Alfred Vout Peters

Meedion kokemuksia

Sanotaan, että esivanhempamme vaikuttavat paljon luonteemme ja elämämme muodostumiseen, ja siksi otaksun, että minunkin esi-isilläni on ollut osansa luonteeni muovautumisessa. Isäni puolelta polveudun hollantilaisista maanpakolaisista, jotka tulivat Englantiin espanjalaisen hirmuvallan aikana 16. vuosisadalla, ja miespolvien kestäessä kaikki sukuni jäsenet ovat työskennelleet merellä, eläneet meren läheisyydessä, syntyneet vuoksen ollessa korkeimmalla ja kuolleet luoteen aikana.

Kuitenkin saatan sanoa perineeni suoraan äidiltäni psyykkisen lahjani. Kumma kyllä hänkin oli hollantilaista sukuperää ja toinen nimeni "Vout" on hänen perhenimensä, mutta hänen sukuunsa on samalla sekoittunut voimakas mustalaisveri, joka ilmenee monella tavalla ja varsinkin selvänäköisyytenä.

Muistan äitini kertoneen, että hänen ollessaan pieni tyttö hänen setänsä vei äitini veljen kerran mukaansa kaukaiseen osaan Englantia, kasvattaakseen ja kouluttaakseen häntä omana poikanaan. Kolmantena yönä sen jälkeen isoäitini näki unessaan, että hänen poikansa oli lähtenyt setänsä kodista ja oli tulossa Lontooseen. Seuraavina öinä hän näki pojan lähestyvän Lontoota. Neljännessä unessaan hän näki poikansa kadun kulmassa likaisena, nälkäisenä ja jaloissa haavoja, – ja seuraavana iltana hän tarttui äitini käteen ja sanoi: "Tule, mennään Samia (Samuelia) vastaan." Ja todellakin kaikki oli tapahtunut niin kuin hän oli unissaan nähnyt.

Äitini ja enoni olivat molemmat selvänäkijöitä. Ei ihme, että minä hänen ensimmäisenä poikanaan1 perin tämän ihmeellisen lahjan.

Me asuimme Wandsworthin kaupungissa Lontoon lähellä, ja isäni ajoi joka päivä rattailla Lontooseen noin seitsemän mailia.

Kun eräänä päivänä saavuin koulusta kotiin, tapasin hämmästyksekseni äitini itkemässä. Mainittakoon, ettei hän suinkaan ollut mikään hysteerinen tai hermosairas nainen. Suuresti liikuttuneena kysyin, minkä tähden hän itki. Hän vastasi: "Jospa ne vain tulisivat kotiin."

Äitini tunsi, että jokin onnettomuus oli tapahtunut isälleni ja velipuolilleni, jotka olivat isäni seurassa. Kysyin silloin, jäisinkö minä äitini seuraksi kotiin. "Ei", hän vastasi, "mutta kiirehdi koulusta kotiin." Tein niin, ja hänen selvänäköinen pelkonsa ja aavistuksensa olivat ikävä kyllä käyneet toteen. Isäni ja veljeni olivat pudonneet rattailta, ja veljeni oli vähällä saada surmansa – ja tämän äitini tiesi samaan aikaan toisessa paikassa mailien päässä.

Muistan toisen tapauksen, joka koski enoani. Hän sanoi kerran matkustaneensa Walesissa mukanaan koira, joka katosi häneltä. Eräänä yönä nukkuessaan eräässä kestikievarissa hän näki unessaan koiransa kaupungin sillalla. Paikkakunta oli hänelle täysin vieras, mutta aamulla hän nousi, pukeutui, kulki tietä pitkin, tuli sillalle ja tapasi koiran – aivan niin kuin unessaan oli nähnyt.


1 En ollut hänen ensimmäinen lapsensa, sillä hän oli synnyttänyt yhden tyttölapsen ennen minua, mutta tämä eli vain muutamia kuukausia.


*

Kylmä talviaamu klo 6.45 (ollakseni tarkka: tammikuun 6. pnä v. 1867) toi minut tähän aineelliseen maailmaan. Lumi ja pakkanen olivat sopivia vertauskuvia siitä vastaanotosta, joka tuli myöhemmin osakseni. Olin varhain kehittynyt lapsi, vanhempi ymmärrykseltäni kuin iältäni, ja niiden, joiden kanssa jouduin tekemisiin, oli vaikea käsittää minua voimakkaan ja kummallisen mielikuvitukseni takia. Armas, hellä äitini oli ainoa, joka minua käsitti, ja hän oli varmaan läpikäynyt itse jotakin samantapaista.

Muistan hyvin, kuinka aivan pienenä lapsena kerran kysyin äidiltäni:

"Äiti, ovatko ne Jumalan enkeleitä, jotka aina iltasin kumartuvat vuoteeni yli, sitten kun sinä olet jättänyt minut yksin?"

Uskonnollinen kasvatukseni oli nimittäin ollut sellaista, jota "Englannin kirkko" antaa. En tuntenut mitään pelkoa enkä kauhua, sillä olin niin pieni lapsi silloin, eikä minua koskaan oltu opetettu "pelkäämään Jumalaa", eikä minulle ollut kerrottu "perkeleestä", "helvetistä" eikä muista kauhuista, jotka saattavat tehdä lapsen elämän kurjaksi.

Äitini vastasi:

"Niin, kyllä Jumala suojelee pikku poikia. Hyvää yötä nyt."

Hän antoi suukon, ja menin taas unimaailmaan, sillä en muista aikaa, jolloin en olisi uneksinut.

Huomasin, että aina kaksi olentoa tuli hyvin näkyviksi minulle: poika ja tyttö, jotka olivat hieman minua vanhempia. Ne olivat niin läpeensä todellisia silmissäni, että leikkivät kanssani ja olivat alati luonani.

Olin elämässäni jo hyvin varhain unien eli näkyjen näkijä ja osasin ennustaa asioita, jotka epäilemättä kävivät toteen sanan täydessä merkityksessä. Näin esimerkiksi unissani paikan, jossa sitten jouduin käymään, ja luulen, että usein kun sanotaan "tämä paikka tai henkilö on minulle jollain tavalla ennestään tuttu" ollaan joko unissa nähty kysymyksessä oleva paikka tai henkilö tai ollaan muuten oltu poissa fyysisestä ruumiista ja astraaliruumiissa nähty sittemmin tuttu paikka tai henkilö.

Poikana ollessani näin kaksi unta, jotka hyvin painuivat mieleeni, ja nyt monen vuoden kuluttua kuvastuvat elävästi muistiani. Ensimmäinen oli tällainen:

Asuimme lähellä isoa Thames-virtaa, joka kevättulvan aikana tavallisesti nousi yli äyräittensä, ja minä uneksin, että vaelsin pitkin pienen joen rantaa, jonka vesi nousi silloin kun isompi joki tulvi. Oli keskipäivä, ja minä näin kivilohkareen, joka oli aivan kuution muotoinen. Pysähdyin ja otin kiven käteeni, mutta silloin ilmestyi eteeni eräs sukulaiseni ja sanoi: "Juokse kotiin ja kerro äidillesi, että joki tulvii ja että hänen pitää kerätä tavarat talteen." (Sillä kun joki nousi, vesi tunkeutui meidän rakennuksiimme.) Silloin minä tokaisin, että "tämän näin unissani". – "Mene", kuului vastaus, "sinä aina uneksit ja haaveilet, mutta nyt ei ole aikaa haaveiluihin."

Noin kuusi kuukautta myöhemmin tämä sama asia tapahtui todellisuudessa: näin, kuulin ja koin aivan samaa kuin mitä edellä kerroin.

Toisella kertaa olin Lontoossa Trafalgar Squarella, kun äkkiä tulin tietoiseksi jonkinlaisesta unitajunnasta, vaikka olin täysin hereillä, ja näin miehen kasvot ja kuulin äänen sanovan: "Muista."

Kului vuosia, ja kerran olin ystävän seurassa, joka vasta äsken oli saapunut Lontooseen. Kuljimme juuri Trafalgar Squaren poikki, kun hän sanoi:

"Kuinka minusta tämä kaikki tuntuu tutulta – enkä kuitenkaan ymmärrä miksi."

Minä vastasin:

"Me kaksi emme ole koskaan ennen olleet tällä paikalla yhdessä."

"Emme kai", hän sanoi.

Mutta kummallista kyllä muistimme molemmat samalla aiemmat kokemuksemme. Hän oleskeli siihen aikaan, kun minä näin tuon uneni, pohjoisimmassa Englannissa ja oli nukahtanut ja unissaan nähnyt minun kulkevan yli Squaren sekä sanonut: "Muista." Tästä hän sitten kirjoitti minulle ja osasipa kuvailla eriskummallisen hattunikin, jota käytin 1886 vuoden kuumana kesänä.

Täällä Englannissa uskonnolla on hyvin suuri vaikutus tapoihimme ja ajatuksiimme, ja puritaanisuuden hiljalleen haihtuva hyökyaalto painaa vielä suuressa määrin leimansa jokapäiväiseen elämäämme.

Olin vielä poika, kun minut lähetettiin vanhaan kalvinistikappeliin, joka oli lähellä kotiamme, ja siellä alkoi – vaikken sitä tietänyt – taistelu korkeamman, valoisamman elämän puolesta. Näen mielikuvituksessani tuon vanhan paikan – istuimet olivat korkeat ja karsinantapaiset heiluvine ovineen, ja pappi oli tavallisesti vanha mies, joka piti meille pienille lapsille täysin käsittämättömiä saarnoja. Ei ollut mitään instrumenttia eikä mitään hilpeyttä, vaan kaikki oli tyhjää ja raskasta ja minun mielestäni ikävää.

Mutta kun olin noin 13-vuotias poika, tapahtui uskonnollisessa käsityksessäni muutos... Eräänä päivänä kuljin aukiolle pystytetyn teltan ohi. Teltta oli pystytetty siihen sitä varten, että kansaa kutsuttaisiin Jumalan luo. Muistan lähestyneeni uteliaisuudesta teltan ovea ja kuulleeni siellä seuraavat sanat: "Teidän ulkonainen kunnianarvoisuutenne ei nosta teitä taivaaseen, teidän täytyy olla oikeassa suhteessa Jumalaan." Nämä kylläkin olivat jokapäiväisiä sanoja, mutta poistuessani päätin uhrautua Jumalan ja ihmiskunnan palvelukseen. Monta kertaa olen poikennut ja joutunut harhaan oikean tieltä, monta erehdystä olen tehnyt, mutta sen miehen sanat ovat kylväneet siemenen, joka toivoakseni on kantava hedelmän Jumalan valtakunnassa.

Pitkään aikaan en liittynyt mihinkään kirkkoon tai uskonnolliseen seurakuntaan, ja vaikka kasvoin baptistien keskuudessa, en tuntenut yhteyttä heidän kanssaan (nyt kyllä ymmärrän syyn). Lapsena oli minut kastettu Englannin kirkkoon, ja kun olin 15–16-vuoden ikäinen, minun täytyy tunnustaa, että tunsin vetovoimaa heidän jumalanpalvelukseensa sen kauneuden ja ihanan musiikin takia, ja olin päättänyt mennä ripille ja liittyä tuohon kirkkoon ulkonaisesti. Minua kuitenkin kiellettiin tekemästä niin, ja minusta tuli lopulta baptistikirkon jäsen, kun olin vähän yli 16-vuotias. Kerron näistä asioista, koska tahdon tuoda esille, miten henkiset aatteet ja kyvyt kasvoivat elämässäni.

Olin 16-vuotias, kun rakas isäni muutti korkeampaan elämään, mutta koska hän oli vanha mies, olimme jonkin aikaa odottaneet hänen kuolemaansa. Hän oli lempeä mies, täynnä hyvyyttä ja rakkautta kaikkia kohtaan. Kun olin 18 vuotta vanha, tuoni vei äkkiä minulta hempeän äitini, ja silloin tuli heräymys. Uskoin siihen aikaan tavalliseen oikeaoppiseen teologiaan sellaisena kuin baptistikirkko sitä opetti, ja uskoin täysin ikuiseen helvettiin ja kadotukseen – mutta nyt tuli kriittinen hetki elämässäni. Äitini ei ollut kristitty silloisen uskoni mukaan, ja hän oli helvetissä niiden ihmisten mukaan, jotka minua opettivat. Mutta oliko se totta? Kauhea, hirmuinen, todella helvetillinen oppi ikuisesta kadotuksesta syöksyi ylitseni koko voimallaan. Hellä äitini helvetissä! Hänen kaltaisensa vieno, hyvä sielu iankaikkisesti palamassa!! Lopulta minä sanoin: "Jos Jumala lähettää hänet sinne, sitten lähettäköön minutkin, sillä en tahdo palvella häntä kauempaa. Taivas kaikkine iloineen on minulle arvoton ilman äitiäni." Täten etenin kauas kaikesta uskonnosta, kuten silloin ajattelin.

Samoihin aikoihin minulla oli kuitenkin jo ollut toisenlaisiakin kokemuksia. Eräänä sunnuntaiaamuna kirkossa ollessani tuntui minusta, että menin tainnoksiin. Kaikki oli edessäni sumuista. Kirkko, kansa, kaikki hävisivät näkyvistä. Olin mielestäni pimeässä laaksossa. Edessäni oli mäki, jonka harjan takaa pilkisti aurinko näkyviin. Seurassani oli muukalainen, jonka kasvot olivat peitossa. Hän puhui minulle lempeällä ja ystävällisellä äänellä ja sanoi: "Tie on rosoinen ja hankala, mutta pian tulee auringon valo. Ole hyvässä turvassa, minä olen aina luonasi."

Samalla aurinko nousi mäen takaa, ja hän paljasti kasvonsa. Ja minä näin miehen, joka todella oli jumalien kaltainen.

Tietysti otaksuin, että hän oli Jeesus, mutta nyt tiedän, että hän oli ja on – henki-oppaani eli johtajani, joka on aina ollut luonani. Kuinka tosi tuo näkyni oli, kuinka suurenmoinen on henkiolentojen kumppanuus! Maalliset ystävämme voivat hylätä meidät ja laiminlyödä meitä, mutta ne, jotka ovat korkeammassa elämässä, eivät koskaan jätä eivätkä hylkää meitä.

Sitten alkoi surun aika. Isän ja äidin kuoltua meiltä lapsilta loppuivat pian rahat. Olimme usein pulassa saadaksemme välttämättömät ruokarahat. Kuulin silloin äiti- ja isävainaan monta kertaa puhuvan minulle. Luulin, että olin menettämäisilläni järkeni. Mutta huomasin, että mitä nämä äänet (sillä niitä oli toisiakin isäni ja äitini lisäksi) puhuivat, oli aina totta, ja siksi aloin ottaa vaarin äänistä ja näyistä.

Tässä minun täytyy mainita, että menin naimisiin. Vaimoni oli aikaisemmin 14-vuotiaana tyttönä elänyt lyhyen ajan muutamien spiritistien parissa, joiden opeista hän ei kuitenkaan kyennyt tekemään minulle paljoakaan selkoa, joten jäin yhä samaan pimeään tietämättömyyteen äänieni ja näkyjeni suhteen. Minulla ei ollut siihen aikaan tapana käydä missään kirkossa, enkä ottanut osaa mihinkään jumalanpalvelukseen.

Sairastuin pahoin. Kaikki uskoivat, että kuolisin, ja itsekin uskoin niin. Silloin uudistin lupaukseni – jos Jumala nostaisi minut vuoteelta, tahtoisin työskennellä Hänen puolestaan. Paranin, mutta vanha uskonto ei palannut eikä voinut palata, vaikka näyt yhä jatkuivat.

Antaakseni esimerkin: Olin kerran astumassa puotiin ostoksille, ja näin erään herrasmiehen. Äkkiä kuulin aivan selvästi sanat: "Hänen on määrä kuolla viiden vuoden kuluttua", – ja niin kävi.

Toinen esimerkki psyykkisistä ilmiöistä: Minulla oli taskukello, joka tavallisesti riippui sängyn vieressä illalla, ja tämä taskukello rupesi joka ilta klo 10.30 heilumaan edestakaisin, tai jos ei se ollut naulassa riippumassa, se kaatui uuninreunuksella. Minulla oli runsaasti sangen kauniita kiinalaisia korutavaroita, ja näidenkin oli tapana liikahdella ja heilua, kun kaikki oli hiljaista. Myöhemmin saimme tietää hengiltä, että tällä tavalla he koettivat herättää huomiotamme. Mutta he eivät onnistuneet siinä, ennen kuin aika oli täyttynyt.

Eräänä päivänä satuin olemaan kveekarien eli "Ystäväin Seuran" kokoustalon ulkopuolella, kun nähdessäni naisten ja miesten rauhallisia kasvoja kuulin ääneni sanovan: "Näillä ihmisillä on rauha, jota sinulla ei ole – mistä se tulee?" Silloin päätin etsiä lepoa ja rauhaa, ja menin näiden hiljaisten ja hyvien ihmisten pariin, ja vähitellen palasi tyyneys rauhattomaan ja onnettomaan elämääni, ja minä sain kokea sitä rauhaa, joka tulee, kun ihminen seuraa korkeinta ja valoisinta elämässä – Jumalaa.

Mitä ja minkälaisia ovat kveekarit? He muodostavat uskonnollisen seurakunnan (eli lahkon), joka syntyi Oliver Cromwellin aikana, kun Englanti oli hädässä. Heillä ei ole mitään ulkonaista jumalanpalveluksen muotoa, vaan he istuvat hiljaisuudessa, ja välistä pidetään kokonainen kokous sanaakaan lausumatta. Toisinaan taas jotkut miehet tai naiset tuntevat sisäistä pakkoa puhua tai rukoilla. He eivät usko sotaan. Perustajat olivat ihmeellisiä meedioita, vaikkei nykyään hengen lahjoja viljellä heidän keskuudessaan niin kuin ennen. "Nytpä saan heiltä tietää näkyjen merkityksen", ajattelin. Sain sen kyllä tietää, mutta en näiden ihmisten parissa.

Äänettömänä istuminen on edullinen selvänäköisten kykyjen kehitykselle, ja mitä tyynemmäksi mieleni kävi, sitä suuremmaksi kasvoi selvänäköni voima ja valta.

Kerron pari kokemusta, jotka sattuivat minulle ollessani näiden ihmisten parissa. Yhteen aikaan ulkonainen asemani oli sellainen, että ansaitsin sangen vähän, vaikka sain tehdä pitkiä työpäiviä. Eräänä päivänä kulkiessani Lontoossa Regent Streetillä kuulin selvästi äänen sanovan: "Ole hyvällä mielellä. Ennen kuin kaksi viikkoa on kulunut, olet päässyt tästä." Käännyin ympäri ja kysyin: "Kuka puhuu?" Silloin ääni, jota olen oppinut sittemmin rakastamaan ja kunnioittamaan, sanoi: "Minä olen A. B." – nimi, joka on minulle nyt pyhä ihminen, jonka olen monta kertaa nähnyt selvänäköisesti ja joka todella on Jumalan pyhimys. Pääsin tukalasta asemasta vähemmässä kuin 10 päivässä.

Kerran olin ilman työpaikkaa, ja tämä merkitsi paljon minulle, joka olin nainut mies ja jolla oli kaksi lasta elätettävänä. Istuin iltapäiväkokouksessamme, oli talvi, ja kokoushuoneessa oli minun lisäkseni ainoastaan kolme muuta. Kaikki oli hiljaista ja tyyntä, mutta minä tunsin itseni sangen onnettomaksi ja surulliseksi, enkä kyennyt nousemaan sielussani hartauden tilaan. Äkkiä alkoi silmieni eteen kasaantua ikään kuin sumua, ja tästä sumusta alkoi muodostua epäselviä olentoja. Katsahdin ylös ja ympärilleni – kaikkiaan neljä henkeä oli saapuvilla. Nipistin itseäni nähdäkseni, olinko hereillä. Kuitenkin nuo olennot olivat hyvin todellisia ja vankkoja. Heillä oli ainoastaan toisenlaiset puvut kuin nykyään käytetyt. Yksi heistä lähestyi minua ja puhui minulle kertoen tulevasta työstäni vakuuttaen, että nykyinen ahdinkotilani päättyisi pian (niin kuin tapahtuikin). Erittäin ihana ekstaattinen tunnelma seurasi koko ilmestystä, jonka ymmärsin henki-ilmestykseksi. Perästäpäin opin myös tuntemaan nuo henkiystävät.

Sitten seurasi muitakin ilmiöitä. Muun muassa ympärilläni alkoi kuulua naksutuksia. Kerran istuin iltamyöhään kopioimassa vanhaa kveekarien asiakirjaa ja ajattelin, kuinka raskaalta käsivarteni tuntui ja kuinka läpeensä väsynyt olin, kun äkkiä käteni alkoi jonkin voiman liikuttamana kirjoittaa ja kirjoitti sanoman samalta olennolla A. B. Nimikin kirjoitettiin samalla käsialalla kuin A. B:llä oli ollut maan päällä.

Yhtä kaikki en vielä ollut spiritisti. Olin lukenut "The Medium and Daybreak" -teosta ja erästä spiritististä aikakauslehteä, mutta mitä jälkimmäisestä olin lukenut, oli minulle vastenmielistä, sillä lehden kirjotustapa oli erittäin arkista ja brutaalia, välistä pilkkaavaakin.

Lukuisien kveekari-ystävieni joukossa oli nuori mies, joka rakasti kirjoja. Hän oli innostunut psyykkisistä asioista erään sanomalehtikertomuksen luettuaan ja liittynyt Psyykkisen Seuran jäseneksi. Kerroin hänelle eräistä kokemuksistani, ja hän piti niitä kummallisina, mutta ei välittänyt niistä sen enempää.

Vihdoin oli määrä ottaa vastaan vaikutuksia taholta, josta en ollut uneksinutkaan. Kuten olen sanonut, olin äitini vanhin poika, mutta en isäni, jolla oli ensimmäisen vaimonsa kanssa muita lapsia. Vanhin veljenpuoleni yritti sekaantua naimapuuhiini, ja koska meillä ei ollut juurikaan tekemistä toistemme kanssa, suutuin hänelle siitä. Hän ei sen koommin puhunut minun kanssani. Seitsemän vuotta myöhemmin hän muutti henkien maahan, mistä kuulin aivan sattumalta. Hänen kuolemansa oli kuitenkin syynä siihen, että jouduin spiritistien pariin. Eräänä päivänä nuorempi veljeni (itse asiassa ainoa "oikea" veljeni, äitini poika) tuli luokseni ja ehdotti, että lähtisimme yhdessä kävelemään. Niin teimmekin, ja suureksi hämmästyksekseni päädyimme kälyni taloon, ja rupesimme tietysti heti juttelemaan spiritismistä, koska kälyni oli tullut spiritistiksi ennen miehensä kuolemaa.

Minä kerroin hänelle yhtä ja toista entisistä kokemuksistani, ja hän sanoi: "Sinä olet varmaan meedio!"

"Mikä se on?" kysyin.

Silloin hän selitti minulle, että meedio oli henkilö, jonka läsnä ollessa tapahtui psyykkisiä ilmiöitä. Ja samalla ehdotettiin ja päätettiin, että minä olisin mukana heti, kun seuraava istunto pidettäisiin talossa.

Niin tein, ja minun kauttani puhuivat veljeni ja äitini. Ensimmäiset sanat, mitkä äitini lausui, olivat: "Minä olen ylhäällä enkä helvetissä, kunnia olkoon Jumalalle!"

Siinä oli sanoma henkilöltä, jonka otaksuttiin olevan kuollut – ääni toisesta elämästä. Helvetti oli valhe, kuolema ei ollut kaikkea nielaissut. Ääni oli rakkaimman, suloisimman, lempeimmän äitini ääni – äitini, josta olin sanonut, että jos nämä asiat ovat tosia, silloin hän palaa luokseni. Ja hänen äänensä oli tosiaan ensimmäinen, mikä minulle puhui. Kuinka ihmeellistä! Ensin minut oli ohjattu baptistien pariin, sitten niiden luo, jotka ajattelivat itsekseen, ja sitten kveekarien yhteyteen voittaakseni mielen alistuvaisuutta ja vastaanottavaisuutta. Kaikki oli ylen tärkeää henkiselle kehitykselleni, enkä sinä maaliskuun kolmantena sunnuntaina aavistanut, että elämässäni oli alkanut uusi aika.

Sinä päivänä olin tarttunut kädellä auraan, joka pakottaa minua etenemään samalla tiellä...

(Tekijän käsik. suom. P. E. – hieman lyhennetty, kieliasua nykyaikaistettu)

Omatunto – 1905 (n:o 5-6)


Etusivu Artikkelit