Kauko Korvenvuo

Onko olemassa nk. jälleensyntymismuistia?

Eräiden idän uskontojen mielenkiintoisimmista ja ajatuksia herättävistä opetuksista on oppi ihmisen jälleensyntymisestä. Tähän maailmankatsomukseen sisältyy paljon muutakin kuin vain tämä oppi. Se on ollut täällä länsimaissa epäilyä herättävä, joka johtuu osaksi siitä, että sitä pidetään idästä tulleena outona opetuksena, jonka totuuspitoisuutta on syytä epäillä ja ehkä joidenkin mielestä sen tähden, että se on kristillisen kirkon opetuksille täysin vieras. Idän kansoille tämä oppi tuntuu luonnolliselta, joka johtuu niiden uskonnollisfilosofisista opetuksista.

Käsitykset jälleensyntymisestä saattavat usein olla virheellisiä ja näin ollen harhaanjohtavia. Tavanomaisin virheellinen käsitys jälleensyntymisestä on, että se samaistetaan ns. sielunvaellusopin kanssa, mikä itse asiassa on tämän opin väärinkäsitystä. Sielunvaellusoppi mm. selittää, että ihminen kuoltuaan voi syntyä johonkin eläimeen, kun sitä vastoin itse jälleensyntymisopissa ei ole tukea tällaiselle käsitykselle.

Vertaileva uskontotiede on osoittanut, että tämä oppi on ollut tunnettu jo varhain eri kehitysasteilla olleiden muinaisten kansojen keskuudessa ja se antoi oman leimansa niiden uskonnollisiin käsityksiin. Useat eri kansat ovat antaneet sille omalaatuisensa selityksen, joka on riippunut kunkin kansan kehitystasosta. Villikansat ovat aikojen kuluessa uskoneet sielunvaellusoppiin, jolloin on oletettu, että ihminen kuoltuaan voi syntyä huonon elämänsä vuoksi rangaistukseksi johonkin eläimeen, kuten jo edellä mainittiin tai vieläpä kasviinkin. Tällaista oppia on tavattu mm. Pohjois-Amerikan intiaanien ja Australian alkuasukkaiden keskuudessa.

Jälleensyntymisoppi on ollut tunnettu Euroopassakin jo varsin varhaisella ajalla. Sen otaksutaan kulkeutuneen Egyptistä Kreikkaan ehkä jo ennen ajanlaskumme alkua. Jo muinaiset egyptiläiset tunsivat jälleensyntymisopin, jota opetettiin heidän temppeleissään salaisena eli ns. esoteerisena oppina, mikä aikaa myöten rappeutui kansan keskuudessa ja vääristyi sielunvaellusopin kaltaiseksi. Täältä tämä temppeleissä opetettu oppi kulkeutui myöhemmin Kreikkaan ja sitä opetettiin sen aikaisissa mysteerikouluissa. Sitä opetti orfilainen koulu ja varsinkin Pythagoraan koulukunta, jossa sitä opetettiin muiden aineiden ohella. Myös jotkut kreikkalaiset filosofit, kuten Empedokles ja Platon, opettivat sitä. Myöhemmin ns. uusplatonistit, joista huomattavimmat, Plotinos, Porphyrios ja Jamblichos olivat omaksuneet ja liittäneet tämän opin filosofisiin opetuksiinsa.

Opin vaikutus ulottui vielä myöhempäänkin aikaan, sillä eräät kirkkoisät, kuten Clemens Aleksandrialainen ja Origenes edustivat mainittua oppia. He nojasivat Paavalin seurakunnilleen lähettämiin erinäisiin teksteihin ja evankeliumeihin sekä selittivät jälleensyntymisopin selvästi kuuluvan alkukristillisiin oppeihin. Vasta Konstantinopolin kirkolliskokouksessa tuo oppi hylättiin kerettiläisenä harhaoppina v. 553.

Kuten tunnettua, ovat idän suuret uskonnot, brahmalaisuus ja buddhalaisuus, olleet jo vuosituhansia ja ovat vielä nykyäänkin tuon opin julistajia. Vedakirjojen upanishadeissa se on esitetty mytologisessa muodossa.

Mutta palataksemme länsimaille voidaan todeta, että vielä myöhemminkin, varsinkin keskiajalla, on ollut huomattavia yksilöitä, jotka ovat pitäneet jälleensyntymisoppia ainoana loogisena selityksenä ihmiskehityksen tarkoitusperäisyydestä.

Sveitsiläinen lääkäri ja filosofi Paracelsus oli opin tunnustaja. Myös Jakob Böhme, saksalainen, syvällinen mystikko oli omaksunut tuon opin. Kiihkeä totuuden etsijä ja julistaja Giordano Bruno, joka kerettiläisenä poltettiin roviolla, kuului opin tunnustajiin. Myöhemmin sen oli omaksunut kuuluisa ruotsalainen näkijä Svedenborg. Vielä myöhemmin useat tunnetut filosofit, kuten Schopenhauer, Lessing, Hegel ja Leibnitz, ovat käsitelleet jälleensyntymisajatusta myönteisessä hengessä. Varsinkin Schopenhauer, joka tutustui intialaisten Veda-kirjojen Upanishadeihin, joiden oppeihin hän ihastui, piti tuota oppia mahdollisena luonnon järjestelmässä. Wagner kirjoitti ystävälleen Wesensonckille, että »ainoa luja usko jälleensyntymisoppiin voi antaa minulle lohdutusta, sillä se näyttää keinon, miten kaikki voivat päästä täydellisyyteen».

Mutta kun ajattelee ihmiselämän tarkoitusta, tuntuisi syvemmin ajateltaessa varsin lohduttomalta, jos ihmiskehitys olisi vain yhden elämän varassa ja kuolemanjälkeinen olotila hyvin sattumanvaraiselta, jos se edellytetään kirkon oppien mukaiseksi. Myöskin ihmiselämä oli todellakin arpapelin tapaista, sillä niin erilaiset ovat »lähtökuopat», joista ponnistetaan elämän kilpakentille. Yksi syntyy hyveellisessä ja elämän suuria henkisiä arvoja tavoittelevassa kodissa, kun taas toinen näkee päivänvalon suurkaupungin kurjassa ympäristössä, kuulee lapsesta pitäen vain kirouksia ja ruokottomuuksia. Voidaanko näille kahdelle todellakin asettaa samat vaatimukset henkisen elämän suhteen? Mutta vielä enemmän merkitsevät myötäsyntyneet ominaisuudet, älylliset ja siveelliset. Onhan selvää, että hyveellisen elämän viettämisen edellytykset ovat tietyssä suhteessa ihmisen synnynnäisiin siveellisiin ominaisuuksiin. Olisi todella järkyttävää, että yhden elämän aikana tehdyistä rikkomuksista, kuten kirkko opettaa, määräytyisi kuoleman jälkeinen ikuinen olotila. Jälleensyntymisopin mukaan ihminen voi jossakin ruumistuksessaan viettämänsä paheellisen elämän sovittaa sairaudella tai muulla kärsimyksellä ja silti edistyä tiedossa ja taidossa sekä siveellisten ominaisuuksiensa täydellistyttämisessä kohti inhimillisen elämän määränpäätä, täydellisyyttä.

Vertaileva uskontotiede lähtee siitä perusajatuksesta, että uskonnot ovat kehityksen tulos samoin kuin mikä elämän muoto tahansa. Korkeammat uskonnot ovat syntyneet villikansojen taikauskoisesta luonnonvoimien palvonnasta, jonka tarkoituksena oli turvata ihmisen olemassaolo, kun pelätyt luonnonvoimat häntä ahdistivat. Kehityksen edetessä uskonnolliset käsitykset muuttuivat vähitellen moraalisia ja uskonnollisia aatteiluja sisältäviksi.

Muinainen aikain viisaus opettaa, että lapsi-ihmiskunta, jonka alkuvaiheet peittyvät vuosimiljoonien takaiseen hämäryyteen, sai sekä uskonnollista että käytännöllistä opetusta eräiltä suurilla jumalallisilta olennoilta, henkisiltä johtajilta, siinä muodossa kuin heidän käsityskykynsä pystyi vastaanottamaan. Aikojen vieriessä nuo opetukset kuitenkin rappeutuivat ja muodostuivat luonnonvoimien taikauskoisiksi palvontamuodoiksi. Uusien rotujen ja sivistyksien syntyessä nuo suuret opettajat antoivat kullekin ajalle ja kullekin rodulle sen kehitystä vastaavaa tietoa ja uskonto-opetusta.

Jokaista inhimillistä olentoa elähdyttää itse jumaluudesta lähtenyt kipinä, jumalallinen henki. Aivan kuten kasvin siemen tarvitsee vettä, lämmintä ilmaa ja ravintoa sisältävän maan, jotta se voisi varttua kasviksi, samoin ihmisessä olevan jumalkipinän täytyy joutua kosketukseen aineellisen maailman kanssa, jotta tämä kosketuksen kirvoittamana, kokemuksia tehden, kasvaisi sisäisesti elämä elämältä ja kehittyisi täydelliseksi. Ihminen on kaksinainen olento, sielullis-eläimellinen ja sielullis-henkinen. Edellistä nimitetään alemmaksi ja jälkimmäistä ylemmäksi minuudeksi eli minäksi. Ihmisen kuollessa alempi minä häviää, ylempi minä taas kulkee elämästä elämään ja kerää kokemuksia. On joskus sattuvasti sanottu, että aivan kuten näyttelijä voi esittää mitä erilaisimpia henkilöosia ja on kuitenkin yksi ja sama taiteilija, niin jälleensyntyvä minuus pukeutuu tähän fyysiseen asuun kerta toisensa jälkeen ja esittää mitä erilaisimpia henkilöosia elämän suuressa näytelmässä. Elämä on kuin koulu, jossa luonnonkansat ovat alemmilla luokilla ja ns. sivistyskansat ylemmillä. Hengenlahjoiltaan pyhimykset, suuret ajattelijat ja taiteilijat sekä mitä moninaisimpien alojen nerot ovat kehityksessään muita pitemmällä.

Jos siis jälleensyntyminen on luonnon järjestykseen kuuluva tosiasia, herää kysymys, miksi emme muista edellisiä elämiämme ja miksi ei voi pätevästi todistaa itse opin paikkansapitävyyttä. Ensiksikin on syytä huomauttaa, että luonnossa on todennäköisesti paljon tosiasioita, jotka ovat tavallisen ihmisen havaintopiirin saavuttamattomissa. Vain joku tiedemies voi pitkäaikaisen tutkimuksensa tuloksena paljastaa salassa olleen luonnon tosiasian. Kuten tiedemiehellä niin voi myös jälleensyntymistä pohtivalla tutkijalla olla omat päätelmänsä ja erityiset ns. salatieteen alaan kuuluvat menettelytapansa tutkimustyössään. Kun siis teemme kysymyksen, miksi emme muista, on meidän hetkisen tarkasteltava, mitä yleensä muistilla ymmärretään.

Madame Blavatsky kirjassaan »Teosofian avain» selittää, että on olemassa suuri ero muistamisen kolmen laadun välillä. Paitsi muistia yleensä on olemassa: muisteleminen, muistiin palauttaminen ja muistojen elvyttäminen. Hän selittää: »Muisti on kyky, joka kokonaan riippuu aivojemme enemmän tai vähemmän terveestä ja normaalista toiminnasta; ja muisteleminen ja mieleen palauttaminen ovat tämän muistikyvyn ominaisuuksia, mutta muistin elvyttäminen ns. reminisenssi on vallan toinen asia. Muistin elvyttäminen ei ole fyysisen muistimme kyky tai ominaisuus, vaan intuitiivinen havainto fyysisten aivojemme ulkopuolella ja niistä riippumaton. Tästä hän antaa seuraavan määritelmän: »Meille muisti on fyysinen ja haihtuva, riippuen aivojen fysiologisista tiloista — mutta reminisenssiä, muistin elvyttämistä, nimitämme sielun muistiksi. Ja tämä muisti suo miltei jokaiselle inhimilliselle olennolle sen varmuuden, ymmärtäköön hän sen tai ei, että hän on ennen elänyt ja tulee jälleen elämään.» — Näin selvittelee madame Blavatsky muistin toiminnan eri aspekteja. Joskus tämä muisti voi intuitiivisesti, välähdyksenomaisesti toimia. Ihmisen tajuntaan tulee hänen korkeamman minuutensa tietoutta ja hän saa yhteyden johonkin aikaisempaan elämäänsä.

Jälleensyntymistä käsittelevässä kirjallisuudessa on kerrottuna lukuisia esimerkkejä elämyksistä, jolloin varmuus tästä on saatu omien kokemuksien perusteella. On ollut huomattavia henkilöitä, jotka ovat suorittaneet erinäisiä tutkimuksia omista aikaisemmista elämistään ja ovat esittäneet tutkimustensa tulokset julkaisemissaan teoksissa.

Jo varhaisempina aikoina on ollut ihmisiä, jotka ovat kertoneet tuollaisista kokemuksista. Kerrotaan, että mm. Pythagoras muisti edellisiä elämiään. Hän kertoi olleensa Hermotimos Clazomenalainen, Euphorphos Troijalainen sekä eräs argonauteista. Astuttuaan kerran erääseen temppeliin Vähässä-Aasiassa hän tunsi siellä olevan kilven, jota hän sanoi kantaneensa Troijan sodassa. Hän huomautti, että hänen silloinen nimensä Euphorphos oli kilpeen kirjoitettuna, ja siitä todella löydettiin tämä nimi. Myös Julianus Luopio, eräs Rooman keisareista, muisti olleensa Aleksanteri Makedonialainen. Ranskalainen runoilija Lamartine kertoo Palestiinassa matkustaessaan ihmetelleensä sitä, että hän tunsi monia paikkoja siellä, vaikka hän ei ollut koskaan lukenut kuvauksia sieltä. Hän saattoi mm. sanoa, että tämä on se kenttä, missä Saul taisteli filistealaisia vastaan. Hänen matkatoverinsa nauroivat, mutta kun lähestyttiin erästä vuorta, Lamartine sanoi, että tällä vuorella pitäisi olla makkabealaisten hauta. Ja hauta löytyikin vuorelta. Tunnettu ranskalainen kirjailija Aleksandre Dumas uskoi myös jälleensyntymään luottaen omiin muistoihinsa. Merkillinen kokemus oli eräällä toisellakin ranskalaisella runoilijalla Joseph Merylla. Hän uskoi eläneensä monta kertaa maan päällä, vieläpä hän väitti muistavansa yksityiskohtia noista elämistään. Kerran hän joutui käymään Vatikaanissa. Täällä hänet ottivat vastaan nuoret noviisi-neitoset, jotka puhuttelivat häntä latinankielellä. Vaikka hän oli lukenut tätä kieltä, hän ei ollut koskaan puhunut sitä. Äkkiä hänestä tuntui kuin hän olisi siirtynyt siihen aikaan, jolloin hän itse puhui latinaa ja niin hän keskusteli aivan sujuvasti neitosten kanssa. Latinankieli on keskustelukielenä vaikeampi kuin mikään elävä kieli, joten pelkän lukemisen perusteella keskustelusta ei tulisi mitään.

Nykyisinkin on ihmisiä, jotka omalta kohdaltaan pitävät jälleensyntymistä tosiasiana. Tällaiset kokemukset pidetään useinkin monista syistä omana tietona. Tällaisten huomioiden kertojaa pidettäisiin ehkä hieman omituisena, tai hän voisi joutua pilkan kohteeksi. Silloin tällöin saadaan kuitenkin kuulla tai lukea tällaisista kokemuksista. Mm. noin kolme vuotta sitten oli Seura-lehdessä ja ruotsinkielisessä Allersissa kirjoitussarja eräästä tällaisesta mielenkiintoisesta tapauksesta, joka oli sattunut Intiassa meidän päivinämme. Tapaus on seuraava. Santa Devi -niminen pieni tyttönen alkoi vähitellen muistaa, että hän oli aikaisemmin elänyt tässä samassa maassa ja kuulunut brahmiini-kastiin, jolloin hän mm. ei saanut nauttia sellaista ruokaa, mitä hänelle nyt tarjottiin. Lääkärit tutkivat tyttöä ja merkitsivät muistiin hänen kertomuksiaan. Tyttö pyysi lopulta isäänsä viemään hänet siihen kaupunkiin, missä hän aikaisemmassa elämässään muisti olleensa. Aikaisemmat sukulaiset, joille tytön tulosta oli annettu tieto, olivat asemalla vastassa. Kysymättä keneltäkään tietä tyttö meni siihen taloon, jossa hän kertoi aikaisemmin eläneensä. Matkallaan hän poikkesi aikaisempien vanhempiensa kotiin ja kuudenkymmenen läsnä olleen joukosta hän tunsi äitinsä mennen suoraan tämän luokse. Matka jatkui sieltä hänen entiseen kotiinsa, jossa hän tunsi miehensä, joka oli mennyt uuteen avioliittoon. Tyttö tunsi talon paikat, mm. hän tiedusteli kaivoa, joka oli ollut pihamaalla. Hänelle kerrottiin, että se oli täytetty. Eräässä huoneessa hän osoitti kahta lattialautaa, joiden alle hän kertoi piilottaneensa rahaa. Hänen entinen miehensä myönsi löytäneensä ne mainitusta paikasta. Jäävittömät tutkijat laativat pöytäkirjan tytön kertomuksista, mikä osoittaa, että tapausta pidettiin erittäin merkittävänä tieteellisessäkin mielessä.

Vaikka tällaisilla muistoilla ei aina olisikaan sitä todistusarvoa, mitä tieteellinen tutkimus edellyttää, ovat ne kuitenkin eräänlaisena aineistona. Jälleensyntymiskysymystä tutkittaessa. On myönnettävä, että niiden todistusarvo on usein vain henkilökohtainen. Mutta toisaalta ei myöskään voida kieltää niiden todenperäisyyttä vain sillä perusteella, että niiltä puuttuu ns. tieteellinen todistusarvo. Eräänlaista jälleensyntymismuistia on jokaisella ihmisellä, vieläpä se joillakuilla ilmenee hyvin voimakkaanakin. Tätä kysymystä on syytä tarkastella lähemmin.

On tunnettua, että jokaisella ihmisellä on omalaatuinen perusluonteensa. Eihän ole olemassa kahta edes ulkoiselta muodoltaan täysin toisensa näköistä ihmistä. Tämä erilaisuus ilmenee myös sielullisissa ominaisuuksissa. Ihmisen luonne, taipumukset, kyvyt sekä älylliset että henkiset ominaisuudet ovat toisten ihmisten vastaavista ominaisuuksista poikkeavia, ja juuri nämä ominaisuudet ovat itse asiassa jälleensyntymismuistia. Ne ovat aikaisempien elämien muistamista kerättyinä kokemuksina ja hankittuina taipumuksina ja kykyinä. Niinpä nerous, millä elämänalalla tahansa, ei ole muuta kuin pitkäaikaisen elämä elämältä kestäneen työn ja ponnistusten tulos. Juuri jälleensyntymismuisti ohjaa ihmisen löytämään häntä miellyttävän ja hänen luonteelleen sopivan toimialan ja harrastukset, jotka ovat hänen sydäntään lähellä jo aikaisemmissa elämissäkin.

On eräs merkittävä sielullinen reaktio, mikä yleensä on tunnettua ihmisten keskinäisissä suhteissa ja mikä joillakuilla ilmenee hyvinkin voimakkaana. He voivat tuntea ensi tapaamisesta lähtien joko mieltymystä tai vastenmielisyyttä johonkin henkilöön. Puhutaanhan ns. ensivaikutelmasta, jonka herkkä ihminen voi tuntea joutuessaan jonkun henkilön kanssa samaan toimintapiiriin. Jos tällainen tunne on voimakas puoleen tai toiseen, voi kysymyksessä olla alitajuinen jälleensyntymismuisti. Sellaista voimakasta elämystä, jota nimitetään »rakkaudeksi ensi silmäyksellä» on paljon käytetty kirjallisenakin aiheena, mikä osaltaan todistaa tällaisen kokemuksen olemassaolon. Teosofisen seuran edellinen presidentti C. Jinarajadasa käsittelee tätä kysymystä teoksessaan »Miten muistamme menneet elämämme» (»How we remember our past lives»). Hän selittää mm., että kaksi ihmistä voi kohdata toisensa ikään kuin sattumalta, voivatpa he tulla maailman eri ääriltäkin. He eivät ole tietäneet toisistaan mitään ja kuitenkin tästä kohtaamisesta on seurauksena sellainen ihme, että he käsittämättömästä syystä aivan kuin tuntevat toisensa. Jos he ovat eri sukupuolta, seurauksena voi olla syvä rakastuminen. He ovat kumpikin mystisellä tavalla muistaneet aikaisempien elämiensä yhteisen rakkauden.

Tällaisista kohtaamisista ja rakastumisista on lukuisia esimerkkejä. Kerrotaan Goethesta, joka uskoi jälleensyntymiseen ja sanoi ilolla odottavansa niitä tulevia elämiä, joihin hän vielä on syntyvä, että hänessä heräsi tämä muisti kun hän tutustui rouva von Steiniin. Hän puhui siitä ihmetellen rouva von Steinille. »Sano minulle, mitä kohtalolla on varattuna meille? Ah, sinä olet varmaan kaukaisina aikoina ollut sisareni tai vaimoni, ja tästä kaikesta on jäljellä vain muisto, joka epäilyksenä lepää sydämelläni, muisto vanhasta, alati läsnä olevasta totuudesta.» — Näin Goethe tunsi väkevästi aikaisempien elämien yhdessäolon. Tuo elämä elämältä syventynyt ja puhdistunut rakkauden tunne kumpusi niin voimakkaana neron tajuntaan, että se sai hänet ilmaisemaan tuntemuksensa rakastetulleen.

Mutta kaikki jälleensyntymismuistot eivät ole näin ihania. Ihmisiä eivät yhdistä vain rakkauden siteet, vaan myös sen vastakohta viha voi tulla yhdistäväksi siteeksi, jonka aiheuttajana on ollut jossakin aikaisemmassa elämässä tehty paha teko ja josta seurauksena on, että he ennemmin tai myöhemmin jossakin elämässä tapaavat toisensa. Tällöin voi jompikumpi heistä, tai ehkä molemmatkin, saada ensivaikutelmanaan käsittämättömän vastenmielisyyden tunteen. Tuo tunne voi jäädä pysyväksi, ja se voi purkautua epäystävällisenä tekona toista tai toista kohtaan. Tosin voi käydä niinkin, jos nämä henkilöt ovat eri sukupuolta, että elämä aivan kuin hetkiseksi peittää tuon piilevän vastenmielisyyden ja sen sijaan voi heräävä lemmensuhde johtaa heidät yhteen, jopa mieheksi ja vaimoksi. Tällöin he voivat huomata pettyneensä ja mitä kehittymättömämpiä he mieleltään ovat, sitä ristiriitaisemmaksi muodostuu heidän yhteiselämänsä. Rakkaus ja viha ovat ne kaksi voimakasta tunnetta, jotka yhdistävät ihmisiä. Vähitellen he oppivat sietämään ja ymmärtämään toisiaan ja kehityksen edetessä tuo vastenmielisyys vähitellen häviää ja rakkaus kasvaa ja voimistuu ja näin elämä vähitellen opettaa ihmistä, ei ainoastaan sietämään, vaan vieläpä rakastamaankin toista. Tällaiset voimakkaat tunteet, olivatpa ne sitten myönteisiä tai kielteisiä, ovat itse asiassa alitajunnassamme olevia jälleensyntymismuistoja aikaisemmista elämistämme, mitkä taas vaikuttavat päivätajuntaamme.

Tämän esityksen tarkoituksena on ollut luoda suppea ja hajanainen katsaus ns. paranormaalin kyvyn todellisuuteen poimimalla muutamia jälleensyntymismuisti-tapauksia eri ajoilta. Itse jälleensyntymiskysymyksen syvempään pohdintaan ryhtyminen vaatii ns. karmaopin eli syyn ja seurauksen lain otettavaksi samanaikaisesti tutkittavaksi, koska ne yhdessä antavat loogisen selityksen jälleensyntymisen tarkoituksenmukaisuuden ymmärtämiseen. Teosofinen maailmankatsomus ei ole sokean uskon varaan rakennettu, vaan sillä on oma tieteellis-filosofinen perustansa, mikä ns. salatieteellisen tutkimusmetodin täydentämänä voi antaa tutkijalleen omakohtaisen varmuuden tämän maailmanselityksen lainmukaisuudesta. Niinpä jälleensyntymisprosessissa voidaan osoittaa vallitsevan syy-yhteyden elämästä elämään ja samalla näyttää, miten hankitut kyvyt säilyvät ylifyysisessä ainetilassa syntymien väliaikoina, niin että ihminen palatessaan jatkamaan keskeytynyttä »koulunkäyntiään» tässä suuressa elämänkoulussa saa jatkaa juuri siitä kohdasta, johon hän oli edellisellä kerralla opinnoissaan päässyt.

elonpyörä 1960 n:o 1, 2


Etusivu Artikkelit