudella, niin että nytkin, tänä eripuraisena ja kerettiläisenä aikana, hän on uusi ja tuore ja kukoistaa suloisesti tuoksuen kuin ruusu ohdakkeiden keskellä." Mielikuvituksen antamana lisänä on "Christianopoliksessa" sen robinsonadi muoto, jossa tekijä joutuu haaksirikkoisena tuntemattomalle seudulle. Muuten se vaikuttaa puritaanisen yksivakaiselta aikaisempiin kirjoituksiin verrattuna, joissa "yleisen reformaation" aatteet punoutuvat alkemistisen symboliikan, unien ja näkyjen hallitsemaan juoneen. Ero "Christianopoliksen" harrashenkisen kirkonmiehen ja rosenkreutzilaiskirjoitusten sepittäjän välillä on niin silmiinpistävä, että eräät kirjallisuudentutkijat ovat suorastaan kieltäneet Andreaelta tekijänoikeudet jälkimmäisiin, toisten tyytyessä pitämään niitä hänen kaunokirjallisina kokeinaan. Vaikka yksityiskohtainen vertaileva tutkimus erottaakin kaikissa näissä anonyymisti ilmestyneissä kirjasissa Andreaen ajamat mieliaatteet kasvatusuudistuksista, kokeellisten tutkimusmenetelmien tärkeydestä ja kaikkien maiden tiedemiespiirien yhteistyön välttämättömyydestä, jää lopullista ratkaisua vaille kysymys, miksi Andreae äkkiä luopui aikaisemmasta rosenkreutzilaisinspiraatiostaan, joka jo oli tuottanut kolme huomiota herättänyttä teosta [Alaviite: Kuvaavaa on, että esim. "Fama Fraternitatis" käännettiin hollanniksi vuonna 1615, saksaksi ja ranskaksi 1616, italiaksi 1617 ja englanniksi 1652. Oli luonnollista, että hän tahtoi kiinnittää niihin hengellisen säädyn huomion, jonka edustajat asemansa puolesta voivat saada aikaan kouriintuntuvia uudistuksia.] kirjoittaakseen äkkiä suorapuheisen protestanttisen kirkonmiehen kielellä kuvauksen kristillisestä ihannevaltiosta. Voimme otaksua, että hän oli aikaisemmilla kirjoitelmillaan tahtonut kääntyä niiden tutkijoiden puoleen, jotka eivät halveksineet mitään sen ajan tieteitä, eivät edes alkemiaa tai astrologiaa. Erään kirjasen motossa hän varoittaa heittämästä helmiä sikojen eteen ja ruusuja aasien tallattaviksi; se, että lukuisat ihmisten herkkäuskoisuuteen vetoavat jäljittelyt ja rosenkreutzilaisina esiintyvät mystifikaattorit osoittivat tämän erehdyksen tapahtuneen, on riittävä peruste muutoin niin hämmästyttävälle muutokselle hänen tyylissään. Teoksensa johdannossa hän toteaa Lutherin uskonpuhdistuksen välttämättömyyden, mutta väittää sen jääneen keskeneräiseksi, sillä "kristityt eivät missään suhteessa eroa maailman ihmisistä". "Katsoimmepa kirkkoja, hoveja tai yliopistoja, missään ei ole puutetta häikäilemättömästä kunnianhimosta, ahneudesta, kohtuuttomuudesta, laiskuudesta, kateudesta ja muista suurista paheista, joita Kristus ehdottomasti kauhistuisi, mutta joista me iloitsemme. Tästä voidaan helposti kuvitella Saatanan ilo, joka vietyään meiltä salaa ytimen, mielellään antaa meidän pöyhkeillä kuorilla, ja on helppoa nähdä meidän yksinkertaisuutemme siinä, että tyydymme kaiken varjoon, vaikka kuuntelemmekin uskovaisten, hienostuneitten ja sivistyneitten ihmisten lailla. Kuitenkaan tämä pettäjä ei petä kaikkia, ja vähimmin mitä, joilla on korkeampi valo sisässään."

"Asioiden tilasta on selvänä todisteena eräs veljeskunta, joka minun mielestäni on pilaa, mutta teologien mielestä vakava asia. Niin pian kuin se lupasi, sen sijaan että olisi tyydyttänyt uteliaan yleisön makua, kaikkein suurimpia ja epätavallisimpia asioita, niitäkin, joita ihmiset yleensä kaipaavat, se myöskin lisäsi näihin poikkeuksellisen toiveen nykyisen turmeltuneen asiaintilan parantamisesta ja Kristuksen tekojen jäljittelystä. On aivan tarpeetonta sanoa, mikä hämmennys ihmisten keskuudessa seurasi tätä ilmoitusta, mikä eripuraisuus oppineiden kesken, mikä pettäjien ja huijarien levottomuus ja liikehtiminen." Veljeskunta havaittiin kuitenkin salaiseksi, eikä se voinut ilman muuta hyväksyä kaikkia ihmisiä jäsenikseen, mutta muutkin voivat suorittaa osansa uudessa reformaatiossa: "Olen taipuvainen kiittämään sen hurskaudeltaan, moraaliltaan ja luonteeltaan mitä jaloimman miehen arvostelua, joka nähdessään, että ihmiset olivat epävarmoja ja suurimmalta osaltaan pettyneitä tuota veljeskuntaa koskevan ilmoituksen johdosta, vastasi: ’Jos nuo uudistukset näyttävät sopivilta, miksi emme itse yrittäisi niitä. Älkäämme odottako, että he toteuttaisivat ne.’ Tällä hän tarkoitti, ettei mikään estä meitä oppimasta näitä asioita evankeliumeista ja yrittämästä seurata hartaiden kristittyjen kiitettäviä esikuvia, jos todella halusimme jäljitellä Kristuksen elämää ja parantaa jokapäiväisen elämäämme."

Andreae sanoo pitävänsä kertomusta rosenkreutzilaisista "pilana", mutta tällä sanalla näyttää hänen kielenkäytössään olevan oma lieventynyt merkityksensä. Johdantonsa viimeisellä sivulla hän nimittäin sanoo kirjoittaneensa teoksensa ystäviään varten, "koska heidän kanssaan voi pilailla". Sen loppuriveillä hän hetkeksi palaa entiseen vertauskuvakieleensä kehottaessaan lukijaa valmistautumaan matkalle Christianopolikseen ja astumaan alukseen, jolla on Ravun merkki tunnuksenaan.

*

Lyhyt allegorinen alkuluku kuvaa, kuinka tekijä, joka vaeltaa vieraana maan päällä tyranniasta, viisastelusta ja tekopyhyydestä kärsien, vielä kerran päättää uskaltautua Fantasia-nimisellä laivallaan Akateemiselle merelle, vaikka tämä monta kertaa on tuottanut hänelle vahinkoa. Matka sujuu aluksi onnellisesti, kunnes Etiopian (so. tyhmyyden) meren aallot ajavat laivan karille ja upottavat sen. Miehistöstä pelastuvat ylen harvat, ja tekijä joutuu ypöyksin pienelle, tuntemattomalle saarelle.

Se on nimeltään Caphar Salama (rauhan paikka tai kylä). Vartijat, jotka löytävät haaksirikkoisen, selittävät hänen edessään kohoavan kaupungin syntyneen siten, että uskonto, joka oli joutunut maanpakolaiseksi maailman raivotessa hyviä vastaan, keräsi ympärilleen uskollisimmat toverinsa, valitsi tämän heidän asuinpaikakseen ja rakensi heidän turvakseen kaupungin nimeltä Christianopolis. Vartijat saattavat sitten vieraan kaupunkiin, mutta ennen kuin hän saa astua sen muurien sisäpuolelle, hän joutuu kolmen virkamiehen tutkittavaksi. Ensimmäisen toimittama kuulustelu on valmistava; sen tarkoituksena on varjella kaupunkia hämäräperäisiltä kulkureilta, mm. niiltä, "jotka harhaannuttavasti nimittävät itseään rosenkreutzilaisveljiksi". Toinen tutkija on terävä-älyisyydessä ja luonteen tulkitsemistaidossa vertaansa vailla; hänen velvollisuutensa on ottaa selkoa vieraan suvusta, elinvaiheista ja -tavoista, terveydestä, jne. Kolmas tutkija ottaa selon vieraan persoonallisesta sivistyksestä, ja tämä, niin oppinut kuin onkin, tunnustaa vilpittömästi tietämättömyytensä, kun on keskusteltu hetkinen tieteestä, taiteesta ja uskonnosta. Vasta tämän jälkeen hän saa kolmen miehen opastamana tutustua ihmeelliseen kaupunkivaltioon.

Tämä saa nyt osakseen yksityiskohtaisen kuvauksen pohjapiirustuksineen. Se on keskiaikaiseen tapaan vallihaudan, muurien ja tornien ympäröimä. Tiilirakennukset ovat kolmikerroksiset ja palomuurein toisistaan eristetyt. Kaikkialla kaupungissa on runsaasti vettä, ja sitä koristavat lukuisat suihkukaivot ja puutarhat. Raittiin ilman saannista asuntoihin on huolehdittu. Elintarpeiden valmistukselle ja säilytykselle on omistettu rakennuksensa, joissa niistä huolehtivat määrätyt miehet apulaisineen. Kaikilla tunnetuilla ammateilla on harjoittajansa valvojineen; kaikissa on tunnusmerkillistä taipumusten perusteella hankittu perusteellinen koulutus. "Miehiä ei täällä ajeta työhön, jota he eivät tunne, niin kuin kuormajuhtia, vaan he ovat kauan sitä ennen saaneet tarkkoja tieteellisiä tietoja ja iloitsevat luonnon sisäisen puolen tuntemuksesta. Ellei joku kuuntele järkipuhetta ja tutki maailmankaikkeuden rakennetta, ei hän ole oppinut vielä mitään."

Asukkaat saavat ruokansa yleisestä varastosta. Jokainen aterioi kotonaan, ja perheille jaetaan viikoittain ruoka-annokset. Samoin saavat työmiehet kunkin viikon alussa tarvitsemansa raaka-aineet. Työtunteja on vähän, eikä rahaa käytetä lainkaan, sillä asukkaat saavat kaikki kulutustarpeet valtion varastoista. "Työskenneltyään riittävästi hurskauden, isänmaallisuuden ja kirjallisuuden vaatimusten mukaisesti ja harjoitettuaan ruumistaan mekaanisissa taidoissa sikäli kuin vuodenaika sallii, he ottavat pitempiä tai lyhyempiä lomia. — On nimittäin erittäin tarpeellista, että palaamme itseemme niin usein kuin mahdollista ja pudistamme yltämme maan tomun."

Valtio ei tunne perinnöllistä aateluutta. Ansioituneet saavat tärkeimmät virat ja kunnianosoituksia, mutta ainoa etu tästä heidän lapsilleen on, että nämä saavat heistä seuraamisen arvoisia esikuvia. Christianopoliksen asukkaat pitävät aristokraattista hallitusta monarkiaa parempana, sillä he eivät luota ihmisten itsehillintään ja tahtovat varata kuninkaan arvon korkeimmalle hallitsijalleen, Kristukselle. Valtiota johtaa triumviraatti; kullakin miehistä on neuvoskuntansa ja toiminta-alueensa, ja tärkeimmistä asioista he pitävät yhteisiä neuvotteluja. Kaupungin poliittisessa ja julkisessa elämässä koetetaan noudattaa kolmea periaatetta: rauhan säilyttämistä, kansalaisten tasa-arvoisuutta ja suurten omaisuuksien halveksumista. Näin he uskovat välttyvänsä kolmesta onnettomuudesta: sodasta, orjuudesta ja sisäpoliittisesta mädännäisyydestä. Virkamiehille on tunnusmerkillistä, että he eivät käske mitään, mitä eivät olisi itse valmiit tekemään, ja he tahtovat johtaa yhtä paljon esimerkillään kuin sanallaankin.

Uskonnon tunnustuskirjat ovat kultakirjaimin tauluihin kaiverrettuina kaikkien nähtävissä. Ne ovat hengeltään protestanttisen opin mukaiset. Saatanan nimi mainitaan useasti Jumalan vastakohtana, helvettiä sen sijaan ei lainkaan. Jokapäiväisen elämän julkisista ohjeista kuuluu viides seuraavasti: "Me koetamme hillitä vihaamme, hallita kärsimättömyyttämme, antaa arvoa ihmisen verelle, unohtaa koston, kauhistua kateellisuutta ja uutterasti seurata Kristuksen lempeätä sydäntä." Uskonnollisen elämän johdossa on ylipappi, todellinen jumalanmies. Kerran viikossa, sunnuntaisin, hän opettaa kansaa, joka kolmasti kaikkina arkipäivinä pitää hartaushetkiä. Ihmiset tunnustavat, etteivät he ole kertaakaan kuunnelleet häntä saamatta sisäistä yllykettä hyvän elämän viettoon; hänen olemuksensa on niin henkistynyt, että hän tuntuu opettavan vaietessaankin. Hänen apulaisenaan toimivan diakonin tehtäviin kuuluu nuorison opettaminen, sakramenttien jako, avioliittoseremonioiden toimittaminen ja sairaitten lohduttaminen. Toinen triumviri on yhteiskunnan ylituomari. Hän pitää silmällä mittoja ja painoja ja huolehtii siitä, että itse kukin saa ansionsa mukaan. Hänen vaikutuspiiriinsä kuuluvat myöskin kaikki menettelytavat, joilla asukkaat kokevat kesyttää vanhaa Aatamiaan, ja hän valvoo, etteivät pienimmätkään paheet pääse pesiytymään kaupunkiin. Toisen triumvirin apulainen toimii kaupungin taloudenhoitajana. Kolmas triumviri johtaa opetusta.

Oikeudenkäyttö on sekä maallisten että hengellisten virkamiesten käsissä. Rangaistuksia ei tarvitse samassa määrässä kuin muualla maailmassa, mutta "tunnustaa täytyy, ettei inhimillistä lihaa voida missään voittaa täydelleen". Rangaistusten laatu ja ankaruus riippuvat rikollisen yksilöllisistä ominaisuuksista ja rikkomuksen asteesta, ja niiden tarkoituksena on sen ohella, että niillä tahdotaan kääntää Jumalan viha pois kaupungista, saattaa asianomainen ymmärtämään erehdyksensä tuomittavuus ja palaamaan siveelliseen elämään. "On paljon inhimillisempää kitkeä pahan ensimmäiset juuret kuin katkoa kehittyneet vesat." Kirkollisilla viranomaisilla puolestaan on avaimet, millä sulkea ja avata. Niille, jotka sukulaisten ja viranomaisten varoituksista huolimatta pysyvät uppiniskaisuudessaan, julistetaan "Jumalan vihan tuomio, kirkon panna, valtion inho ja jokaisen kunnon ihmisen kauhistus sellaisella menestyksellä, että näyttää siltä kuin hänet olisi suljettu koko maailmankaikkeuden yhteydestä. Tätä he pitävät kuolemaakin pahempana ja tekevät kaikkensa saadakseen sellaisen ihmisen oikealle tielle." Ellei tämä onnistu, hänet karkotetaan valtiosta. Sitä ennen häntä on rangaistu ankaralla työllä ja ruumiillisella kurituksella.

Kaupungissa on suuri kirjasto, minne on koottu kaikkien maiden parhaimmat teokset. Sitä vastapäätä on asevarasto, jota vieraalle näytetään inhimillisen julmuuden esimerkkinä ja jota he vain vastenmielisesti, suuren hädän sattuessa, käyttävät. Edelleen kaupungissa on arkisto, missä säilytetään mahdollisimman totuudenmukaisia selostuksia kaupungin vaiheista, kirjapaino, jonka tuotteet ovat asukkaiden uskonnollisen mielenlaadun mukaisia, ja valtionrahasto, jonka käyttö tulee kysymykseen vain pidettäessä yllä suhteita toisiin valtioihin.

Kaupungin henkisen toimeliaisuuden keskuksena on valtava rakennus, jota Andreae nimittää kollegioksi. Se on "uskonnon, oikeuden ja oppineisuuden turvapaikka; nämä hallitsevat kaupunkia, ja kaunopuheisuus on niille annettu tulkiksi". Tieteellistä työtä harrastetaan innokkaasti ja "syvällisesti tieteen eri haavoille omistetuissa laboratorioissa. Niitä kuvatessaan tekijä ei kertaakaan jätä käyttämättä tilaisuutta tehostaa kokeellisen tutkimuksen tärkeyttä. Anatomialla on salinsa, missä tutkitaan elävien olentojen ruumiita, etenkin ihmistä, "jota voidaan sanoa koko maailman pienoiskuvaksi, lyhennysotteeksi". Yksikään tämän kaupungin asukas ei halua olla barbaarisen tietämätön niin tärkeistä asioista. "Ja kuitenkin on", sanoo tekijä, "sivistyneittenkin joukossa niitä, jotka eivät tiedä, missä kohtaa ruumiissaan he elävät, tuntevat, hengittävät tai sulattavat, paitsi että nämä toiminnot tapahtuvat jossakin heidän ihonsa sisäpuolella." Christianopoliksessa nämä asiat opetetaan jo lapsille.

Opetus ja nuorison kasvatus ovatkin Andreaen kirjassa usein toistuvia aiheita. Opettajan ammatti on Christianopoliksessa kaikkein tärkeimpiä ja kunnioitetuimpia, sillä opettajat valitaan niistä, jotka luonteeltaan ja tiedoiltaan osoittautuvat etevimmiksi. Kaupungin asukkaat ymmärtävät, että arvoton tai huolimaton opetus on yhtä vahingollista yksilölle kuin valtiollekin. "Varmaa on, ettei kukaan palvele hyvin nuorisoa, ellei hän myöskin kykene huolehtimaan valtiosta, ja se, joka osoittautuu nuorisolle arvokkaaksi, on jo hyödyttänyt valtiotakin." Pojat ja tytöt lähetetään kuuden vuoden ikäisinä täysihoitokouluihin, ja vanhemmat luovuttavat lapsensa sinne mielellään tietäessään näiden saavan parhaan mahdollisen hoidon ja opetuksen. Opetus tähtää kolmenlaiseen aiheeseen: Jumalan palvelukseen puhtaalla sielulla, moraalisen elämän viettämiseen ja älyllistä kehittymiseen. Osa päivästä käytetään mekaanisiin harrastuksiin, kotiaskareisiin ja taideharrastuksiin. Ruumiinharjoituksena juostaan, painitaan, ratsastetaan, miekkaillaan jne. Maalaustaidetta kaupungissa suositaan erityisesti. Julkisissa rakennuksissa on runsaasti maalauksia, ja koululaisten huoneet ovat kuvin koristeltuja. Maalaus kuuluu nuorison opetusohjelmaan tärkeänä virkistysmuotona, ja samalla oppilaat ympäröivää luontoa jäljittelemällä hankkivat suullisen ja kirjallisen opetuksen kaipaaman kuvitusaineiston. Tähän tulee lisäksi arkkitehtuuripiirustus.

Varsinaista opetusta annetaan kolmenlaisissa kouluissa. Ensimmäisessä opiskellaan äidinkieltä, hepreaa, latinaa ja kreikkaa, toisessa puhetaitoa sen periaatteen mukaan, että "se, joka puhuu totuudenmukaisesti, vaatimattomasti ja sydämellisesti, on kaunopuheisuudessa voittanut Ciceron". Kolmannessa jatketaan vieraitten kielten oppimista tavoitteena kyky seurustella elävien ja kuolleitten kansojen kanssa. Kielten opiskelu on tehty niin käytännölliseksi ja helpoksi, että "elleivät he vuoden kuluessa opi sujuvasti käyttämään yhtä kieltä, he eivät mielestään ole saaneet mitään aikaan".

Korkeampia opintoja harrastetaan seitsemässä muussa auditoriossa. Toiseen kuuluvat dialektiikka, metafysiikka ja teosofia. Dialektiikan tarkoitus on opettaa soveltamaan hyvä metodi käytäntöön, metafysiikka tutkistelee totuutta, hyvyyttä ja kauneutta, ykseyttä ja harmoniaa maailmankaikkeudessa. Teosofia on tämän ryhmän korkein saavutus: "Teosofia alkaa siitä, missä luonto päättyy. Se on viimeinen keino, pyrkimys löytää Jumalasta se, mitä ei voida tavoittaa fysikaalisin kokein." Verraten harvat pääsevät näin pitkälle.

Kolmannessa auditoriossa harrastetaan matematiikkaa. Aritmetiikka, algebra ja geometria sekä "mystiset luvut" ovat tärkeitä ajatuksen kasvattajia, mutta yhtä tärkeitä käytännöllisen elämän palveluksessa. Mystiset luvut vastaavat tavallaan edellisen ryhmän teosofiaa; Andreae pukee tarkoituksensa seuraaviin sanoihin: "Jumalalla on lukunsa ja mittansa, ja on soveliasta, että ihminen niitä tutkiskelee. On aivan varmaa, että korkein Arkkitehti ei luonut tätä valtaavaa mekanismia umpimähkään vaan täydellistytti sen mitä viisaimmin mitoin, luvuin ja suhtein, ja Hän lisäsi siihen ajan elementin, jolle on ominaista ihmeellinen harmonia. Mysteerionsa Hän sijoitti työmajoihinsa ja tyypillisiin rakennuksiinsa, jotta me Daavidin avaimella voisimme paljastaa jumaluuden pituuden, leveyden ja syvyyden, löytää ja merkitä muistiin kaikissa olioissa läsnä olevan Messiaan, joka liittää kaiken ihmeelliseen sopusointuun ja johtaa kaikkea viisaasti ja voimallisesti, niin että me voimme iloita palvoessamme Jeesuksen nimeä. Lisäksi näitä asioita ei inhimillinen äly käsitä, vaan ne perustuvat ilmoitukseen ja annetaan uskolliselle ja yhdeltä toiselle."

Neljänteen osastoon kuuluu musiikki, jota harrastetaan tieteenä ja taiteena. Matematiikan tuntemus on tässä välttämätön edellytys. Soittokojeita on monenlaisia; tuskin on ainoatakaan asukasta kaupungissa, joka ei soittaisi jotakin niistä. Vokaalimusiikki rajoittuu miltei kokonaan uskonnolliseen lauluun, sillä "miten nerokkaita maailmalliset laulut lienevätkin, ne tulevat hyödyttömiksi, kun arvostelun mittapuuna käytetään ristiä". Kuoro on hyvin harjoitettu ja kulkee joka viikko laulaen pitkin kaupungin katuja.

Viidennen osaston oppiaineita, astronomiaa ja astrologiaa, tutkitaan rinnakkain. Andreaen mielestä on turhaa kieltää astrologian käytännöllistä merkitystä: "Toivoisin, että hän, joka ei tunne astrologian vaikutusta ihmisten asioihin tai joka typerästi sen kieltää, joutuisi kaivamaan maata, työskentelemään pellolla mahdollisimman kauan huonon sään aikana." Tätä tiedettä on vain harjoitettava kriittisesti. "Kokemus herättää luottamusta, teoreettinen järki luo epäilystä; näiden keskellä maa tunnustaa alemmuutensa taivaaseen nähden. Auringon ja kuun vaikutus nähdään suhteellisen helposti. Muiden tähtien vaikutuksen ollessa kyseessä eroavat tiedettä harjoittavien mielipiteet. En voinut ymmärtää, kun he keskustelivat tästä kanssani, mihin Christianopoliksen asukkaiden mielipiteet kallistuivat. Joka tapauksessa he alistavat ajatuksensa, niin onnahtelevia kuin ne ovatkin ruumiin tuottamien esteiden takia, Jumalalle ja vain Jumalalle. He sanovat, että on epävarmaa saattaa kaikki riippuvaksi olemassaolon ja syntymisen ensimmäisestä hetkestä ja tämän nojalla muodostaa arvostelunsa elämästä tai kuolemasta. Niinpä he painostavatkin enemmän sitä, kuinka voisivat hallita tähtiä ja uskon avulla karistaa hartioiltaan niiden ikeen, jos sellainen on olemassa, ja he tunnustavat uuden taivaan, toisten tähtien ja liikkeiden olemassaolon, joiden liikkeellepanevana voimana on Kristus. Hänen armonsa kautta he murtavat kaiken pahan tahdon, vastuksen, heikkouden tai tuntemattoman voiman vallan. Onnekkain horoskooppi on tulla hyväksytyksi Jumalan poikien joukkoon, joiden Isä, kun häneltä rukouksessa kysytään neuvoa, harvoin vaikenee, mitä hyvänsä häneltä kysytäänkään."

Luonnonhistoria, valtioiden ja kirkon historia ovat opiskeluaineina kuudennessa auditoriossa, ja seitsemännessä harrastetaan etiikkaa, politiikkaa ja kristillistä nöyryyttä. Sen opetukset koskevat muun muassa omistusta: "He sanovat, että varallisuus on puhtaasti fiktiivinen ja perustuu vain meidän käsityksiimme, nimittäin että me etsimme tai kaihdamme sitä, mitä kuvittelemme itsellemme hyväksi tai pahaksi." – – "He sanovat, että me olemme aina puutteessa niin kauan kuin havittelemme, mitä emme voi saada, että meillä on aina kaikkea yltäkyllin niin kauan kuin meillä on omaisuus, jota kukaan ei voi meiltä riistää. Tämä on aivan totta, sillä ketään muuta ei voi syyttää meidän onnettomuudestamme kuin meitä itseämme, meitä jotka himoitessamme itsellemme sitä, mikä kuuluu kaikille, ja siten alituisesti ahdistamalla toisten oikeuksia aina saamme jonkun riitakumppaniksemme, ja aina on joku, joka voi voittaa meidät tai sortaa meitä. Ja koska tämän ihanteellisen kaupungin kansalaiset ymmärtävät nämä tosiasiat, he eivät halua, että heidän kallein aarteensa olisi muualla kuin heidän omassa rinnassaan."

Kahdeksannen osaston oppiaineina ovat teologia, profetoimisen kyky ja pyhitys. Teologia jakaantuu kahteen jaksoon, skolastiseen, joka opettaa tuntemaan, jäljittelemään ja puolustamaan raamatun sanoja, ja käytännölliseen, joka opettaa rukoilemaan, mietiskelemään ja kestämään koettelemuksia. Käytännöllinen teologia pyrkii sovelluttamaan elämään raamatun opetukset: "Tässä ei kaivata yksinomaan jumalallisen sanan hyväksymistä, vaan sen sisäistä yhteyttä ja harmoniaa. Koska Kristus on kaikkien salaisuuksien summa, niin sisässämme tapahtuva uudestisyntyminen on uuden lapsuuden, nuoruuden, vieläpä vanhuudenkin alku, ja se teroittaa mieliimme sitä, mikä ei ole sopusoinnussa Aatamin, vaan Kristuksen, meidän Elämän Kirjamme kanssa. Ne, jotka perustavat teologiansa keinotekoisille säännöille, eivät tätä ymmärrä. Tarvitaan näet purevaa ja kitkerää happoa, sisäisesti nautittuna, purkamaan sisäiset rakennelmamme ja murtamaan ne palasiksi. Ellemme me lakkaa, Kristus ei ala; ellemme me ole vaiti, Jumala ei puhu, ellemme ota sitä vastaan passiivisina, Henki ei ole aktiivinen. Tämä on se sapatti, jonka johdosta kaikkia hurskaita on kaikkina aikoina maan päällä pilkattu." – – "Me emme kaikki voi tulla temmatuiksi kolmanteen taivaaseen Paavalin lailla, mutta me voimme hänen kanssaan kasvaa Kristuksen kaltaisuuteen. Jos tottelemme evankeliumeja, jos tottelemme apostoleja, niin tämä on todellisen teologian vaatimusten mukaista, emmekä me kaipaa missään muussa muodossa ilmoitusta taikka enkelien saarnoja."

Jos nyt seuraava oppijakso käsittääkin profetoimisen taidon, ei tätä siinä opeteta, vaan harjoitellaan ymmärtämään profeetallisen hengen sopusointua ja totuutta ja tulkitsemaan pyhän hengen inspiroivia vaikutuksia.

Uskonnollisen elämän näkyvänä keskuksena on keskellä kaupunkia kohoava muodoltaan pyöreä temppeli. Se on jaettu kahteen osaan, toisella puolella kohoavat istuinrivit askelmittain ja tekevät kaikille mahdolliseksi seurata jumalanpalvelusmenoja, joille on varattu toinen puoli. Temppelissä esitetään myöskin pyhiä näytelmiä joka kolmas kuukausi. Seinissä on runsaasti ikkunoita, ja ne on koristettu raamattuaiheisilla kuvilla. Juhlamenoissa puhtaasti näytelmällinen aines on supistettu mahdollisimman vähiin. Uskonnon edustajat esiintyvät niissä valkeissa puvuissa, valtion virkailijat punaisissa, oppineet sinisissä ja työläiset vihreissä vaatteissa.

Avioliitot solmitaan asianomaisten luonteiden soveltuvuuden ja hyveen nojalla; myötäjäis- ja elatushuolia ei ole. 24 vuoden ikäisen nuorukaisen on sallittu ottaa vaimokseen vähintään 18 vuotta täyttänyt tyttö, ei kuitenkaan ilman vanhempien suostumusta. Vihkimämenot ovat koruttomat, ja vastavihityt saavat valtiolta asunnon kalustoineen. Aviollinen uskottomuus rangaistaan ankarasti. Naineet naiset käyttävät taloudenhoidon ohella hyväkseen koulussa saamiaan tietoja. Jos heillä on taipumusta opiskeluun, he jatkavat lukujaan voidakseen tarvittaessa opettaa muitakin. Heillä ei ole äänioikeutta kirkossa eikä neuvossalissa, mutta "Jumala ei ole evännyt tältä sukupuolelta mitään, jos se on hurskas, mistä ikuisesti siunattu Maria on kunniakkain esimerkki." – – "Tapauksissa muualla maailmassa, joissa monet naiset ovat liian ylimielisiä, vika on pikemminkin niiden miesten, jotka ovat kyllin naisellistuneita naidakseen niin mieheviä naisia. Mikään ei ole sen vaarallisempaa kuin tilanteet, joissa naiset hallitsevat salaa ja miehet tottelevat julkisesti; toisaalta mikään ei ole sen toivottavampaa kuin että molemmat ottavat huolehtiakseen toistensa velvollisuuksista." Naisten saavutusten kruunu on lasten synnyttäminen: "Tässä he vievät voiton maailman kaikista atleeteista, ellei mahdollisesti pidetä tärkeämpänä ihmisolennon surmaamista kuin sellaisen synnyttämistä." Elleivät olosuhteet välttämättä vaadi, he eivät suvaitse vieraita imettäjiä. Lapsivuodevaimojen hoito kuuluu leskeksi jääneiden naisten tehtäviin. Siveellisen elämän vaatimus koskee aviopuolisoitakin, sillä "Christianopoliksen asukkaat uskovat, että avioliitossakin voi esiintyä epäpuhtautta". Jos mies kuolee, muuttaa hänen leskensä leskivaimojen taloon, missä hän palvelee valtiota jossakin ominaisuudessa; jos nainen kuolee, nauttii mies ateriansa jonkun naapurin luona tai kunnallisessa talossa. Vanhempien kuolemasta eivät lapset joudu kärsimään, koska kaikkia kasvatetaan kollegioissa yhtäläisellä huolella. Lesket voivat vuoden kuluttua mennä uusiin naimisiin, mutta muuten heidän velvollisuutensa on "vähentää kokemattomien keskuudessa lihan luuloteltua arvoa, hillitä himokkaita haluja niiden joukossa, jotka ovat taipuvaisia epäpuhtauteen, koska he omalla esimerkillään näyttävät, ettei aina ole välttämätöntä noudattaa lihan ääntä, vaan että päinvastoin on parempi pidättäytyä persoonallisen, sekä henkisen että yhteiskunnallisen edun takia". Vanhuksista pidetään kaupungissa hyvää huolta, samoin sairaista. Asukkaiden syvästä uskonnollisuudesta johtuu, että kuoleman oka on menettänyt pelottavuutensa.

Vainajat haudataan kaupungin ulkopuolelle avaraan, kauniiseen kalmistoon. Ainoana muistomerkkinä on koruton rautainen risti, johon on leimattu kuolleen nimi. Hänen huomattavimmista teoistaan on selostus valtion arkistossa.

Amerikkalainen F. E. Held, jonka väitöskirjana julkaisemaa "Christianpoliksen" käännöstä johdantoineen olemme yllä käyttäneet hyväksemme, korostaa erityisesti yhteyttä, joka on edellä lyhyesti selostetun kollegion ja sen tieteellisen keskuksen välillä, joka on tehnyt Baconin "Uuden Atlantiksen" kuuluisaksi. Baconin "Kuuden päivän kollegiossa" työskentelee ryhmä eteviä tiedemiehiä ("Salomon's House") yhteisenä päämääränään tarkan kokeellisen tiedon saavuttaminen, maailman yleisen tietomäärän rikastuttaminen ja luonnossa vaikuttavien prinsiippien löytäminen; tämä akatemia lähettää määräajoin jäseniään eri maihin tutustumaan uusiin saavutuksiin tieteissä ja taiteissa. Vaikka kokeellinen tutkimus onkin etualalla, on tärkeänä tekijänä myös "sisäinen valo" sekä intuitiiviseksi ymmärtämykseksi että uskonnolliseksi ilmoitukseksi käsitettynä. Yhtäläisyydet kummankin teoksen esittämissä ajatuksissa eivät ole yksinomaan yleisiä; Heldin toimittaman yksityiskohtaisen vertailun nojalla voidaan todeta Baconin suorastaan hämmästyttävällä uskollisuudella omaksuneen ja toistaneen saksalaisen edeltäjänsä ajatuksia katkelmaksi jääneessä utopiassaan.

"Uudessa Atlantiksessa" ja "Christianopoliksessa" esitetty ajatus tieteellisen keskuksen tarpeellisuudesta esiintyy jo Andreaen kymmenen vuotta aikaisemmin kirjoittamassa "Fama Fraternitatis" -teoksessa. Tässäkin on "veljeskunnan" ohjelmana yleinen reformaatio, — "reformatio divini et humani"; se tutkii luonnon salaisuuksia ja ihmisiä ympäri maailman. Näiden miesten seura on nimeltään "Pyhän Hengen kollegio"; senkin jäsenet matkustavat vieraissa maissa palatakseen määräpäivänä takaisin.

Andreaen alkuperäisille aatteille tekee tuskin oikeutta käsitys, että hän olisi kollegiollaan tarkoittanut tieteellistä tutkimusseuraa siinä merkityksessä, mikä tällä sanalla on meidän päivinämme. Tieteen kehityksestä johtuu, että hänen aatteensa toteutumismahdollisuudet ovat nyt pienemmät kuin 1600-luvulla. Kuitenkin on ajan vaatimuksesta tai tradition katkeamattomuudesta ollut seurauksena, että Andreaen ajatukset saivat uuden ilmaisun siinä ohjelmassa, jonka H. P. Blavatsky ja H. S. Olcott antoivat alkuperäiselle Teosofiselle Seuralle. "Faman" ja "Christianopoliksen" ajatus inhimillisen tiedon ja jumalallisen viisauden yhdistävästä akatemiasta ei jäänyt hedelmättömäksi: Johann Amos Comeniuksen, Samuel Hartlibin, John Duryn, Robert Boylen, ym. tiedemiesten omaksumana ja asianmukaisesti muokkaamana se synnytti vuonna 1662 Englannin Kuninkaallisen Seuran.

Andreae itse toteutti aatteitaan mahdollisuuksiensa rajoissa. Vuodesta 1620 hän toimi Nagoldin varrella olevassa Calwissa dekaanina ja yli-intendenttinä ja vaikutti ansiokkaasti seurakuntalaistensa, etenkin köyhimpien ja näiden lasten hyväksi. Muun muassa hän perusti kangastehtaitten ja värjäämöiden työväen keskuuteen yhdistyksen keskinäistä suojelua ja avunantoa varten ja tutki sitä seurakuntalaistensa ja ystäviensä avustamana. Seura oli ainakin maailmansodan alussa vielä olemassa ja hyvissä varoissa. Menetettyään omaisuutensa miltei kokonaan Calwin hävityksessä vuonna 1634, Andreae tuli herttua Eberhardt III:nnen kutsusta Stuttgartiin hovisaarnaajaksi ja konsistorialineuvokseksi ja sai tehtäväkseen järjestää uudelleen Tübingenin "stiftin" ja Stuttgartin kymnaasin, hankkia pätevät opettajat ja huolehtia näiden palkkauksesta. Hänen omat tulonsa olivat pienet, ja vain Braunschweig-Laneburgin herttuan Augustin turvin hän saattoi elättää perheensä ja lukuisat pakolaiset, jotka aina saivat häneltä apua. Vuonna 1650 hän muutti Bebenhauseniin ja neljä vuotta myöhemmin Adelbergiin, missä hän kuoli samana vuonna kesäkuun 27. pnä.

Ruusu-Risti — syyskuu 1932

"Christianopolis" englanniksi: http://www.archive.org/stream/christianopolis00andr/christianopolis00andr_djvu.txt


Etusivu Artikkelit