Nino Runeberg

Helleenisestä Tragediasta

Kajastuksia mysteerioiden maailmasta

Ne ajatukset, joita tässä esitän helleenisestä tragediasta, perustuvat pääasiallisesti aivan henkilökohtaiseen intuitioon, joka on herännyt tutkiessani erilaisia uskontoja ja kulttuureja. Esitän ne enemmän mietiskelyn ja tutkimuksen aiheina kuin täysin todistettuina tai todistettavina tosiasioita. Tietysti olen parhaan kykyni mukaan koettanut löytää totuutta, mutta mieleeni ei voi juolahtaa väittää löytäneeni sitä jo senkin tähden, etten ole voinut tutkia kysymystä tieteellisen perusteellisesti.

Tragedia, kuten myöskin komedia, on saanut alkunsa siitä laulusta, joka laulettiin Dionysokselle uhrattaessa. Jos siis tahdomme ymmärtää tragedian olemusta, täytyy meidän ensiksi selvittää itsellemme kysymys, kuka on Dionysos.

Dionysos on ensi kädessä viiniköynnöksen Jumala. Tarkoitan, että meidän päiviemme profanum vulgus tuntee parhaiten tämän hänen ominaisuutensa. Mutta mitä tämä merkitsee?

Lähin vastaus olisi pitää häntä päihtymyksen jumalana. Mutta tämä olisi, huolimatta laajalle levinneestä käsityksestä pitää päihtymystä eräänlaisena inspiraationa liian halpahintainen tie päästä kokonaisesta sarjasta vaikeuksia. Viiniköynnös ei ensinnäkään ole ainoa köynnös, joka on yhteydessä Dionysos-kultin kanssa. Siihen kuuluu myöskin muratti. Toiseksi yhdistävät antiikin ajattelijat Dionysoksen alituisesti Apolloon, eikä viimeksi mainittu ainakaan ollut mikään viinin jumala. Vihdoin täytyy meidän muistaa, että myöskin kristillisen uskonnon kultti on yhteydessä tuon samaisen viiniköynnöksen kanssa: "Minä olen viinipuu, te olette oksat".

Köynnöksen tarkoitus uskonnollisena vertauskuvana on juuri tämä. Sen vahvistaa myöskin se tosiasia, että eri kansojen vihityt ovat käyttäneet toisia köynnöskasveja, – mutta aina köynnöskasveja – tässä merkityksessä. Intiassa on pyhä viikunapuu "juurineen ylhäältä ja oksineen alhaalta" Minän vertauskuva — samalla kertaa yksi ja monta — koska sen ilmajuuret aikojen kuluessa muuttuvat uusiksi rungoiksi ja yksi ainoa puu siten muodostaa kokonaisen metsän. Tämän puun alla Buddha löysi lähimmäisen rakkauden salaisuuden (altruismin salaisuuden), ja länsimaisessa ritarivihkimyksessä näytteli mansikanrönsy samaa osaa. Muistakaamme esim. mansikan lehtiä ritareitten aateliskruunuissa!

Dionysos-Iacchoksen ja seemiläisten IAH-ven välinen sukulaisuus ilmenee jo nimistä1 ja käy myöskin ilmi molemmissa kulttuureissa esiintyvästä leivän syömisestä ja viinin juomisesta. (Vrt. kristittyjen ehtoolliseen ja juutalaisten "makean leivän juhlaan, jota myös pääsiäiseksi nimitetään") sekä syntipukin (tragcs) uhraamisesta, josta tragedia on saanut nimensä. Näyttää todennäköiseltä, että tämä pukki on myöskin yhteydessä Kauriin taivaanmerkin kanssa jo siitäkin syystä, että tämä on juuri ennen Vesimiehen (= kasteen, puhdistavan veden), Kalojen (= vihkimyksen, muistettakoon, että kala oli kauan vihittyjen merkki sekä kristityssä että Oannes-kultissa y.m.)2 sekä Oivaan (= Jumalan karitsan) merkkejä. Syntiuhri, pukki, maallinen persoonallisuus on uhrattava ennen kuin pyrkijä (neofyytti) pääsee osalliseksi puhdistavasta kasteesta.


1 1) OS on kreikan kielin nominatiivin pääte, IAH-muoto esiintyy usein IAH-ven = Jehovahin lyhennyksenä. (Vrt. Iacchos Evoe).

2 Kreikkalaiset sanat Iesous Christos Theoux Yios Soter (= Jeesus Kristus Jumalan Poika Vapahtaja) muodostavat kuten tunnettua akrostikonina sanan ICHTHYS (Kala). Verrattakoon seuraaviin samantapaisiin akrostikoneihin.


Joulupukki-uhrin (Torin pukin uhrin) liittyminen Kauriin merkkiin selviää siitäkin, että aurinko joulun aikoihin on Kauriin merkissä. Vesimies on myöskin Eläinradassa pukki toisella puolellaan sekä Kalat ja Karitsa (Oinas) toisella puolellaan. Tämä muistuttaa merkillisellä tavalla Ihmisen Poikaa evankeliumin viimeistä tuomiota esitettävässä kuvauksessa.

Apollon ja Dionysos olivat tämän inspiraation kahden eri virtauksen edustajia. Apollon oli sisäinen valo, sisäinen Aurinko, tajuinen ja päämäärästään tietoinen yksilöllinen inspiraatio, ennustajien jumala. Hänen suosionsa on ennen kaikkea puhdistuneen, harmonisen ja voimakkaan tahdon seurausta, tahdon, joka on niin puhdistunut, että se on yhtynyt Jumalan tahtoon ja siten kykenee hallitsemaan kaikkia henkisiä voimia, pukemaan ne muodoksi tai rytmiksi ja niiden avulla luomaan sopusointuisen kokonaisen taideteoksen.3 Dionysos-Iacchos on taaskin korkeimpien henkisten valtojen innoittamien olentojen jumala. Olemme jo huomauttaneet lacchos-nimen ja seemiläisten kansojen Jahve-nimen välisestä sukulaisuudesta, ja tämän jumalan innoittama on (kuten näiden kansojen profeetat) yhtä sen kanssa, joka on hänet lähettänyt, yhtä kaiken kanssa. Hän puhuu, eikä kuitenkaan hän, vaan jumala hänen kauttaan. Hän toimii, mutta vain korkeamman, jumalallisen voiman välikappaleena.


3 Apollonilainen Kassandra (Aischyloksella) on poikkeus, joka vahvistaa säännön, sillä Apollonin viha kohtaa hänet ja hänet rangaistaan siten, että hänen täytyy nähdä ja ennustaa silloinkin, kun hän ei sitä halua, koska hän ei ole kokonaan antautunut Jumalalle, vaikka on sen luvannut.


Tämän eron voisimme parhaiten luonnehtia viittaamalla (apollonisen) oodin ja (dionysisen) dityrambin väliseen erilaisuuteen. Oodi on kaunis, koska runoilija jumalaansa palvellen ja tämän jumalan vastustamattomasta vaikutuksesta on tietoisesti luonut sen sopusointuiseksi. Dityrambi tulee kauniiksi, vaikkakaan ei laulaja ole tietoinen laulunsa suunnitelmasta tai järjestyksestä, siksi että hän tosin tietämättään on korkeamman jumalallisen tahdon, korkeamman, selvänäköisemmän tajunnan ohjattavana. Ja tämä tahto, tämä tajunta, tämä johto on Dionysos.

Tragedian avulla (tragedia on alkuaan hindulaisten Vedahymneihin verrattava Dionysos-hymni) oli kohotettava sileeni, puoli-ihminen meissä, kentauri, Dionysokseksi. Useimmat eivät nimittäin ole kyllin puhtaita tullakseen välittömästi tahdossaan tietoisesti innoitetuiksi apollonilaisiksi. Heidän täytyy tyytyä siihen, että tulevat omaa henkeään puhtaamman hengen riivaamiksi, jumalallisesti innoitettujen runoilijoiden avulla, päästäkseen jumalien luo. Heidän täytyy ts. tulla dionysilaisiksi.

Komedia on myöskin pyhitetty Dionysokselle. Se taaskin sai alkunsa lauluista, joiden tuli saattaa naurunalaisiksi ihmisten viat ja puutteet, kaikki ei-dionysinen, ei-inspiroitu, ei-jumalallinen. Komedialla ei ole tietenkään alkuaan tarvinnut olla niin tietoista tehtävää. itse asiassa se lienee alkuaikoina muistuttanut enimmin roomalaisten atellaaneja. Mutta jokaisessa taidelajissa piilevät tiedottomat siemenet johonkin jumalalliseen, ja ne kehittyvät tietoisuuteen, kunhan vain saavat oikean maaperän.

Traagisen hymnin tuli alkuaan kuvata (ja jonkin verran havainnollistuttaa) Dionysoksen omia sankaritekoja, ts. kuvata myyttiin pukeutuneena innoituksen suurtekoja maan päällä. Mutta nyt heräsi jossakin jumalan innoittamassa runoilijassa kysymys: Tässäkö Dionysos-myytissä inspiraatio selvimmin ja käsitettävimmin ilmenee? Emmekä voi havaita Dionysoksen — itsetiedottoman jumal-innoituksen voiman jokaisessa teossa, jossa jumalallinen, ylitajuinen on ottanut ihmisen kokonaan valtaansa ja pakottanut hänet suorittamaan tekoja, joihin kuolevainen ei ole milloinkaan kyennyt? Sellaisen suurteon kuvaaminen on arvokkain uhri Dionysokselle, ja se tulee vaikuttamaan hänen hengessään enemmän kuunteleviin arki-ihmisjoukkoihin kuin maailman kaikkien myytillisten Dionysos-hymnien lausuminen, sillä kansa käsittää kuitenkin sellaiset liturgiset hymnit vain kirjaimellisesti, ja tämä ei ole suuriarvoista.

Todellinen tragedia tai oikeammin tragedioiden trilogian täytyy siis kuvata jumalallisen voiton ilmausta ihmisessä, ihmisen yhtymistä maailmankaikkeuden jumal-tahtoon, jota ei taaskaan voida saada aikaan ilman jonkun jumalan innoittamana ja johtamana suoritettuja suurtöitä. Tämän jumalan ei tarvitse, muistakaamme se, esiintyä näyttämöllä Dionysoksen muodossa. Itse asiassa on hämmästyttävää, kuinka harvoin Dionysos näyttäytyy Hellaan tragedioissa esiintyvien jumal-hahmojen joukossa. Dionysos on nimittäin itse(tiedoton) inspiraatio, jonka jumalat ilmaisevat, kuten Atene, on itse viisaus, Apollon itse (henkinen) aurinko jne. Hän on siis läsnä jokaisessa innoitetussa teossa riippumatta siitä, mikä jumala on innoituksen aikaansaanut, mutta vain sillä ehdolla, että innoitettu toimii tämän korkeamman tahdon ohjaamana välittämättä alemman minänsä vastaväitteistä, ja siitä huolimatta, että tuo alempi minä kulkee häviötään kohti. Tässä juuri piilee, kuten kauan on tunnustettu, traaginen paatos. Jos tämä kohta puuttuu, on toimiva henkilö apollonilainen, eikä hänestä silloin voi tulla traagista persoonaa.

Ja maanpäällisen vaelluksensa lopussa saa siten innoitettu samalla kertaa, kun hän innoituksen vaikutuksesta riisuu katoavaisen persoonallisuutensa, nähdä välähdyksen siitä jumalasta, joka on häntä johtanut, välähdyksen, kyllin selvän, lohduttaakseen häntä kaikissa kärsimyksissä, joita hän on läpikäynyt ja poistaakseen hänestä — sekä myöskin katselijoista — itse kuoleman katkeruuden.4 Tai, jollei hän kuole, jatkaa hän elämäänsä maan päällä puhdistettuna ihmisenä palvellen niitä jumalia, jotka ovat antaneet hänelle korkeamman elämän.5 Tämä antautuminen jumalallisen, ylitajuisen ihanteen palvelukseen, joka myös tavalliselta, inhimilliseltä näkökannalta katsoen voi tuntua itsetiedottomalta, on sekin eräs Dionysoksen palvojan, kuten myös Jahven palvojan, ominaisuus.


4 Esim. Antigone, Oidipus Kolonoksessa ym.

5 Esim. vapautettu Prometeus, Orestes, Oresteiassa.


Tästä johtuu, että tragedioita voitiin pitää jumalanpalveluksena, ja siitä johtui että Euripideksen tragediat niin kovasti ärsyttivät Aristofanesta. Hän nimittäin katsoi, etteivät nämä enää kuvanneet sellaista puhdistumisprosessia, jota alkuperäinen runolaji vaati, vaan ainoastaan tahtoivat viehättää katsojia kauniilla loppusoinnuilla ja musiikilla sekä liikuttaa heitä kyyneliin pateettisin (osittain mauttomin) tehokeinoin, jotka usein olivat hyvinkin kaukaa etsittyjä, kunhan vain olivat kyllin tehokkaita. Kaikki hänen hyökkäyksensä Euripidesta vastaan tarkoittavat juuri tätä. Tuskin voineekaan kieltää, että hänen mielipiteensä on aiheellinen, miten korkealle muuten asettanemmekin Euripideksen tragediat puhtaina taideteoksina l'art pour l'art -teorian mukaan. Itse asiassa valtasi juuri tämä teoria kaikessa loistossaan helleenisen näyttämön, ja sen tuhoavat vaikutukset ovat tuskin missään niin huomattavissa kuin Euripideksen jälkeisten kirjailijoitten tragedioissa. Vaikutus, "vaikutus ilman syytä", kuten R. Wagner on määritellyt sen, on nyt taiteen ainoa päämäärä. Ja se tulee sen tähden tyhjäksi, heikoksi ja tarkoituksettomaksi huolimatta tekijöitten kaikista yrityksistä keksiä etsittyjä sana- ja rytmiyhdistelmiä sekä monimutkaisia juonia.

Tahdomme nyt kiinnittää huomiomme helleeniläisten, traagisten myyttien tyypillisimpään esimerkkiin, siihen, joka kuvaa kuningas Oidipusta. Tahdomme alkaa tutkimuksemme yrittämällä löytää vastauksen "sfinksin arvoitukseen" selvittääksemme sen yhteyttä tragediaan ja Oidipusmyyttiin. Sfinksi on peto, jolla on leijonan ruumis, ihmisen pää, härän jalat ja kotkan siivet. Se on siis yhdistetty niiden neljän "eläimen" neljästä osasta, jotka esiintyvät Hesekielin profeetallisessa näyssä (ensimm. luku ym.). Tämä peto esittää kuninkaan pojalle Oidipukselle tuon tunnetun kysymyksen vastattavaksi: "Mikä eläin kulkee aamulla neljällä jalalla, keskipäivän aikaan kahdella ja illalla kolmella jalalla?" Oidipuksen vastatessa "se on ihminen", heittäytyy peto kuiluun ja katoaa, jonka jälkeen kuninkaan poika esteettömästi kulkee Thebeen, seitsemän portin kaupunkiin. Siellä hän tulee kuninkaaksi.

Tutkikaamme tarkemmin tätä kertomusta. Intialaisista traditioista tiedämme, että "seitsemän portin kaupunki" on ihmisen päätä esittävä kuva seitsemine aukkoineen (kaksi silmää, kaksi korvaa, kaksi sierainta ja yksi suu) Kun on tultava tämän kaupungin kuninkaaksi, ts. kykyjensä herraksi, täytyy ihmisen voittaa sfinksi, joka muuten uhkaa niellä hänet. Mutta mikä sfinksi on? Sen neljä olemuspuolta antaa vastauksen kysymykseemme.

Sanctus Ioannes
KOTKA
Ruach
(Ilma)

Sanctus Matteus
(Vesi) MIES
(Vesi)

Sanctus Marcus
LEIJONA
Nur
(Tuli)

Sanctus Lucas
HÄRKÄ
Iabashah
(Maa)

Trondhjemin tuomiokirkossa on krusifiksi, johon Kristus on naulittu näiden neljän eläimen väliin. Ne ovat myöskin neljän evankelistan vertauskuvat ja kuvaavat sitä paitsi ikivanhoista ajoista saakka neljää elementtiä.6 Elementtien hepreankielisten nimien neljä alkukirjainta (Iam, Nur, Ruach, Iabashah — Vesi, Tuli, Ilma, Maa) muodostavat tuon tunnetun yhdistelmän INRI.7 Neljä tähtikuviota, joilla on vastaavat nimet (Vesi)MIES, LEIJONA, KOTKA ja HÄRKÄ, muodostavat myöskin ristin taivaanlaelle. Jos yksi niistä on suoraan etelässä, ovat toiset suoraan pohjoisessa, idässä ja lännessä, ja tämän ristin keskellä on jokainen "ihmisen poika", sillä jokainen meistä on maailmankaikkeuden keskustassa, piiri on yhtä kaukana meistä kaikista.


4 Samat vertauskuvat ovat myöskin Lohjan kirkon ristiinnaulitun kuvassa, vaikkakin astronoomisessa järjestyksessä.

5 Elementtien latinankieliset nimet (VNDA IGNIS TERRA AER) muodostavat nekin akrostikonin. Niiden alkukirjaimista saamme nimittäin sanan VITA, Qvinta essentian nimen. Mystikot ovat nähtävästi tahallaan valinneet VNDAn veden nimeksi aquan asemasta, joka muuten olisi ollut luonnollisempi.


Ihmisen Poika, Kuninkaan Poika ("Davidin Poika"), Kristos on siis ristiinnaulittu neljään elementtiin, jotka yhdessä muodostavat Maailmanristin. Sfinksin voittaminen on siis "ristin voiton" vertauskuva, voitto aineesta ja sen alemmasta elämästä.

Mitä taaskin "sfinksin arvoituksen" ratkaisemiseen tulee, on Oidipuksen vastaukseen olemassa tuo laajalle levinnyt ja lapsellinen selitys, että ihminen kulkee nelinkontin, kun hän ensiksi oppii ryömimään, että hän sitten kulkee pystyssä kahdella jalalla ja vanhana nojautuu sauvaan. Olisi käsittämätöntä, minkä tähden sfinksi tuhoutuisi kuullessaan tämän vastauksen, jollei mitään muuta olisi sen takana. Mutta näin on onneksi asianlaita. Ja taaskin on Dionysos-kultin symboliikka johtava meidät oikeaan selitykseen.

On yleisesti tunnettua, että tyros-sauva päättyi pinjan käpyyn, Glandula pinealiksen, ihmisen aivojen käpyrauhasen vertauskuvaan. Tyros-sauva kuvaa siten ihmisen keskushermostoa (selkäydintä), jota hallitsee käpyrauhanen. Sitä pidettiin minän asuinpaikkana, koska se on aivojen ainoa elin, jota ei ole olemassa kaksi symmetristä kappaletta. Keskushermoston tulee toisin sanoen olla sauvan tavoin hengen kädessä, sen tulee olla työväline hengen palveluksessa. Tyros on itsehillinnän vertauskuva. Tällä aseella, itsehillinnällä voittaa vihitty sfinksin, ulko- maailman. Oidipus tulee oman maailmansa (seitsemän portin kaupungin) herraksi, koska hän voi vastata ulkomaailmalle: "Minä olen Tyroksen kantaja, minä olen itseäni hillitsevä ihminen, olen vihitty."

Vihkimyksen tarkoitus ei ole vihityn kohottaminen loistoon, vaan oikeammin hänen uhraamisensa korkeammille voimille. Sillä hän on kaikesta viisaudestaan huolimatta kuitenkin vain kuolevainen, ajallinen ja rajoitettu olento, kuten kaikki muut, ja hänen vihkimyksensä on kuitenkin viime kädessä hänen itsensä vihkimistä uhriksi jumalille. Saavuttaako vihitty uhraamalla persoonallisuutensa korkeampien voimien palvelukseen, kirkkaamman tietoisuuden, laajemman vallan kuin minkä hän tähän saakka on omistanut, on huomio, joka on jätettävä jokaisen vihityn persoonallisen kokemuksen varaan. Siihen voi ainoastaan oma, täydellinen itsensä uhraaminen antaa vastauksen. Mitä toiset tästä sanovat, ovat kuitenkin vain tyhjiä sanoja sille, joka ei vielä ole suorittanut itsekkyytensä uhraamista. Koska vain sillä uhrilla voitetaan mysteerioitten viisaus. Antiikin uhrisymboliikan syvimpiä esikuvallisia piirteitä oli juuri se, ettei uhrieläintä saanut väkivallalla raastaa alttarille. Vapaaehtoisesti ja omasta tahdostaan sen täytyi kulkea sinne, jos uhri oli oleva jumalille mieluinen. Tämä on myöskin vihitylle ominaista.

Tähän sisältyy se elämänviisaus, jonka helleeniläinen tragedia voi meille lahjoittaa. "Syytä", joka on sovitettava, rikosta, jonka joku traaginen sankari on tehnyt, ei esiinny parhaimmissa helleeniläisissä trilogioissa. Oidipusta ei esim. rangaista jostakin suorittamastaan ilkivallasta tai jostakin omaamastaan luonteenviasta. Sellainen käsitys pilaa perinpohjaisesti koko traagisen sisällön. Hänen väistämätön kohtalonsa on olla osumatta oikeaan yksinkertaisesti sen johdosta, että hän on ainoastaan ihminen eikä kaikkinäkevä ja kaikkitietävä jumala. Hän on niin viisas, että hän voi ratkaista sfinksin hänelle esittämän arvoituksen, mutta hän ei voi ratkaista oman alkuperänsä arvoitusta. Hänen rikoksensa perustuu ja sisältyy siihen, että hän on olemassa. Se on ennakolta määrätty, ennen kuin hän sikisi ja syntyi. Ja tässä hän ei ole yksin.

"Allt jordiskt liv är avfall från allfaders tron,
försonas är att renad vända dit igen
– – – – – – – – – – – – – – – – – – – –
på jorden går försonad omkring och heter flöd."
(Tegner)

Jokaisen ihmisen synti johtuu hänen rajoittuneisuudestaan. Siitä johtuu sydämellinen, liikutettu myötätuntomme Oidipusta kohtaan. Ihminen, ollessaan maallinen olento, on kietoutunut järkkymättömien syitten ja seurausten verkkoon. Nämä kulkevat tietään huolimatta kaikesta tiedosta ja viisaudesta ja terävyydestä, vieläpä osaksi juuri seurauksena niistä. Jollei Oidipus olisi ollut kyllin terävä ratkaistakseen sfinksin arvoitusta, ei hän olisi tullut Thebeen ja nainut Iokastea. Sfinksi olisi silloin tappanut hänet, ja hän olisi päässyt kohtalostaan täyttää oraakkelin ennustus. Niin on myös jokaisen ihmisen laita. Elämän syyn ja seurauksen kulkua hän ei kykene ymmärtämään, vielä vähemmin kykenee ohjaamaan. Hänen täytyy tulla sen uhriksi, sitä hän ei voi väistää.

Sellainen maailmankatsomus on läheistä sukua meidän aikamme mekanistiselle näkökannalle, mutta mekanistisen näkökannan pysähtyessä liiankin usein probleemin tähän kohtaan, johtaa helleeninen tragedia uuden aspektin löytämiseen. Persoonallisuus, Oidipus, on murhannut isänsä ja nainut äitinsä, mutta hän ei ole itse tahtonut tehdä näitä rikoksia. Hän itse on siis viaton. Hän itse on itse asiassa kokonaan tämän syyn ja seurauksen ketjun ulkopuolella, johon hän syntymänsä johdosta on sotkeutunut. Luopumalla jumalien tahdosta koko persoonallisuudestaan ja yhtymällä heihin heidän omassa maailmassaan hän jälleen vapautuu. Hän on siis löytänyt "itsen itsensä takana", Oidipus-persoonallisuuden takana. Tämä uusi "minä" tuntee itsensä riippumattomaksi ja vapautuneeksi kaikista näistä maallisista olosuhteista ja teoista, joihin hän ei ole syyllinen. Oidipus tulee sovitetuksi Koloneksessa, kun hän luopuu olemasta erillään siitä, mikä itse asiassa on hänen oma, sisin olemuksensa, nimittäin jumalien tahdosta. Hän on huomannut, että kaiken sen, mikä maallisessa mielessä on olemassa, kaiken tästä tahdosta erillään olevan, täytyy olla osumatta oikeaan. Hän luopuu itsestään. Ja samassa on rauha saavutettu. Hän voittaa kuolemassa.

Antigonella on alati sama rauha, sillä hän on alunperin luopunut itsestään. Hän on, hän tahtoo olla vain jumalien välikappale maan päällä. Hänkin voittaa kuolemassa.

Ja joka kerta, kun ihminen näin kuolee, hän vähentää kansansa ja ihmiskunnan velkataakkaa, josta hänellä on osansa. Sekä Oidipuksen, että Antigoneksen onnettomuudet ja heidän kuolemansa muuttuvat pelastukseksi heidän syntymäkaupungilleen. Sfinksi, rutto ja sovittamattomien varjojen viha väistyvät uhrin voiman edessä.

Suom. E. K–n

Ruusu-Risti — maaliskuu 1934


Etusivu Artikkelit