Orvo Raippamaa

Tiede, uskonto ja parapsykologinen tutkimus

Tiede ja usko eivät riitä vastauksiksi parapsykologisiin kysymyksiin. Tarvitaan jotakin, joka ylittää tieteen ja jotakin, joka tekee uskon todellisuudeksi. Tiede on tiedettä vain siihen rajaan asti, jossa se pystyy todistamaan. Se ei voi eikä saa hyväksyä sellaista, joka ylittää sen asettamat rajat ja rajoitukset. Usko sen sijaan saattaa antaa kaiken, mitä sielullishenkinen ihminen tuntee tarvitsevansa, mutta se hylkää todisteet, jopa pitää niitä tarpeettomina, joten se siis on itsetarkoitus sellaisenaan.

Parapsykologinen tutkimus on myös tiedettä siihen rajaan asti, jossa se voi pitää kiinni tieteen normeista. Mutta parapsykologisissa tutkimuksissa on kauttaaltaan jotakin sellaista, mikä ylittää tieteen tämänhetkiset mahdollisuudet, joten kaikki se, jota jo etukäteen on pidettävä tieteelle mahdottomana, on tutkimustehtävänä tiedettä ylittävää kokeilua ja niin ollen uskon momentteihin luottavaa toivetta. Niinpä herääkin kysymys, miten on suhtauduttava sellaiseen tutkimukseen, joka kolkuttaa sellaista ovea, jonka aukeamista on jo etukäteen pidettävä toivottomana? Eikö kysymyksessä ole todellisen tieteen aliarvioiminen ja toisaalta. uskottoman uskon asettaminen aidon uskon tilalle? Siinä ei siis uskota, koska kolkutetaan, mutta ei liioin olla uskomatta, koska. hylätään järjelliset vaatimukset. Kysymyksessä täytyy olla eräänlainen toivoton toivo. Jos ihminen toivoo vastoin tietoaan, hän itse asiassa jo uskoo, sillä toivottomuudessa ei ole toivoa ilman uskoa. Kun tiedemies toivoo ongelman ratkaisua, se ei ole toivottomuutta, koska hän tietää, että kysymyksessä on mahdollisuus. Mutta kun parapsykologi tutkijana toivoo, ei hänellä ole mitään todisteita siitä, että mahdollisuus on olemassa. Siitä huolimatta hän toivoo. Kysymyksessä täytyy olla järjellinen olento, joka epäilee omaa järkeään. Hänelle järki ei riitä eikä liioin usko, koska ei hän halua luopua epäilyttävästä järjestään. Hän on odottaja, jolle todellisuutta on oleminen ja liikunta. Hänelle tutkimus on tarkkailevaa kokemista, psykologista tilaa, jossa kokemuksella on ratkaiseva merkitys. Ilmiö sinänsä ei riitä eikä liioin elämys ilman ilmiötä. Täten epäily ei ole uskon vastustamista, vaan uskon syiden todistusten vaatimusta. niinpä parapsykologi sanookin: Minä uskon kyllä olevani olemassa, mutta kuka todistaa sen, miksi olen? Onko oleminen suurempi arvo kuin olemisen syyn ymmärtäminen? Niin kauan kuin en tunne syytä, en voi hyväksyä olemista arvioksi sinänsä. Teen toivotonta työtä, mutta en voi hyväksyä tieteen tietämättömyyttä enkä uskovaisen ihmisenä olemisen alentamista. Katson olevani tuntemattoman epäoikeutettu uhri niin kauan, kun en tiedä, kenen uhri olen ja miksi. Minkään kieltäjä en ole, mutta en liioin myöntäjä, sillä molemmat vaihtoehdot katson ihmisarvoani alentavaksi niin kauan, kuin en itse tiedä.

Koska parapsykologinen tutkimus on ensikädessä todistusten vaatimusta, se on siinä suhteessa tiedettä. Mutta koska se toivoo tieteen rajojen siirtymistä, se tällä toivollaan saattaa olla sellaisten ulottuvuuksien aukaisija, joihin ei mikään muu mahti tai voima voi yltää.

Usko — niin väitetään — on ainoa yhdysside Jumalaan. Se voi olla totta, mutta jos se on ainoa totuus, niin ihminen on Jumalan ulkopuolelta Jumalaan pyrkivä tulokas, jonka ihmisenä olemiseen Jumalalla ei ole eikä voi olla mitään osuutta. Jos taas on muitakin mahdollisuuksia kuin usko, niin Jumala itse on kaiken olemisen perusta ja siten vastuussa ihmisestä ja hänen tietämättömyydestään. Jos pidämme kiinni uskon vaihtoehdosta, silloin ateisti, joka kieltää Jumalan, on yhtä oikeassa kuin se, joka uskoo Jumalaan. Molemmat saavat uskonsa mukaan. Mutta jos on olemassa mikä tahansa totuus, joka ei perustu uskon edellytykseen, niin kaikki inhimillinen elämä on yhtä kuin Jumala tai jumaluus.

Uskon vaihtoehto ei ole ainoastaan epäinhimillinen, vaan asettaa ihmisen pahan vallanalaisuuteen ja siten pienentää Jumalan kaikkivaltaisuutta, koska silloin maailmankaikkeudessa on kaksi vastakkaista valtaherraa, joista kaiken lisäksi vain paha on luova voima ja Jumala vain pelastus tai pelastava mahdollisuus.

Ellei inhimillinen oivallus ole totuus sinänsä ja sellaisena riittävä, silloin uskon synnyttämä varmuuskaan ei riitä, koska molemmat perustuvat ihmisen psyykkiseen olemukseen. Jos oivallus asioista, joihin ei ole tieteellistä todistusta, katsotaan riittämättömäksi, silloin kaikki tietous on epäilyttävää. Jos taas oivallukselle annetaan se arvo, mikä sille tieteellisesti tulee antaa, nimittäin, että se on kaikessa problematiikassa korkein henkinen ratkaisija, niin silloin on myös jossakin määrin siirrettävä sitä rajaa, joka toistaiseksi koulupsykologiassa on rajoittanut psyykkistä tutkimusta. Koska monet informaattiset tajunnantilat viittaavat johonkin paljon laajempaan kuin ulkoiset aistimuselimet näyttävät edustavan, on niille myös annettava paljon enemmän tutkimusarvoa kuin tähän asti on annettu. Sitä tietä aukeaa parapsykologinen tutkimusalue, joka jo monessa suhteessa on tuonut päivänvaloon sellaisia tekijöitä, joita vain vähän aikaa sitten pidettiin yli-inhimilliseen kuuluvina. Ei ole kauan siitä, kun esimerkiksi hypnoosia pidettiin noituutena ja selvänäköisyyttä povauksena eli arvailuna. Nyt hypnoosia pidetään inhimilliseen kuuluvana ja selvänäköisyyttä mahdollisena, vaikka sen varsinaisia tekijöitä ei vielä täysin tunneta.

Parapsykologit uskovat tällä hetkellä, että tulee sellainen aika, jolloin tieteen raja siirtyy näkyvästä näkymättömään siten, että energian alkutilat paljastuvat inhimillisesti tajuttaviksi ja siten todisteeksi sellaiseen ulottuvuuksien olemassaolosta, joita tähän saakka on pidetty utopioina. Sellainen aika on jo alkanut ja sitä todistaa hyperbolisessa geometriassa se tosiseikka, ettei ole aina niin, että suora viiva kahden pisteen välillä olisi lyhyin väli.

Inhimillisessä olennossa on jotakin sellaista, joka ylittää kaikki tieteen rajoitukset, jotakin, joka pelkällä oivalluksellaan tietää enemmän kuin mitkään todisteet. Oivallus ylittää järjen autonomiset paradoksit, joten se on epätieteellinen ja kuitenkin enemmän kuin tiede. Siinä, missä usko nöyrtyy ja tiede vaikenee, inhimillinen oivallus näkee.

Elonpyörä — 1962, n:o 2


Etusivu Artikkelit