Lunastusoppi

Kaikilla uskonnoilla on taipumus kivettyä eli dogmatisoitua. Suurten uskontojen perustajat ovat usein olleet täydellisiä ihmisiä tai ovat elämänsä kuluessa saavuttaneet täydellisyyden. Heidän opetuslapsensa ovat kyllä oppineet ymmärtämään mestarinsa pohjattomiin syvyyksiin luotaavat opit, mutta myöhemmät uskontojen perustajien seuraajat eivät ole jaksaneet elää perustajien vaatimaa henkistä elämää, eivätkä sen vuoksi ole enää voineet ymmärtää aatteiden vertauskuvallista merkitystä. Silloin syntyvät kivettyneet opinkappaleet. Eräänä päivänä eräs munkki tuli Buddhan luokse ja kysyi: "Onko Itse kuolematon?" Buddha oli vaiti. Kun munkki oli mennyt pois, kysyi eräs Buddhan oppilaista, miksi hän ei vastannut munkin kysymykseen? Buddha vastasi: "Jos olisin sanonut, että itse (henkinen Itse eli ihmisen henki) ei ole kuolematon, olisitte tehneet siitä dogmin. Jos taas olisin sanonut, että itse on kuolematon, olisitte tehneet siitäkin dogmin. Siis olin vaiti."

Viisaat ovat aina ymmärtäneet lunastusopin vertauskuvallisen aatteen. Yksilöt, jotka ovat syvällisesti tottuneet ajattelemaan uskontojen vertauskuvia, käsittävät, että ihmisen jumalallinen henki on suljettu ruumiin vankilaan. Se on ristiinnaulittu ihmisen maallisten intohimojen ristille. Mutta kun ihminen alkaa etsiä taivasten valtakuntaa omasta sisäisestä olemuksestaan, niin lopulta hän löytää sen. (Jeesus sanoi: "Taivasten valtakunta ei ole siellä eikä täällä, vaan se on teissä itsessänne").

Kristus-nimitys ei ole minkään olennon yksityisomaisuutta. Se on yleismaailmallinen prinsiippi (olemuspuoli). Se on ihmisen pitkän ja raskaan kehityksen loistava kukka, eikä voi olla koskaan ihmisvaimon poika. Se on uinuvana prinsiippinä jokaisessa ihmisessä. Se on jumalallisen elämän tulta. Kun se liekki leimahtaa ihmisessä, se valaisee pimeyden hänen ympärillään. Se on silloin hänen opettajansa, erottaa ihmisen jälleensyntymisten pyörästä ja johtaa hänet harhojen maailmasta ikuiseen valoon.

V. J.

elonpyörä — 1961 n:o 1


Etusivu Artikkelit