Toimitukselle kirjoitetaan

Lukiessani Ruusu-Risti -lehteä ja keskustellessani ruusuristiläisten kanssa koen usein sen, että me ruusuristiläiset olemme omasta mielestämme ikään kuin muita ihmisiä parempia; on olemassa meidän piirissä veljiä, jotka tuudittautuen tähän jäävät katselemaan joko kanssaihmisten huonoutta ikään kuin toisten paheissa hekumoiden ja omaa itseään näin ollen korostaen. Itse uskon, että me ruusuristiläiset emme ole ollenkaan toisia parempia, vaan olemme suhteellisen samanarvoisia kaikkeuden edessä ehkä hivenen heikoimpiakin. Tämä elämänkatsomuksemme on tavallaan kuin houkutus jo sinänsä. Katsomme epäillen veljiä, jotka eivät käytä samaa terminologiaa kuin me, vähän niin kuin säälien, ja tunnemme, että tämä on »alemmalla tasolla» kuin me. Meillä on myös vaara tarjolla korostaa omaa kansallisuuttamme jopa niin, että kuvittelemme olevamme itse kukin »Euroopan omatuntoja». Tämän lisäksi lukiessamme okkultisista ilmiöistä me voimme luoda itsellemme ja itsestämme täysin virheellisen kuvan. Mahdollisuus on, että me tuiki tavallisista psykologisista ajatuskuvista luomme itsellemme kuvan, että olemme saavuttaneet selvänäön. Olemme esimerkiksi lukeneet tai nähneet kuvauksen jostakin asiasta, ja aikanaan tämä unhoittuu, mutta ajan kuluttua tämä muistikuva palautuu mieleemme jostakin ulkonaisesta ärsykkeestä ja emme silloin ota kysyäksemme, mistä tämä tuli, vaan huudahdamme innoissamme: Kas, minulla on selvänäkökyky! Tämä on tietenkin erehdys, ja näin voimme pettää itseämme. Onpa myös niin, että moni rakas veli kokee olevansa puhtaampi ja kauniimpi kuin toinen, koska on pakottanut itsensä luopumaan sellaisista paheista, jotka katsoo olevan epäpuhtaita. Asia on kuitenkin niin, että me emme voi luopua mistään »synnistä» pakottamalla itsemme luopumaan siitä. Tästähän jo P. E.:kin mainitsee. Ei siis ole kysymys pahan taltuttamisessa pakottamalla vaan voittamalla; siinä on syvä totuus.

Itse koen, että ruusuristiläisyys edellyttää ennen muuta ymmärtämystä ja myötätuntoa kanssaihmisiä kohtaan; se edellyttää syvää samaistumista ja empatiaa kaikkia ihmisiä kohtaan, oli hän sitten ruusuristiläinen, 'Jehovan todistaja' tai absoluuttinen materialisti (sellaisia on kyllä vaikea löytää). Ruusuristiläisen ei myöskään tarvitse etsiä itsestään puhtaita ominaisuuksia, sillä jos niitä hänessä on, niin kyllä ne hänessä vaikuttavat esiin tuomattakin.

Uskoisin, että on selviö meille kaikille, että meidän ei tarvitse korostaa omia hyveitämme tai sitten ruusuristiläisyyttämme. Katson myös, että ruusuristiläisyys velvoittaa meitä näkemään kanssaihmiset itsemme veroisina. Tässä koen käskyn rakastaa kaikkia kuten itseään. On myös selviö, että me emme voi emmekä saa tuomita kanssaihmisiä, vaan ymmärtää heitä. En tahdo käyttää sanaa 'rakkaus', koska en koe, että voimme antaa rakkautta, me vain voimme elää siinä.

Ruusuristiläisyys on myös nähdäkseni tapa elää nöyryydessä. Ja nöyryys ei ole vain alistumista, vaan myös täynnä epäitsekkyyttä, ymmärtämystä ja suvaitsevuutta.

Pitkä ja vaativa on tiemme ruusuristiläisenä. Sen tien houkutukset ovat monessa suhteessa suuremmat ja vaarallisemmat kuin monien muiden, sillä ruusuristiläisen houkutukset ovat epäselvempiä kuin esimerkiksi niiden, jotka seuraavat konkreettisia ja selviä osviittoja. Tämä ei tahdo sanoa ollenkaan sitä, että koska olemme valinneet tämän ruusuristiläisyyden elämänkatsomukseksemme, niin olisimme muita vahvempia, ei alkuunkaan, sillä me olemme yhtä heikkoja kuin nekin, jotka eivät ole tätä katsantokantaa omaksuneet; me vain saamme ikään kuin olla toisella kentällä pelaamassa itsemme kanssa, kun sen sijaan johonkin toiseen elämänkatsomukseen kuuluva pelaa itseään vastaan ehkä naapurikentällä, ja me emme ole hänen pelisääntöjään omaksuneet. Se että minusta houkutuksemme ovat vaarallisemmat kuin muiden, on siinä, että ne ovat meille vaarallisemmat kuin muiden houkutukset ovat meille.

Ruusuristiläisyys on myös itsensä tutkimista, ei muiden arvostelemista. Kaikille on varmaan selviö, että me emme saa kantaa vihaa tai kaunaa. Näkisin sen vielä syvemmältä niin, että meidän ei pitäisi edes nähdä toisissamme heikkouksia, vaan nähdä sen hyvän mikä on jokaisessa ihmisessä. Kun me sen hyvän näemme muissa, niin silloin myös omassa itsessämme oleva hyvä kasvaa — muiden hyvän avustamana.

Raimo K. O. Koskinen
Stockholm

Ruusu-Risti marraskuu 1970


Etusivu                    Artikkelit