J.J. van der Leeuw:

Revelation or Realization – The Conflict in Theosophy

(Ilmestys vai oivallus – selkkaus teosofiassa)

 

Referaatti J.J. van der Leeuwin (1893–1934) luennosta vuodelta 1930. Aiheina Teosofisen Seuran sisäinen selkkaus, epäonnistuminen ja mahdollisuus elpyä tärkeäksi voimaksi. Vaikka tässä viitataan vanhaan tuonaikaiseen ns. Krishnamurti-kriisiin, voimme miettiä, onko tässä esitetty kritiikki yhä ajankohtainen. Leeuw sanoo, että kritiikki soveltuu myös koko teosofiseen liikkeeseen.

I

TS:sta piti tulla tulevaisuuden uskontojen peruskivi. Kuitenkaan maailma ei ole kiinnostunut siitä eikä teosofiasta. Tämä on seurausta ja heijastusta Seuran sisäisestä selkkauksesta kahden eri näkemyksen välillä: ilmestyksen ja oivalluksen. Ilmestyksellä Leeuw tarkoittaa auktoriteetin (Mestarit tai Seuran johtajat) antamaa "oikeaa" tietoa. Seurassa on annettu jäsenille ilmestystä, joka keskittyi Maailmanopettajan (Krishnamurti) tulon ympärille. Oivallus taas on elämäntapa, joka kyseenalaistaa kunkin ihmisen ulkopuolelta annetun tiedon arvon. Oli jäsenille suuri järkytys, että juuri Krishnamurti alkoi opettaa tätä päinvastaista näkemystä vuodesta 1925 alkaen. Tämä aiheuttaa hämmennystä, epäuskoa ja hajaannusta.

Leeuw käsittelee tätä Seuran sisäistä konfliktia myöhemmin luentonsa II osassa. Sitä ennen tässä I osassa hän pohtii teosofian suhdetta maailmaan. Hän tarkoittaa teosofialla tässä sitä oppijärjestelmää, jota on välitetty TS:ssa 1800-luvulta lähtien sekä TS:n keskusten tekemää työtä (hän ei tarkoita esim. jumalallisen kokemista).

1800-luvun lopun ihmiset elivät dualismissa aine vs henki. Kaikki oleva jakautui jompaan kumpaan. Hengen ominaisuus oli ajattelu ja aineen ominaisuus ulottuvuus. Ihminen oli näiden vastakohtien yhdistelmä. Ihminen oli sielu, henki tai tietoisuus, joka tarkkaili erillisenä oliona ulkomaailmaa ja myös omaa ruumistaan. Ulkomaailma oli ainetta, joka oli riippumaton ihmisen tietoisuudesta.

Kiisteltiin siitä, kumpaa ainesta todellisuus perimmältään oli ja kumpi ohjasi kehitystä. Suuntauksia kutsutaan materialismiksi ja idealismiksi. Kiistassa 1800-luvun teosofia asettui idealismin puolelle. Teosofisissa opeissa henkinen maailma yhä katsotaan todelliseksi. Siellä ihmisellä, korkeammalla Itsellä, on oikea kotinsa, sieltä hän on laskeutunut aineeseen keräämään kokemusta ja sinne hän palaa. Täyttymys on tulevaisuuden henkisessä maailmassa. Täten teosofia on tuonpuoleisen filosofiaa.

Leeuwista kaikki on oikeammin samaa luontoa eli elämän suhteita. Ihminen on keskus, johon ulkoiset elämän prosessit (maailma) vaikuttavat. Näitä prosesseja hän tulkitsee sisäisillä elämän prosesseillaan. "Henki" on ihmisessä vaikuttava elämä, samassa todellisuudessa kuin maailma.

Nykyihminen ei ymmärrä todellisuutta kaksijakoiseksi. Hänelle henki ja aine ovat samoja muunnettavia ominaisuuksia. Hän kokee olevansa kotona aineellisessa maailmassa ja mieltää tärkeimmäksi asiaksi elämän oivalluksen vain tässä ja nyt. Todellisuuskin on löydettävissä tässä hetkessä. Jollei teosofian filosofia muutu tämänpuoleiseksi, se on menneisyyden kieltä.

Leeuwin mukaan 1800-luvun ihminen myös pelkäsi elämää, koska hän oli erottanut itsensä siitä. Hän etsi lopullista varmuutta, turvaa ja järjestystä elämältä. Teosofia syntyi filosofiaksi, joka ratkaisi elämän ongelmat ja tarkoituksen. Tässä järjestelmässä selitettiin kaikki, ja jos ilmaantui jotakin outoa, se pantiin sopimaan järjestelmään. Kaikki oli rationaalista ja loogista.

Leeuwista elämää ei voida sovittaa valmiisiin käsityksiin, sitä ei voida kesyttää. Jos esim. selitämme kärsimyksemme sillä, että olemme ansainneet sen, se vie huomiomme itse tapahtumasta tässä ja nyt. Saamme siitä lohtua, mutta emme rikastu ja viisastu tapahtumasta, jos viemme sen tuonpuoleiseen syyhyn tai seuraukseen. Elämä ei ole ongelma, joka pitää selvittää, vaan arvoitus, joka pitää kokea ja ymmärtää nykyhetkessä kokemuksella. Meidän pitäisi etsiä totuutta eikä älyllistä mukavuutta.

Nykyihminen ei usko oppijärjestelmiin. Hän tietää elämän ja itsensä (alitajuntansa) irrationaalisuuden. Hän haluaa ymmärtää sitä kokemuksen tuomalla oivalluksella. Hän ei etsi väärää turvallisuutta. Teosofian pitäisi hyväksyä epävarmuus ja avautua elämälle. TS on sulkenut itsensä "ulkomaailman" ulkopuolelle. Seurassa dogmittomuus, ajatuksen vapaus ja kriittisyys ovat olemassa periaatteina, mutta käytännössä teosofit vaalivat puhdasoppisuutta.

 

II

Leeuw totesi luentonsa I osassa, että TS on epäonnistunut sanomansa levittämisessä, koska moderni maailma kaipaa oivallusta eikä oppijärjestelmää. Nyt hän analysoi kiistaa, joka hajotti Seuraa sisäisesti ja vaikutti oleellisesti myös Seuran epäonnistumiseen suhteessa maailmaan.

Seurassa on ollut selkkaus ilmestyksen ja oivalluksen välillä aivan alusta lähtien (vaikka se kärjistyi vasta 1920-luvulla). Teosofian sanottiin olevan oivallusta, jumalallisen kokemista ihmisen sisällä, kuten jo uusplatonikot esittivät. Toisaalta samalla teosofia luonnehdittiin adeptien hallussa olevaksi viisaudeksi. Jälkimmäinen teosofia on ihmisen ulkopuolista ilmestystä. Siinä ihminen löytää totuuden vain ryhtymällä Mestarin oppilaaksi. Kun oppilas saa vihkimyksiä, hän voi jakaa tietoa vihkimättömille.

Ilmestyksellä Leeuw tarkoittaa viestiä, joka tulee luoksepääsemättömältä auktoriteetilta. Hän ei tarkoita sillä asiaa, joka saapuu "meille ilmestyksenä", kuten joskus ilmaisemme, vaan ulkopuolisen virallisen kanavan tuomaa sanomaa jota ei kyseenalaisteta, koska se ylittää järkemme. Teoriassa auktoriteetti on tavoitettavissa jos nostetaan tietoisuus hänen tasolleen, mutta käytännössä ei. Ilmestys voidaan yhteisössä vain joko hylätä tai hyväksyä, mutta siitä ei voida keskustella. Leeuw ei vastusta auktoriteetteja, sillä hänestä jotkut ovat aina toisia ylempiä, mutta hän vastustaa luoksepääsemättömiä auktoriteetteja.

Suurin osa teosofisesta kirjallisuudesta ei ole ilmestystä. Kirjoittajat puhuvat omissa nimissään kokemuksistaan ja ajatuksistaan ja niitä voidaan arvioida ja kritisoida. Mestarien kirjeet ja tiettyjen henkilöiden välittämät Mestarien viestit ovat ilmestystä; lähde on näkymätön.

Nyt luottamus ilmestykseen rakoilee. HPB:n antama Mestari K.H.:n ilmestys kiisti Jumalan olemassaolon ja vastusti kirkkoja. Nykyisissä viesteissä (v. 1930) K.H.:n Jumala on hyvin persoonallinen ja kirkko on K.H.:sta tärkeä. Leeuwista on selvää, että ilmestyksessä on mukana henkilökohtaisia mielipiteitä. Auktoriteetti olisi alitajuisten vaikuttimien ulkoistus.

Erityisesti Krishnamurti-kriisi romahduttaa luottamusta ilmestykseen ja Seuraan. Krishnamurti sanoo olevansa Maailmanopettaja, mutta kiistää olevansa toisen tajunnan, "todellisen" Maailmanopettajan välikappale. Krishnamurti puhuu vain omissa nimissään elämän opettamana. Hän myös kiistää omaavansa opetuslapsia ja seremoniallisia järjestöjä eikä hän opeta okkulttisia vihkimyksiä. Leeuwista olisi yksinkertaisinta myöntää, että Maailmanopettaja-ilmestykset TS:ssa olivat erheellisiä. Teosofien ongelmana on, että he yrittävät epätoivoisesti sovittaa Krishnamurtin oivallussanomaa aiempaan oppiin.

Mestareilla ei saa pelotella. Auktoriteetti ei saa määrätä elämäämme tai nimetä kehityksemme astetta, koska meissä oleva elämä kertoo nämä meille, jos kuuntelemme sitä. Leeuw ei väitä, että Mestareita tai okkulttista polkua ei olisi, vaan kyse on siitä, että meidän on löydettävä yksilöllinen tiemme. Meidän ei pitäisi puhua kaukaisten auktoriteettien nimissä. Jos koemme Mestarin äänen, meidän on punnittava olemmeko samaa mieltä ja jos olemme, puhuttava siitä vain omissa nimissämme. Jos emme hyväksy kokemustamme, vaietkaamme siitä.

Voimme hakea neuvoja viisaammiltamme, mutta olemme itse vastuussa elämästämme ja sen parhaimpia asiantuntijoita. Teosofia on jokaisen tavoitettavissa, se on hengeltään oivallusta eikä harvojen ilmestystä. Teosofian tehtävä on luoda rohkeita ihmisiä. Jotta TS:lla olisi tulevaisuus, senkin on luovuttava tuonpuoleisesta oppijärjestelmästä (karistettava ilmestys) ja suuntauduttava elämään.

Toim. Sampsa Kuukasjärvi (2003)


Artikkeli kokonaisuudessaan:
http://www.katinkahesselink.net/other/jjleeuw.htm


Etusivu                    Artikkelit