J. R. H.

Prometheus

Vanhojen uskontojen mysteeriot vaikuttavat edelleen sankaritaruina kristinuskonkin alueella. Kalevalan sankarit innoittavat edelleen suomalaisen tieteen ja taiteen palvelijoita. Samoin kreikkalainen jumaltarusto on vaikuttanut koko länsimaiseen sivistykseen. Lienee niin ollen puolustettavissa yrityksemme syventyä kreikkalaiseen Prometheukseen.

Prometheusta ovat käsitelleet sekä kuvanveistäjät että runoilijat. Olen äsken kuullut esitettävän parinkin runoilijan Prometheus-runoja ja ollut huomaavinani, että runoilijat ovat käsitelleet asiaa hieman yksipuolisesti. He ovat kiinnittäneet huomionsa etupäässä siihen seikkaan, että Prometheus uhmaa ylijumala Zeusta, uhkaillen että kerran Zeuksenkin hirmuvallasta loppu tulee.

Tuollainen esitys on omiansa tukemaan sitä ajatusta, että itsenäisyyteen pyrkivällä ihmisellä ei saa olla mitään auktoriteettia. Unohtuu pian, että maailmankaikkeudessa loppujen lopuksi on vain yksi Itse, yksi auktoriteetti: Jumalan tahto. Unohdetaan, ettei kukaan ihminen tai muu olento voi saavuttaa todellista itsenäisyyttä muutoin, kuin yhtymällä kaikkialliseen Itseen, Jumalan tahtoon. Yhtyminen ei kuitenkaan voi toteutua umpimähkäisessä, sokeassa uskossa, vaan tietoisessa etsimisessä ja kolkuttamisessa, elävään totuuteen yhtymisessä. Palautamme siis lyhyesti mieleemme Prometheuksen ja muutamat toiset hänen taruunsa liittyvät sankarit.

Prometheus astuu elämän näyttämölle tulen jumalana, joka uhrieläintä jakaessaan yrittää pettää Zeusta. Tästä johtuu, että Prometheus kytketään pylvääseen, jossa kotka päivisin raatelee hänen maksaansa, joka öisin kasvaa entiselleen. Samalla esiintyy näyttämölle Pandora, mullasta ja vedestä tehty naisolento, joka avaa suuren saviruukun kannen, josta leviävät lukemattomat vaivat ihmisten keskuuteen; toivo yksin jää ruukkuun tallelle.

Näissä oloissa astuu näyttämölle toinenkin sankari, Zeuksen ja Alkmenen poika Herakles, joka jo nuorena, tienhaaraan joutuneena, valitsee Hyveen ja hylkää Nautinnon. Äitipuolensa taholta Herakles joutuu kärsimään vainoa. Tästä huolimatta hän suorittaa 12 suurta sankarityötä, saa omakseen Iolen, nousee hirmuisissa tuskissa taivaaseen, jossa hänelle suodaan sija jumalten piirissä ja annetaan puolisoksi nuoruuden jumalatar Hebe. Taivaasta käsin hän tulee ja tappaa kotkan, päästää Prometheuksen siteistä ja sovittaa hänet Zeuksen kanssa.

Huomaamme tästä, että Prometheus itsekin on avun tarpeessa ja että hänet on sovitettava Zeuksen kanssa, eikä päinvastoin.

Tyydymme viiteen tarussa esiintyvään sankariin, joista kaksi on miespuolista, Prometheus ja Herakles, kolme naispuolista, Pandora, Iole ja Hebe. Ne muodostavat tavallaan yhden kokonaisuuden. Ja mikä on tämä kokonaisuus? Mikä se muu voisi olla kuin sekä ihminen yksilönä että ihmiskunta kokonaisuudessaan. Teosofiassa kuulemme, että tulen herrat eli järjen pojat ruumiillistuivat ihmiskuntaan lemurialaisen juurirodun puolivälissä. Nämä järkiminuudet ruumiilistuivat niihin alkeellisiin ruumiisiin, joita oli kehitetty kahden ja puolen juurirodun aikana. Näiden Prometheus-ihmisten tehtävä oli, että he järkiminuuksina astuisivat noihin eläimellis-kasvillisiin ihmisruumiisiin, säilyttäisivät niissä tietoisuuden järjellisjumalallisesta alkuperästään, niin ettei eläimellisyys saisi määrätä, vaan että järkiminuus kuuntelisi Jumalan, Zeuksen ääntä ja sitä seuraten alistaisi eli uhraisi eläimellisen luonnon jumalalliselle luonnolle. Mutta tässähän Prometheus, ihmiskunta, tavallaan epäonnistui: se ei kyennyt alistamaan eläimellistä luontoa jumalalliselle, vaan joutui päinvastoin itsekin eläimellisen luonnon lumoihin. Ihminen antautui eläimellisiin värähtelyihin sen sijaan, että se olisi ponnistellut pysyäkseen jumalallisessa värähtelyssä, jalostaakseen ja kesyttääkseen vähitellen eläimellistä luontoa. Täten Prometheus, ihmiskunta, uhrieläintä jakaessaan todellakin tuli yrittäneeksi pettää Zeusta.

Näin muodostui alkuperäisen järkiminuuden rinnalle toinen, maallinen eli persoonallinen minä. Tämä minä asettui katselemaan elämää maaemon kannalta, antautui maan ajatus- ja tunnevärähtelyihin. Se oli samalla Pandoran synty. Taivaallinen tunne jäi taustalle ja maallinen tunne pääsi määräämään ihmisen sielussa.

Prometheus edustaa näin ollen personallista, kuolevaiseksi tullutta ihmistä. Pandora on hänen sielunsa kiintymys aineellisuuteen ja aistinten nautintoon. Mutta mikä on se pylväs, johon Prometheus on kahlehdittu? Mikäpä muu kuin tämä kuolevainen ruumiimme. Päivällä, so. maallisen elämän aikana, kotka raatelee Prometheuksen maksaa, ja yöllä, so. kuolemanjälkeisessä elämässä, kasvaa se entiselleen, niin että kun ihminen jälleensyntyy maan päälle, alkaa Prometheuksen murhenäytelmä uudelleen.

Kotka, joka raatelee Prometheuksen maksaa, olisi voinut olla Elämän Lintu, Kaala Hamsa, jonka siivillä Prometheus voisi ratsastaa, jos olisi osannut jakaa oikein uhrieläimen. Mutta kun uhrieläintä ei osattu oikein jakaa, vaan ihminen alkoi itse siitä nauttia, jolloin hänen tunne-sielunsa muodostui Pandoraksi, niin elämän lintukin muuttui kuoleman ja hävityksen raatelevaksi kotkaksi.

Pandora on siis ihmisen sielullinen kiintymys aistillisuuteen. Nautintojen malja — Graalin maljan vastakohta — on se suuri ruukku, jonka kannen Pandora avaa. Nautintojen houkuttamana ihminen keksii yhä uusia nautintoja, joutuen siten Pandorana avaamaan nautintojen suuren ruukun. Vähällä ei ihminen ota uskoakseen, että nautintojen takana on pistävä käärme, kärsimys ja kurjuus. Sen tähden ruukusta tulee vielä muutakin. Nautintojen aiheuttamassa kurjuudessa syntyy vuorostaan väsymys, tyytymättömyys, ärtyisyys ja katkeruus, mustasukkaisuus, kateus ja viha. Sappi alkaa kiehua ja kuohua. Tämä kaikki vaikuttaa hävittävästi, tuhoavasti, kuolettavasti. Siinä onkin se kotka, joka raatelee Prometheuksen maksaa. Sillä maksahan erittää sappea.

Kyllä siis on kurjuuden aihetta varattu siihen ruukkuun, jonka kannen Pandora avaa. Ihminen ei ota uskoakseen, ennen kuin tulee täysin vakuutetuksi siitä, että tuo ruukku on todella kaiken kurjuuden lähde. Tämän lopulta huomattuaan laskeutuu ihmisen sieluun murhe. Murhe onkin aistimuselämän saavutus ja kukka. Se sisältää itsessään toivon eli lupauksen. Niinhän toivo onkin ainoa, mikä ruukkuun jää. Jos toivokin menisi, silloin ihmisellä olisi itsekkyyden toivoton kohtalo. Hän ei enää kykenisi tulemaan murheelliseksi. Murheen tilalle olisi tullut viha ja toivottomuus.

Katsokaamme ihmiskunnan tilaa länsimailla. Yhä se vaan puuhaa Pandoran avaaman ruukun ympärillä. Kuitenkin on jo ikään kuin toivottomuuden tuntua ilmassa. Kenties lähentelemme sitä aikaa, jolloin ruukku on tyhjentymäisillään ja alamme aavistaa, että jos jatkamme samaan suuntaan, yllättää meidät suurempi ja suurempi toivottomuus. Alamme samalla aavistaa, että toivottomuus on suhteessa siihen epäilykseen, jota osoitamme Mestaria hänen käytännöllistä johtoaan ja oppiaan kohtaan. Ja onhan suoranainen luottamus Mestarin käytännölliseen johtoon edelleenkin horjuvaisuuden tilassa. Ulkoisen elämän johtajat ovat edelleen halukkaat pitämään Mestaria holhouksen alaisena — hänen luulotellun epäkäytännöllisyytensä tähden.

Missä siis on ihmiskunnan toivo? Toivo on siinä, että on kuitenkin yksilöitä, jotka ovat huomanneet persoonallisuus-ruukkunsa tyhjentyneeksi ja ovat tulleet sielussaan murheellisiksi. Heissä astuu esille Herakles, joka joutuu teitten risteykseen, valitsee siinä hyveen ja hylkää nautinnon. Toivo synnytti murheessa hyveen. Hyve on toivon ja murheen lapsi.

Niin tulee ihmisestä Herakles, hyveen seuraaja ja totuuden etsijä. Hän saa kärsiä vainoa äitipuolensa taholta. Tarussa tuo äitipuoli on Zeuksen vaimo, Hera, mutta käytännössä se on, niin kuin voisimme sanoa, Maaemo. Mutta ei se ole vain maaemo sinänsä vaan on se kaikki se elämä, uskontoineen ja sivistyksineen, joka katselee elämää maaemon, persoonallisuuden eli itsekkyyden kannalta. Jokainen Herakles-ihminen joutuu tämän äitipuolensa vainoamaksi. Historiasta näemme, että maaemolle antautunut ylin papisto ja oppineet itsekkyydessään innoittavat ja painostavat sitä vainoa, minkä valtiot sitten toimeenpanevat. Jeesus Kristus oli korkein Herakles-ihminen. Ja maaherra, vaikka vastahakoisesti, tuomitsi hänet ylimmäisten pappien ja oppineitten painostamana. Jeesus leimattiin syömäriksi ja juomariksi ja huonojen ihmisten seuralaiseksi, laittomuuden lietsojaksi ja yhteiskunnalle vaaralliseksi olennoksi, taikuriksi ja suorastaan Beelsebuliksi. Siveyttä ja hyviä tapoja valvova papisto ei saanut rauhaa, ennen kuin Jeesus oli tapettu. Ja Jeesushan sanoo, että niin on käynyt ja niin tulee käymään kaikille niille, jotka Mestaria seuraten kieltäytyvät asettumasta maaemon kannalle.

Tämä ei estä, että kaikkina aikoina jotkut Herakleet pysyvät valitsemallaan hyveen tiellä ja suorittavat vaaditut 12 sankarityötä. Nämä sankarityöt ovat tietenkin siinä, että ihminen omassa luonnossaan voittaa kosmoksen kahdentoista eläinradan merkin alemmat, eläimelliset voimat, ja oppii elämään niiden ylemmissä vastaavaisuuksissa. Palkkanaan Herakles saa Iolen. Mikä on Iole? Iole on luonnollisesti Pandoran vastakohta. Iole on siinä, että ihminen saavuttaa sellaisen sielun puhtauden, ettei häntä mikään aistillinen enää voi hurmata; ei kateus, mustasukkaisuus, viha ja raivo, ei kunnian tai vallan himo häntä enää hallitse. Totuuden jano ja siihen alistuminen on hänessä kaikkia eläimellisiä haluja voimakkaampi. Pandora, ihmisen sielussa sulautuu Ioleen. Tai paremmin ihmisen sielu muuttuu Pandorasta Ioleksi. Herakleen sielussa on nyt aistillisuuden tilalla murhe, mutta murhe on kielteinen ominaisuus, eikä Herakles siinä voi elää, sen tähden hänen myönteinen voimansa on totuuden hengessä. Tämä totuudessa eläminen tuottaa Herakleelle sanomattomia tuskia. Mutta hän on vapaaehtoisesti astunut tähän kiirastuleen, nousee oman pyrkimyksensä ja luonnonvoimien avulla taivaaseen, ja saa nuoruuden jumalattaren Heben puolisokseen. Jos Iole kuvaa puhdistunutta astraaliruumista, niin Hebe kuvaa eetteriruumiin voimia, johon buddhiset voimat vaikuttavat. Sukupuolisuus on luovutettu puhtaalle rakkaudelle. Herakleen sielussa elää puhdas rakkaus, sääli, itsensä unohtava palvelevaisuus totuuden hengessä. Hebe, nuoruuden jumalatar, ja taivas on siellä, missä ihminen on ryhtynyt rakkaudessa palvelemaan. Hän ei enää yritä asettua Mestarin holhoojaksi, vaan oppilaaksi, ystäväksi ja veljiensä palvelijaksi.

Taivaasta päin Herakles menee ja tappaa kotkan, päästää Prometheuksen kahleistaan ja sovittaa hänet Zeuksen kanssa. Ihminen on vapautunut persoonallisen karman kahleista, on voittanut pakollisen jälleensyntymisen ja kuoleman, on päässyt sovintoon ja yhteyteen Jumalansa ja Mestarinsa kanssa. Prometheuksen tekemä virheellinen eläinuhri on korjattu: ihminen järkiminuutena on alistanut eläimellisen luonnon jumalalliselle luonnolle.

Näin ovat syntyneet todelliset Herakles-ihmiset, Mestarit. Muutettuaan persoonallisuudessaan kuoleman kotkan elämän linnuksi, Kaala Hamsaksi, jonka siivillä he lentävät, he rakkaudesta Jumalaan ja kärsivään Prometheusihmiskuntaan lentävät ihmiskunnan luokse vapauttamaan sitä kurjuuden kahleista, sokean uskon pyhittämästä tietämättömyydestä ja itsekkyydestä, johdattaaksensa sitä, Mestaria ja Hänen oppiaan ja johtoaan seuraamalla, kuolemasta elämään.

Ruusu-Risti — elokuu 1932


Etusivu Artikkelit