Reginald B. Span

Tositapahtumia

Erään englantilaisen spiritisti-teosofin kertomuksia hänen mielenkiintoisista kokemuksistaan.

Maailman eri kulmilla kiertäessäni on tielleni usein osunut monta merkillistä asiaa ja minulla on ollut monta omituista sielullista kokemusta.

Olen aina tuntenut näkymättömän maailman läsnäolon, ja olin ”unien uneksija ja näkyjen näkijä” jo kauan ennen kuin olin kuullut mitään spiritismistä. Vaikka olen meedio, minulla ei ole juurikaan kokemusta spiritismistä eikä istunnoista, vaan olen tehnyt salatieteellisiä ja mystisiä tutkimuksiani etupäässä yksityisesti ja omalla tavallani. Amerikassa kävin muutamissa julkisissa istunnoissa, joita pidettiin eri puolilla Coloradoa ja Kaliforniaa, ja kohtasin muutamia eteviä meedioita ja spiritistejä – niiden joukossa kuuluisan selvänäkijän John Slaterin. Ainoa istunto, jossa olen Englannissa ollut mukana, oli herra Cecil Huskin pitämä, ja se sattui olemaan varsin kummallinen.

Aavenäkyjä

Ensimmäisen aaveen nähdessäni olin hyvin nuori – noin yhdeksän vuoden ikäinen. Olin sukulaisissa maalaiskartanossa Englannin pohjoisosassa. Eräänä kauniina kesäaamuna kävellessäni taloa ympäröivässä puutarhassa lastenhoitajan kanssa näin tiellä meitä kohti tulevan pitkän vanhanpuoleisen naisen, joka oli mustiin puettu ja piti päässään mustaa huopahattua. Auringonvalo suuntautui häneen ja valaisi hänen tyynet, ystävälliset kasvonsa. Hän oli juhlallisen, jäykän ja arvokkaan näköinen ja liikkui hyvin suorana. Tultuaan lähemmäksi hän katsoi tiukasti minuun, ja minä tuijotin takaisin. Sitten käännyin lastenhoitajan puoleen, joka käveli vieressäni lukien kirjaa ja sanoin: ”Kuka tuo nainen on?” Mutta heti kun lausuin kysymykseni, olento hävisi. Lastenhoitaja sanoi: ”En minä näe ketään naista!” Vastasin: ”Hän meni jo, mutta en ymmärrä, minne hän on mennyt, sillä eihän hän ole voinut hypätä pensasaidan yli.” Tien kummallakin puolella oli tiheä puksipensaiden muodostama aitaus, joka oli niin tiivis, ettei kukaan olisi voinut päästä siitä läpi.

Katselimme joka puolelle ympärillemme, mutta kenestäkään ei näkynyt merkkiäkään, ja lastenhoitaja sanoi: ”Kyllä sinä taisit nähdä peikkoja!” Pitkän ajan perästä kerroin näystä äidilleni, ja hän tunnisti heti puheestani naisen, joka oli elänyt siinä talossa ja siellä kuollut.

Olin kai samanikäinen, kun näin aaveen toisessa talossa, mutta sillä kertaa kuunvalossa. Eräänä yönä pitkään vaippaan puettu olento seisoi keskellä huoneeni lattiaa. Huusin: ”Kuka sinä olet?” Olisin peloissani kätkeytynyt peitteen alle, mutta se ei käynyt päinsä, sillä peite oli pudonnut vuoteesta. Hyökkäsin sen tähden suoraan haamua päin, menin sen läpi ja törmäsin seinään. Olento oli kadonnut, enkä koskaan enää nähnyt sitä.

Samassa talossa olin monesti öisin kuulevinani ikään kuin siipien lepattelemista, niin kuin joku tavattoman suuri lintu olisi ollut huoneessa, ja sitä pelkäsin. Mutta huoneessa ei koskaan näkynyt mitään.

Vuosia jälkeenpäin minulla oli kummallisia kokemuksia eräässä toisessa talossa. Öisin kuulin koputuksia kaikkialta huoneestani, etupäässä huonekaluista ja seinistä ja toisinaan sängynjaloista, silloinkin kun palava kynttilä valaisi huonetta. Kuulin usein astuttavan huoneeni poikki, mutta kun sytytin kynttilän, mitään ei näkynyt. Näkymättömät kädet tempasivat ovet selälleen, ja portailta kuului askeleita, jotka liikkuivat edestakaisin. Myös sorapenkereeltä ruokailuhuoneen ikkunoiden ulkopuolelta kuului edestakaisin meneviä askeleita, mutta siellä ei näkynyt mitään. Eräänä yönä kuultuani vuoteeni vierestä lattialta koputusta puhuttelin sitä. Silloin pääni viereen sängynpäätyyn iskettiin kovaa kolme kertaa, ja se sai sängyn vavahtamaan. Joinakin öinä kuului askeleita ja salaperäistä valoa näkyi liikkuvan portaita myöten ruokailuhuoneeseen, mutta siellä en nähnyt ketään, vaikka ikkunat oli suljettu ja luukut kiinnitetty niiden eteen eikä ollut mitään poispääsyn mahdollisuutta.

Kummallisia tapahtumia Uudessa-Seelannissa

Noin vuosi näiden kokemusten jälkeen olin Uudessa-Seelannissa Wilder-nimisen serkun perheessä noin kolmekymmentä mailia Christchurchista sisämaahan päin, missä sillä oli lammaslaitumensa. Noin kuukauden kuluttua sinne saapumisestani päätin lähteä pienelle ratsastusretkelle rannikkoseutua myöten Nelsoniin päin, joka on noin kolmensadan mailin päässä pohjoista kohti, jotta hiukan saisin nähdä maaseutua. Kolmen päivän kuluttua lähdöstäni eksyin metsäisellä seudulla, ja menetin siten aikaa useita tunteja. Sen tähden saavuin vasta illalla klo 10:n jälkeen vaaralliselle joelle, jonka poikki minua oli varoitettu ehdottomasti kulkemasta pimeän tultua, koska monet ihmiset olivat menettäneet henkensä sen vuolaassa virrassa. Ilta oli käynyt kylmäksi, hevoseni oli väsynyt, ja minun oli kylmä ja nälkä, niin että minä en olisi lainkaan tahtonut jäädä yöksi taivasalle. Viimeinen ihmisasumus, jonka ohi olin mennyt, oli monen mailin päässä takanani metsän keskellä. En halunnut kääntyä takaisin, vaan päätin koettaa kulkea joen poikki.

Etsittyäni sopivaa paikkaa joen varrelta olin löytävinäni kahlaamon ja hoputin hevosta veteen. Tuskin se oli astunut veteen, kun huomasin erehtyneeni, sillä hevonen vajosi kaulaa myöten veteen, ja vesi nousi satulan yläpuolelle. Ei voinut muuta kuin koettaa päästä uiden joen poikki, ja minä annoin hevosen vapaasti yrittää eteenpäin. Muutaman minuutin kuluttua nousimme hiekkasärkälle, joka kohosi keskellä jokea, ja sinne saavuttuani päätin pysähtyä ja katsella ympärilläni. Vastainen ranta näkyi hämärästi tähtikirkasta taivasta vasten. Joen alajuoksusta kuului putouksen pauhu, ja ties mitkä vaarat väijyivät siellä. Ajattelin voimakkaasti serkkuni perhettä, joka istui kodissaan turvassa ja lämpimässä. Samassa näin valon liikkuvan joen lähellä olevalla rinteellä ja huusin heti metsäläisten huudon: ”Kuu-ii! Kuu-ii!” useita kertoja, jotta minut huomattaisiin. Valo hävisi, ja minä huusin monta kertaa: ”Auttakaa! Auttakaa!” Valo tuli taas näkyviin paljon alemmalta, ja ääni huusi: ”Missä olette?” Huusin vastaukseksi: ”Täällä, keskellä jokea.” Ääni vastasi, että apua oli tulossa. Opastaakseni auttajan luokseni huusin edelleen vähän väliä: ”Kuu-ii”, kunnes viimein vettä myöten ilmestyi näkyviin hevosella ratsastava mies, joka talutti hevoseni turvallista tietä vastarannalle. Tämä mies oli paimen ja sanoi minun, joka en tuntenut jokea, olleen mitä suurimmassa vaarassa. Hän oli jonkun aikaa aiemmin mennyt maata, mutta ei saanut unta. Voimakas vaikutelma, että lampaiden laita oli jollakin lailla hullusti, sai hänet viimein nousemaan. Lampailla ei ollut mitään hätää, ja hän oli palaamassa sisälle, kun kuuli minun avunhuutoni.

Nyt tulee tämän tapahtuman kummallinen ja psyykkinen puoli. Kaksi viikkoa myöhemmin palasin serkkuni kotiin, ja kun eräänä iltana puhuin serkulleni rouva Wilderille kummallisista tapahtumista, hän sanoi: ”Tuosta muistuu mieleeni, miten omituista täällä tapahtui sinun poissa ollessasi. Se oli aivan kaameata.” Ja sitten hän kertoi seuraavaa. Kolme päivää minun lähdettyäni Nelsoniin hänen miehensä ja veljensä lähtivät Christchurchiin asioilleen ja jättivät hänet palvelijoiden kanssa yksikseen kotiin. Hän meni aikaisin maata ja heräsi hieman 10:n jälkeen illalla koviin koputuksiin, jotka kuuluivat huoneessa huonekaluista, ikkunasta ja ovelta. Hän sytytti valoa ja aikoi ottaa asiasta selvää, kun samalla viereisessä huoneessa asuva palvelustyttö astui sisään ja kysyi, oliko rouva koputtanut ja halusiko hän jotakin. Keskustellessaan siitä, mitä se saattoi olla, he kuulivat molemmat äänen ikkunan takaa huutavan ”kuu-ii” useita kertoja. He katselivat ikkunasta, mutta eivät nähneet mitään. Sitten kuului taas ”kuu-ii”-huuto, mutta paljon kauempaa. Sen perästä kuului ääni huutavan useita kertoja: ”Apua! Apua!” Kerran rouva Wilder sanoi: ”Tuo on herra Reggien ääni. Hän on varmaan tullut takaisin ja on vaarassa.” Palvelustyttö meni herättämään tallirakennuksessa makaavan rengin, mutta tämä oli herännyt huutoon ja oli jo jalkeilla. Palvelijat tutkivat tarkoin talon ympäristöä. Vähän päästä ääni huusi ”kuu-ii”, ja renki vastasi siihen ja läheni kiireesti paikkaa, josta se kuului, mutta se loittoni yhä pitemmälle ja viimein lakkasi. Seuraavana päivänä jatkettiin etsiskelyjä, mutta tuloksetta. Lähin kaupunki oli yhdeksän mailin ja lähin naapuri kahden mailin päässä.

Juuri samaan aikaan minä huusin apua 130 mailin päässä, ja minun ääneni kuului talossa, sillä sekä serkkuni että palvelijat tunsivat sen. Olin ajatellut voimakkaasti serkkuni perhettä juuri ennen kuin huusin apua, joten äänen voi selittää telepatiaksi. Mutta miten ovat koputukset selitettävissä? Se kokemus oli ainoa laatuaan ja on yhä edelleen ratkaisematta.

Seuraava tapahtuma sattui erään ystävän kuoleman yhteydessä. Olin Aucklandissa Uudessa-Seelannissa, ja heräsin yöllä jatkuvaan koputukseen, joka kuului vuoteeni pääpuolesta ja johon ei ollut mitään näkyvää syytä tai selitystä. Samalla minulla oli aavistus kuolemasta. Seuraavana aamuna sain tiedon Aucklandin rannikolla tapahtuneesta hirveästä laivaonnettomuudesta, jossa ystäväni oli menettänyt henkensä. Olin ollut hänen luonaan ainoastaan viikkoa aikaisemmin. Noin vuotta myöhemmin sattui jotain sellaista, joka voidaan lukea psyykkisiin tapahtumiin.

Olin eräiden M'Neil-nimisten ystävieni luona lähellä Wanganuita Uudessa-Seelannissa. Kun eräänä aamuna en voinut hyvin, söin aamiaisen vuoteessa maaten ja nousin noin klo 11. Olin lähtemässä huoneestani, kun äkkiä muistin, että minulla oli siellä jotakin tekemistä, ja palattuani ovelta viivyin huoneessa vielä viisi minuuttia. Sitten menin käytävään, jossa tapasin erään M'Neilin neideistä kiinnittämässä taulua seinälle. Sanoin: ”Hyvää huomenta!”, mutta hän näytti hämmästyvän minut nähdessään ja tuijotti minuun ihmettelevin ilmein. Sitten hän huudahti: ”Kuinka ihmeessä pääsitte takaisin huoneeseenne?” Kysyin: ”Mitä tarkoitatte?” Hän vastasi: ”Tehän tulitte huoneestanne viisi minuuttia sitten, ette ottanut kuuleviin korviinnekaan, kun minä sanoin hyvää huomenta, vaan ryntäsitte ohitseni alas portaita. Minusta se oli kovin kummallista, ja melkein loukkaannuin. ”Jopa ihmettä”, sanoin, ”te olette täysin erehtynyt. Nyt tulen vasta ensi kertaa huoneestani tänä aamuna.” Mutta neiti M'Neil oli aivan varma siitä, että hän oli nähnyt minun tulevan huoneesta aikaisemmin. Muutamia minuutteja sen jälkeen olin ruokailuhuoneessa ja kohtasin siellä toisen perheenjäsenistä, joka kysyi, mikä kiire minulla oli ollut mennessäni huoneen läpi kymmenen minuuttia aikaisemmin. Olin hiukan hämmästynyt ja ilmoitin, etten ollut aikaisemmin käynyt huoneessa. Mutta neiti väitti, että minä olin tullut huoneeseen pitäen suurta kiirettä, pyyhältänyt hänen ohitseen tervehtimättä ja rientänyt lasiovesta puutarhaan, ja kun hän juoksi jälkeeni, minua ei näkynyt missään. Ei auttanut, että minä kielsin käyneeni huoneessa, hän sanoi varmasti nähneensä minut.

Spiritistisiä kokemuksia Coloradossa

Pian viimeksi kerrotun tapahtuman jälkeen lähdin Uudesta-Seelannista ja palasin Englantiin. Mutta kun keuhkoni olivat huonossa kunnossa, pitivät lääkärit välttämättömänä, että minun oli oleskeltava kuivassa ilmastossa ja kehottivat minua lähtemään Coloradoon. Ja vuonna 1894 saavuin Denveriin, kaukaisen lännen ihmeelliseen kaupunkiin, jossa on parempi ilmasto kuin missään muussa kaupungissa maan päällä.

Denverissä kiinnostuin ensi kerran spiritismistä, josta en ennen ollut tiennyt mitään. Ensimmäinen tapaamani meedio oli rouva Bell, joka sanoi joitakin minuun liittyviä, paikkaansa pitäviä asioita. Heti kun olin astunut hänen huoneeseensa, hän kertoi tarkkoja yksityiskohtia ystävästäni, jonka olin menettänyt tämän hukkuessa Uudessa-Seelannissa. Hänen läheisimmät ystävänsä eivät olisi voineet kuvailla häntä paremmin. Bell kertoi minulle hänen etunimensä ja alkukirjaimet hänen sukunimestään ja sanoi, että hän oli hukkunut laivaonnettomuudessa Australian rannikolla – ja tämän Bell kertoi ilman, että minä olin sanonut sanaakaan tai antanut viittaustakaan. Olin täysin tuntematon Denverissä, eikä minulla ollut siellä ainoatakaan tuttavaa – eipä edes koko Amerikassa. Bell näytti hyvin sairaalloiselta ja kuihtuneelta, ja sain sellaisen vaikutelman, että hän oli käyttänyt liian paljon mediumisuuttaan.

Kuuluisa psyykikko Anna Eva Fay (eli ”Mahatma”, kuten hän itseään nimitti) oli siihen aikaan Denverissä esittäen kykyjään suuressa Oopperatalossa, joka aina oli tungokseen asti täynnä väkeä. Oltuani muutaman viikon Denverissä menin katsomaan hänen näytöstään.

Se oli hyvin ihmeellistä, ja luulen, että kaikki hänen esityksessään perustui sielullisiin kykyihin. Ajatusten lukeminen sujui hyvin. Kun lavalla oli peitetty hänen silmänsä siteellä, saattoi hän suuresta kuulijakunnasta mainita kenen tahansa täyden nimen ja vastata hänen ajatuksissa tehtyyn kysymykseensä. Esimerkiksi hän pyysi jotakin kirjoittamaan kysymyksen paperinpalaselle ja pistämään paperin taskuunsa ilman, että kukaan muu sai nähdä sitä, ja sitten hän sanoi, mitä paperille oli kirjoitettu ja vastasi siihen. Istuin parvekkeella monien satojen tuntemattomien ihmisten keskellä. Yhtäkkiä hän huusi koko nimeni (sekä etu- että sukunimeni), sanoi minun istuvan parvekkeella ja kertoi sitten tarkalleen, mitä olin kirjoittanut taskussani olevalle paperilapulle, jota minua lukuun ottamatta kukaan ei ollut voinut nähdä, ja sitten vastasi kysymykseeni. Olin hämmästynyt. Lisäksi hän mainitsi erään paikalla olleen musiikin professorin täyden nimen ja kertoi, minkä kysymyksen hän oli kirjoittanut, ja antoi vastauksen hänen kysymykseensä – ennustuksen (joka myöhemmin oli käynyt toteen).

Silkkisen nenäliinan avulla, joka lainattiin hyvin tunnetulta Denverin asukkaalta, hän teki kummallisia temppuja. Hän teki solmun sen yhteen kulmaan ja heitti sen lattialle näyttämön toiseen päähän sekä kehotti jokaista halukasta tutkimaan sitä ja tulemaan vakuutetuksi, että siihen ei oltu kiinnitetty mitään. Sitten hän asettui näyttämön toiseen päähän, kutsui sitä, ja nenäliina nousi pystyyn ja hypähteli lattian poikki hänen luokseen. Hän lennätteli sitä ilmassakin kuin lintua.

Kepeistä ja silkkiverhoista tehtiin kammio näyttämön keskelle, ja sen sisään asetettiin kaksi tuolia ja soittimia. Heti kun verho oli vedetty eteen, alkoi kammion sisällä hirveä meteli, instrumentteja soitettiin ja taottiin, ja kaikenkokoisia käsiä ja käsivarsia ojentautui esiin verhoista heittäen ulos kukkasia. Viimein paiskattiin soittimet verhojen takaa ulos, mutta kun verho vedettiin äkkiä pois, ei näkynyt muuta kuin kumossa olevat tuolit. Näyttämöllä oli kammion ympärillä koko ajan parisenkymmentä Denverin asukasta, jotka huolellisesti olivat tutkineet permantoa ja tulleet vakuuttuneiksi, ettei siinä ollut mitään lattialuukkua.

Eräs mies kysyi, saisiko hän mennä kammioon silloin, kun verhot vedettiin eteen. Hänelle sanottiin, että hän saattoi mennä, mutta omalla vastuullaan, ja että jos hänelle tapahtuisi jotakin vahinkoa, hän saisi syyttää vain itseään. Hän suostui näihin ehtoihin ja meni sisään. Muutamia minuutteja vallitsi kuolemanhiljaisuus. Sitten kuului kauhunkiljahdus, jota seurasi huutoja ja rajun tappelun ääntä. Kuului, kuinka tuolit kaatuivat ja verhot repeytyivät, ja viimein mies hyökkäsi ulos ilman kaulusta ja takkia ja kasvot kalpeina pelosta. Hän ryntäsi näyttämön poikki ja hypähti rampin ylitse orkesterisyvennykseen. Kauhun vallassa hän nousi ja juoksi käytävää pitkin ovelle taakseen katsomatta. Tämä mies oli ensin esiintynyt töykeällä tavalla, huutanut äänekkäästi tietävänsä kaiken petokseksi ja miten se saatiin aikaan ja luvannut pian paljastavansa sen.

Anna Eva Fay oli merkillisen näköinen nainen ja muistutti enemmän keijukaista tai henkeä kuin ihmistä – hän oli hennon näköinen, hänen tukkansa oli pehmeä, vaalea, kasvonsa tunteelliset, hienostuneet ja hänen kätensä ja jalkansa pienet. Hän näytti näytöksen lopussa hyvin uupuneelta ja oli epäilemättä kuluttanut paljon sielullista ja elonvoimaansa.

Seuraava esimerkki osoittaa, miten henget suojelevat ihmistä. Kun ilma oli lämmin, jätin tavallisesti ikkunani selkoselälleen ryhtyessäni illalla nukkumaan. Eräänä yönä heräsin siihen, että joku pudisti minua, ja tunsin selvästi kädenotteen olkapäässäni. Huudahdin: ”Mikä on hätänä? Onko tulipalo?” Ja sen sanoessani käsi irrotti otteensa, ja nousin istumaan vuoteessani ja katselin ympärilleni. Kuunvalossa huone näkyi selvästi, eikä huoneessa ollut lisäkseni muita. Menin ovelle, mutta se oli lukittuna, eikä kukaan ollut voinut päästä siitä sisälle. Jäätävän kylmä tuuli puhalsi ikkunasta ja oli osunut suoraan rintaani, joka oli sille alttiina, kun peite oli pudonnut lattialle. Olin jo aivan viluinen. Oli tullut yksi niitä rajuilmoja, jotka toisinaan Denverissä syntyvät, ja alkoi pyryttää. Olin nukkunut syvää unta, ja kun terveyteni oli heikko, olisin luultavasti saanut keuhkotulehduksen, jos en olisi ajoissa tullut herätetyksi. Mutta kukaan ei voinut tulla ikkunasta, sillä se oli viisikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella. Käsi oli tuskin päästänyt otteensa, kun minä avasin silmäni ja katsahdin ympärilleni, eikä silloin ollut ketään huoneessa.

Voin tässä mainita, että muissakin tilanteissa olen välttänyt sairautta ja vaaraa ja saanut sairaana ollessani huojennusta kipuuni näkymättömien olentojen taholta. Olen monesti joutunut kiitollisuuden velkaan henkiystävilleni.

Denverissä ollessani kävin useissa spiritistisissä kokouksissa, mutta ne eivät juurikaan tehneet minuun vaikutusta. Jotkut meediot ansaitsivat hyvin, kun kullankaivajat tulivat vuoristosta kysymään kaivostiluksistaan. Tavallisesti he toivat mukanaan kivinäytteitä ja maapalstansa kartan ja pyysivät neuvoa, mihin heidän oli kaivettava kaivoksensa ja tunnelinsa. He olivat varmaan joissakuissa tapauksissa antaneet hyviä neuvoja, muuten niin käytännölliset ihmiset, kuin Coloradon kullankaivajat ovat, eivät olisi niin suuressa määrässä suosineet heitä.

Denveristä siirryin Colorado Springsiin, joka on kaunis kaupunki ja sijaitsee 15 000 jalkaa korkean Pike's Peak vuoren juurella. Siellä kohtasin kuuluisan selvänäkijän John Slaterin, joka piti istuntoja 5 dollarin maksusta henkeä kohti ja myös julkisia näytöksiä Town Hallissa. Pitkä, hoikka, kaunis mies, luja ja tunteellinen, jossa kaikki oli aivoja ja hermoja ja jonka käytös oli tiukka ja puhe kerrassaan suorasukaista. Hän sanoi ihmisille täsmälleen sen, mitä hän heistä ajatteli, ei piitannut kenenkään mielipiteestä eikä salannut mitään istunnoissaan. Hänessä ei totisesti ollut mitään petollista imartelua. Hän kertoi minulle monta paikkaansa pitävää asiaa ja ennusti, että minä tulisin kirjoittamaan runoteoksen, joka julkaistaisiin Englannissa. En uskonut sitä ollenkaan mahdolliseksi, sillä en koskaan ollut kirjoittanut mitään enkä pitänyt kirjallisista töistä. Mutta kolme vuotta sen jälkeen kirjoitin runoteoksen, jonka hyvin tunnettu lontoolainen kustannusliike julkaisi ja joka sai osakseen hyvät arvostelut. Sen jälkeen olen kirjoittanut toistasataa runoa ja muutamia lauluja.

Tapasin myöhemmin Slaterin Grand Junctionissa Rocky vuoriston toisella puolen. Siellä näin hänet eräässä istunnossa, jossa oli osanottajia tungokseen asti. Hän lopetti esityksensä heti, kun eräs mies oli keskeyttänyt hänet, ja hän käski lipunmyyjän antaa jokaiselle rahat takaisin yleisön enemmistön suureksi harmiksi.

Olin tunnetulla kullankaivuupaikalla Pike's Peakin takana Cripple Creekissä, kun köyhä puuseppä W. S. Stratton unen nähtyään löysi suunnattoman arvokkaan kultakaivoksen, joka teki hänestä miljonäärin. Unessa Stratton näki selvästi vuoristossa erään paikan, josta hän löysi kultasuonen. Muutamia viikkoja myöhemmin työskennellessään eräässä Cripple Creekin talossa Stratton lähti sunnuntai-iltapäivällä kävelemään lähivuoristoon ja löysikin sieltä paikan, josta hän oli nähnyt unta. Hän käytti säästönsä ja vapaa-aikansa kaivoksen kaivamiseen, ja lopulta hän osui hiukan maanpinnan alapuolella olevaan kultasuoneen. Vuosia myöhemmin tämä kaivos myytiin englantilaiselle yhtiölle, ja silloin sen kävi huonosti, sillä rikkaat kultasuonet olivat jo ehtyneet.

Francis Schlatter

Seuraavana vuonna 1896 olin taas Coloradon Denverissä. Kuljettuani yli suurten erämaiden ja vuoristojen Arizonassa ja Uudessa Meksikossa olin erään ystävän kanssa vuorimailla 100 mailia pohjoiseen kaupungista, etsimässä erästä kivennäistä, mutta emme mitään löytäneet, ja asetuin taas aloilleni ja ryhdyin kirjallisiin toimiin.

Paljon hämmästystä ja huomiota herätti Denverissä siihen aikaan eräs mies nimeltä Francis Schlatter tekemällä merkillisiä parannuksia hengen ja sielun voimilla. Hän oli tullut kaupunkiin Uuden Meksikon erämaista, missä hän oli viettänyt paimentolaiselämää ja tehnyt paljon ihmeitä intiaanien parissa, jotka pitivät häntä jumalana. Hänen tiedettiin paastonneen viikkokausia yhteen kyytiin. Uuden Meksikon Ratonissa luotettavat todistajat, jotka olivat pitäneet tarkasti häntä silmällä, vakuuttivat hänen paastonneen neljä viikkoa, nauttimatta muuta kuin vettä koko aikana, ja hän oli yhtä terve ja elonvoimainen paastonsa lopussa kuin sen alussa.

Schlatter kulki jalan länsivaltioiden läpi ja herätti huomiota, missä hän liikkui, ihmeellisillä parannuksillaan ja lumoavalla persoonallisuudellaan. Denverissä hän oli tuohon aikaan yleisenä puheenaiheena ja luonnollisesti hän kohtasi paljon vainoa ja vastustusta, kuten aina niin yleväluontoisille yksilöille tapahtuu. Muutamat papitkin kirkoissa julistivat kirousta hänelle. Lääkärit keskustelivat hänen parannuksistaan ja leimasivat ne humpuukiksi. Hänestä liikkui kaikenlaisia valheellisia huhuja, ja hänet yritettiin vangitakin maankiertäjänä ja irtolaisena. Schlatter ei kiinnittänyt tähän kaikkeen mitään huomiota vaan jatkoi toimintaansa yhtä tyynenä ja levollisena, käyttäen kaiken aikansa hyvän tekemiseen. Hän oli erään Fox-nimisen miehen vieraana, jonka hän oli parantanut kuuroudesta, ja asui kolme viikkoa tämän miehen pienessä talossa Denverin esikaupungissa.

Sielutieteilijänä olin hyvin kiinnostunut tuosta parantajasta, ja kävin miltei joka päivä hänen olinpaikallaan ja katselin häntä ja sinne kokoontuneita joukkoja. Talon edessä oli suuri avoin paikka ruohoisella mäellä, missä oli tuhansia ihmisiä alituiseen koolla aamuvarhaisesta pimeään asti, joko katsojina tai odottamassa vuoroaan, jolloin parantaja ”koskettaisi” heitä. Monet ihmiset viettivät yönsäkin ulkosalla, jotta olisivat ensimmäisiä parannettavia, kun Schlatter näyttäytyisi ja alkaisi työnsä kello 6 aamulla. Siellä oli riveittäin ajopelejä ja hevosia mäen reunustoilla. Puutarhansa taustalle Fox oli pystyttänyt pienen lavan, jonka päällä Schlatter seisoi, ja kaiteet ulottuivat kummallekin puolelle, jotta ihmiset jonossa peräkkäin kulkisivat hänen ohitsensa eikä syntyisi mitään tungosta tai epäjärjestystä.

Parantaja seisoi paljain päin tällä lavalla koko päivän ja oli sää mikä hyvänsä, ottaen kädestä tuhansia, joita lakkaamatta kulki ohi ehtymättömänä virtana. Jo tuosta asiasta voi ymmärtää hänen yli-inhimillistä kestävyyttään. Hänen ainoa ravintonsa (kuten herra Fox minulle kertoi) oli pieni malja maitoa leivän kera kerran päivässä. Jokaisen tullessa kohdalle parantaja otti lujasti kiinni hänen toisesta kädestään ja piti sitä omassaan jonkin aikaa, minuutin tai pari. Monet ihmiset vakuuttivat tunteneensa sähkötäräyksen kulkevan lävitsensä hänen koskettaessaan. Toiset eivät tunteneet mitään, mutta muutamiin se vaikutti niin, että heidän koko ruumiinsa vapisi kuin kouristuksessa. Heti kun minä koskin Schlatterin käteen, huomasin selvän täräyksen, joka meni koko olemukseni läpi, niin että vapisin päästä jalkoihin asti. Muutamat sairaat paranivat kivuista heti, toiset eivät saaneet mitään huojennusta ennen kuin jonkun päivän päästä. Mutta oli monia niitäkin, joihin parantajalla ei ollut mitään vaikutusta.

Sanomalehdet olivat täynnä kuvauksia hänen ihmetöistään, ja valokuvaajia lähetettiin hänen kuvaansa ottamaan, mutta he kokonaan epäonnistuivat yrityksessään, paitsi pitkän matkan päästä. Kun levyt kehitettiin, näkyi ainoastaan valkoinen paikka pään kohdalla ikään kuin valokuvat olisivat loistavaa valoa.

Kysyin useilta valokuvaajilta tuota kummallista ilmiötä, ja he vakuuttivat minulle, että se oli tosiasia. Yksi valokuva oli otettu koko joukosta matkan päästä, ja siinä parantaja kyllä näkyi. Sain siitä yhden kappaleen ja myöskin valokuvan, joka oli otettu Schlatterista Uudessa Meksikossa, kun hän siihen antoi erityisen luvan. Tämä valokuva on ollut jäljennettynä muutamissa aikakauskirjoissa. Satoja potilaita tuli, jotka eivät kyenneet poistumaan ajoneuvoistaan, ja sen vuoksi Schlatter toisinaan lähti lavalta ja kulki ympäri vaunujen luona – komea, arvokas olento, tyyni ja päättäväinen näöltään ja liikkeiltään ja kasvot kirkkaat, henkevät – ja ihmisjoukot miltei pelokkaan kunnioittavasti väistyivät hänen edestään.

Oli todella harvinainen näky katsella noita kaikennäköisiä ihmisiä, joita pitkin päivää kokoontui, ja häntä niiden keskellä niin ylevän näköisenä, että sanomalehdet kutsuivat häntä ”Kristuksen kuvan eläväksi jäljennökseksi”, vaikka minusta se lausunto oli liioiteltu.

Schlatter oli keskimääräistä pidempi, leveäharteinen, vankkarakenteinen ja hänellä oli kaikki lujan terveyden, voiman ja kestävyyden merkit. Pitkä aaltoileva, ruskea vaikka vähän harmahtava tukka valui alas harteille ja ympäröi mieheviä säännöllisiä kasvonpiirteitä, leveätä otsaa ja kirkkaita, lapsekkaita, sinisiä silmiä. Kasvojen alaosaa peitti tuuhea parta. Hänen kasvonsa olivat tyyneimmät, mitä koskaan olen nähnyt. Ääretön rauha kuvastui hänen avomielisestä katseestaan ja ikuinen hyvyys hänen silmistänsä. Ne olivat pyhimyksen ja profeetan kasvot.

Huhuiltiin, että parantaja väitti olevansa Jeesus Nasaretilaisen ruumistuma, mutta se ei ollut totta. Hän ei itsestään mitään erinomaista väittänyt. Hän sanoi ainoastaan olevansa Jumalan poika ja Jumalan hengen työskentelevän hänen kauttaan. Kysyin kerran häneltä hänen voimansa salaisuutta, ja hän vastasi yksinkertaisesti niin kuin lapsi: ”Isä vaikuttaa minun kauttani, minä tottelen Hänen tahtoaan.” Hän oli hyvin vaitelias mies. Häntä oli vaikea saada kertomaan mitään itsestään. Hänellä oli saksalainen tai ranskalainen ääntämistapa. Hän oli syntynyt Ranskassa, Elsassissa ja kasvatettu suutariksi. Nuorena miehenä hän muutti Amerikkaan, missä hän jatkoi suutarin ammattiaan, mutta vietti suurimman osan ajastaan tutkimalla henkisiä asioita. Hän oli aina ollut syvästi uskonnollinen ja oli luonnostaan mystikko. Sitten hän jätti toimensa hengen kutsusta ja lähti kulkemaan erämaihin ja vuoristoihin, eläen pääasiallisesti uskosta, puhtaasta ilmasta ja vedestä ja tullen yhä lähemmäksi näkymätöntä maailmaa ja sen ihmevoimia. Hän seurasi kirjaimellisesti Jeesus Kristuksen opetuksia.

Huomasin omituisen tapauksen seisoessani eräänä iltapäivänä parantajan lähellä. Karkeannäköinen mies – nähtävästi vuorilta saapunut kullankaivaja – tuli Schlatterin luo muiden mukana. Mutta tuskin oli parantaja tarttunut miehen käteen, ennen kuin hän työnsi sen luotaan ikään kuin pistoksen saaneena ja huudahti hiljaisesti mutta ankaralla äänellä: ”Te olette murhaaja – julma murhaaja – menkää! Minä en voi koskea teihin.” Parantaja värisi kauhusta ja inhosta ikään kuin hän olisi koskettanut myrkyllistä käärmettä. Mies hätkähti, ensin punastui ja sitten kävi kalman kalpeaksi, painoi hatun syvälle silmilleen, katseli pelokkaasti ympärilleen ja hiipi sitten pois joukon läpi sanomatta sanaakaan. Ainoastaan ne, jotka seisoivat aivan lähellä, saattoivat kuulla Schlatterin sanat.

Schlatter katosi äkkiä eräänä yönä antamatta kenenkään aavistaa, että hän aikoi lähteä Denveristä. Kun hän ei noussut tavalliseen aikaansa, meni Fox hänen huoneeseensa ja se oli tyhjä. Kukaan ei ollut maannut vuoteessa, ja päänaluseen oli kiinnitetty paperi, jossa luki: ”Isä on kutsunut minua, ja minun täytyy mennä. Hyvästi.”

Näky palavasta kaupungista

Muistan, miten näihin samoihin aikoihin eräänä iltana istuimme erään ystäväni talossa tulen ympärillä, kun emäntä äkkiä kysäisi: ”Huomaatteko mitään selvänäköisesti tänä iltana?” Ja miltei heti vastasin: ”Näen kyllä, näen Cripple Creekin kaupungin ilmiliekeissä.” Kuvasin tulipaloa ja kerroin, kuinka se oli alkanut eräässä hotellissa lampun kaatumisella ja kuinka ankaran tuulen puhaltaessa ja erittäin kuivan sään vuoksi puutalot syttyivät toinen toisensa jälkeen ja suurin osa kaupungista paloi poroksi.

Muutamia viikkoja myöhemmin oli suuri tulipalo Cripple Creekissä. Se alkoi eräässä hotellissa lampun kaatumisesta, ja monta tuntia kestänyt palo oli niin suuri, että koko kaupunki tuhoutui. Monta tuhatta ihmistä tuli kodittomaksi. Tulipalon jälkeisenä päivänä tapasin yhden niistä naisista, joille olin edeltäpäin kuvannut tulta, ja hän huudahti tervehtiessään minua: ”No, herra Span, tepä olette kaikkein salaperäisin henkilö, mitä koskaan olen tuntenut.”

Kummituksia koulutalossa

Seuraavana kesänä palasin Eurooppaan. Muistettava kokemus sattui minulle, kun asuin Irlannissa Limerickin lähellä, serkkuni koulutalossa. Talon mailla, jotka olivat hyvin laajat, löytyi vanhan luostarin rauniot. Eräänä päivänä minä kaivoin siellä maasta vanhan omituisen muotoisen ihmisen pääkallon, jonka otin huoneeseeni ja sitten unohdin sinne. Samana iltana istuimme vierashuoneessa musisoimassa. Muuan serkuistani soitti pianoa ja useita ystäviä istui siellä täällä suuressa huoneessa. Minä istuin nurkassa kauimpana ovesta. Äkkiä ovi aukeni ja joku, jota emme voineet nähdä, tuli huoneeseen, sipaisi kahta naista, jotka pelästyksestä huudahtivat, ja seisahtui äkkiä minun kohdalleni. Ei näkynyt mitään, ainoastaan kuului raskaita askeleita, jotka tömisyttivät lattiaa ja saattoivat soiton vaikenemaan. Ne olivat kookkaan miehen pitkiä askeleita.

”Mitä ihmeessä tuo oli?” huudahti joku, ja me kaikki katselimme toisiamme hämmästyneinä. ”Oho”, sanoi rehtori (joka oli käytännöllinen, tervejärkinen ihminen), ”ainoastaan tuulen henkäys puhalsi oven auki, ei mitään muuta, minä vakuutan.” – ”Mutta kuka kulki läpi huoneen?” – ”Se tietysti oli tuuli”, selitti rehtori, ”epäilemättä se liikutteli huonekaluja ja sai aikaan vähän kahinaa.” – ”Mutta se tyrkkäsi ohi kulkiessaan minun tuoliani – ja sitten kuuluivat selvät askeleet”, intti muuan naishenkilö. – ”Niin”, sanoi rehtori, ”mielikuvitus on tuottelias ja saa aikaan paljon sellaista, mitä emme voi selittää.”

Me jätimme asiat siihen, mutta minä en ollut aivan levollinen tuon pääkallon suhteen ja niin pian kuin saatoin, panin sen takaisin sinne, mistä sen otin. Askeleet olivat niin selvästi pysähtyneet minun kohdallani, että sen täytyi jotakin merkitä. Tuolla näkymättömällä henkilöllä oli ilmeisesti jotakin minulle sanottavaa. Vanhassa koulutalossa sanottiin kummittelevan ja monta kertaa oli puutarhassa nähty mustapukuinen mies, joka hävisi toisten lähestyessä. Serkkuni ajomies oli nähnyt tuon haamun eräänä aamuna puistossa ja oli pahasti pelästynyt. Hän oli tyypillinen irlantilainen ja oli useamman kerran nähnyt aaveita. Hän kertoi minulle esimerkiksi hyvin elävästi, miten hän oli nähnyt aavekoirat Doneraile Parkissa Corkin kreivikunnassa. Hän oli silloin ollut lordi Donerailen puistonvartijana. Eräänä kuutamoyönä hänen kulkiessaan puiston läpi poikiensa kanssa, kuului koirien haukuntaa ja eräästä kulmauksesta tuli koko koiraparvi haukkuen, ja lordi Donerailen haamu, suuren mustan hevosen selässä, johti metsästystä. Tämän oudon ilmiön ovat monet ihmiset nähneet, ja se on niin hyvin todistettu, ettei sitä voi epäillä. Minä kysyin pojalta ja hän vahvisti isän kertomuksen. Irlannissa minä kuulin monta kummallista tarinaa, mutta en voi toistaa niitä tässä, koska kerron ainoastaan omia kokemuksiani.

Tietäjä — 1914-15