Sauli Siekkinen

Uudestisyntyminen kolmella tasolla

Henkiset koulukunnat kautta historian ovat puhuneet vihittyjen adeptien kolminaisesta ylösnousemusruumiista, oli sitten kyseessä Buddhan dharmakaya, sambhogakaya ja nirmanakaya tai huomattavasti modernimman antroposofian tuntosielu, älysielu ja tietoisuussielu. Teosofia perinteisesti puhuu ihmisen seitsemästä käyttövälineestä lähtien yksilöllisestä hengestä, tietoisuudesta aina aineelliseen ruumiiseen. Miten näistä seitsemästä käyttövälineestä syntyy kolminainen ylösnousemusruumis ja mitä tehtäviä noilla kolmella ruumiilla on? Miten on mahdollista, että materian voittanut adepti voi elää ulkoisessa, aineellisessa ruumiissa?

Ensiksi on tärkeää pitää mielessä, että sana "ruumis" puhuttaessa vihityn adeptin käyttövälineistä saattaa olla harhaanjohtava. Ylösnousemusruumis tai henkikeho tarkoittaa itse asiassa mahdollisuuksia tai tasoja, joiden kautta vihityn kaikkitietoinen tajunta voi ilmentää itseään. Noiden tietoisuudentasojen ymmärtäminen on kuitenkin vihkimättömälle kuin kuvaus valtamerestä sammakolle, joka on koko ikänsä elänyt kaivossa ja pitää sitä ainoana ja suurimpana vesilähteenä maailmassa. Pelkästään normaalin ihmisen seitsemän käyttövälineen ymmärtäminen ja erottaminen toisistaan vaatii vuosien ja taas vuosien sisäisen kehitystien. Kaikki kuvaukset noista ruumiista puhumattakaan sitten vihityn henkikehoista ovat vain karkealle älylle ja mielikuvitukselle tarjottua sadunhohtoista mystiikkaa. Karkeimman fyysisen, elävän kehon voi oppia tuntemaan elämällä sen sisällä tai leikkelemällä kuollutta kehoa leikkauspöydällä, mutta tämä tieto ei kuitenkaan ole todellista tietoa sanan varsinaisessa merkityksessä. Sanskritin tietoa tarkoittava sana "jnana" tarkoittaa objektiivisen havainnon siirtämistä subjektiiviselle tasolle, tulemista yhdeksi koetun kanssa. Tuolloin havaitsija saavuttaa yksityiskohtaisen, sisäisen oivalluksen kohteen tosiolemuksesta. Tätä prosessia olen kuvaillut artikkelissani "Mantrat veedisessä ja länsimaisessa perinteessä" (Teosofi-lehti 2-3/2003).

Tavallinen ihminen on kuin alkemistisen taulun mies, joka kulkee satumaisen, alkemistiset prosessit paljastavan vuoren ohi side silmillään. Hän asuu ruumiissaan koko ikänsä oppimatta siitä kuitenkaan käytännössä mitään. Hän ei ymmärrä sitä voimaa, joka saa hänen kätensä liikkumaan ennen kuin hän ehkä halvauksen myötä kadottaa sen. Samoin hän ei ymmärrä, miksi hänen sydämensä lyö tai keuhkonsa täyttyvät ilmalla. Nuo kaikki ovat automaattisia toimintoja, joihin hän ei juuri pysty vaikuttamaan tai joihin hän ei edes välitä kiinnittää huomiotaan.

Ihminen, joka sitä vastoin astuu sisäiselle, henkiselle tielle, aivan kuin saman alkemistisen taulun mies, joka yrittää pyydystää kallion koloon pakenevia jäniksiä, saa sisäistä tietoa ruumiistaan ja käyttövälineistään ja ymmärtää niiden merkityksen sisäisellä tiellä. Hän ymmärtää, että samoin kuin todellinen alkemisti erottaa tulen kaikista metalleista, hänenkin täytyy irrottaa tietoisuutensa alemmista käyttövälineistä, toisin sanoen synnyttää tietoisuutensa uudelleen tasolla, jossa se voi olla iäti hereillä ja tietoisena ilman alemman mielen tai ruumiin tukea. Kaikki todelliset henkiset harjoitukset tähtäävät "metallien todellisen olemuksen, ikuisen kullan" herättämiseen ja löytämiseen.

Alkemistien kulta on läsnä kaikissa epäjaloissa metalleissa, mutta se vaatii katalyytin, viisasten kiven, joka tuo tuon jalon ominaisuuden esiin. Samoin tietoisuus on läsnä kaikissa käyttövälineissä karkeimpaan aineelliseen ruumiiseen saakka ja itse asiassa mahdollistaa läsnäolollaan noiden alempien käyttövälineiden toiminnan. Ilman tietoisuutta, henkeä, aine ja siitä muodostuneet käyttövälineet olisivat tajutonta, kuollutta materiaa, aivan kuin kuollut ihmisruumis. 1800-luvulla tiedemiehet yrittivät tosissaan punnita henkeä, tosin sanoen he punnitsivat ihmisruumiin ennen ja jälkeen kuoleman hetken. Tulokset eivät todellakaan osoittaneet mitään materiaalista eroa elävän ja kuolleen ruumiin välillä, vaikka kaikille on itsestään selvää, millainen tuo ero käytännössä on. Se ero vain ei ole mitään materiaalisesti selvitettävää ja punnittavaa. Se on tietoisuuden läsnäolo elävässä kehossa ja sen poissaolo kuolleesta ruumiista. Alemmat käyttövälineet ovat elossa niin kauan kun henki on läsnä ruumiin temppelissä. Kun henki poistuu, kaikki elämän merkit katoavat. Aivan vastaavalla tavalla taivaalla näkyvät planeetat, aamutähti Venus, Mars, Jupiter ja Saturnus ovat valaisevia samoin kuin maan kiertolainen kuu. Ne kaikki lainaavat valonsa auringolta. Ilman aurinkoa tässä aurinkokunnassa ei olisi valoa puhumattakaan elämästä. Henki on ihmisen todellinen keskusaurinko, aurinkoluonto, joka antaa tietoisuuden valonsa kaikille alemmille käyttövälineille. Tuon valon ansiosta sydän sykkii, elämänvoima uudistuu eetteriruumiissa ja mieli kykenee ajattelemaan.

Mikä sitten on ihmisen persoonallisen minän asema hänen käyttövälineidensä muodostamassa kokonaisuudessa? Suurin osa ihmiskunnasta kuvittelee olevansa ajattelevia, tuntevia ja tahtovia yksilöitä. Tämä on kuitenkin suurta harhaa. Jo Sigmund Freud järkytti länsimaista ihmiskuvaa osoittamalla, että kokeva yksilö tai ego ei todellakaan ole "herra talossaan", vaan paljon laajempi osa persoonasta on kätketty alitajuntaan, josta suurin osa kiintymyksistä, vastenmielisyyksistä ja persoonallisista toiveista syntyy. Henkiset koulukunnat menevät tässä vieläkin pidemmälle. Niiden mukaan ihminen ei ole muuta kuin erilaisten kosmisten, planetaaristen ja kollektiivisten voimien välikappale, jossa yksilön tahdolla ei ole paljoakaan valtaa. Tietämätön ihminen luulee omistavansa ja hallitsevansa ruumista, mieltä ja tunteitaan. Miten paljon todella ihminen hallitseekaan noita omakseen kuvittelemiaan toimintoja? Pystyykö hän hallitsemaan sydämensä sykettä tai ruuan sulamista mahalaukussa? Onko hän päättänyt vapaasta tahdostaan syntyä juuri siihen muotoon ja olosuhteisiin, jossa hän elää? Ovatko edes hänen mielentilansa hänen omassa kontrollissaan vai kokeeko hän toisinaan selittämätöntä alakuloa, hetken onnellisuutta tai tunteiden vain nousevat esiin tietyissä olosuhteissa? Tosiasiassa kukaan ei rakasta tai vihaa ketään. Nuo tunteet vain syntyvät ihmisessä tietyissä olosuhteissa ja saavat silloin ilmennyksensä. Ne ovat kollektiivisia voimia, jotka ilmenevät kaikissa olennoissa. Miten olisi muuten mahdollista, että lähes jokainen ihminen kokee rakkauden samanlaisena miellyttävä olotilana ja vihan tai kateuden taas kalvavana, epämiellyttävänä tunteena. Sen vuoksi on virheellistä sanoa: "minä rakastan" tai "minä vihaan". On parempi sanoa: "rakkaus rakastaa minun kauttani". Samoin kuin tuli ilmenee yksittäisinä liekkeinä kun ulkoiset olosuhteet ovat otolliset, samoin rakkaus ilmenee rakastuneen ihmisen kautta ja ohjaa hänen ajatteluaan persoonallisen minän ollessa enemmän tai vähemmän passiivinen tarkkailija. Sama pätee kaikkiin tunteisiin. Ne ovat jokaiselle ihmisolennolle yhteisiä ja tuottavat samankaltaiset ilmaisut kulttuurieroista huolimatta.

Yhä vähemmän yksilöllisyyttä ja vapaata tahtoa löytyy, kun tarkastellaan ihmisruumista. Intialaiset kirjoitukset luettelevat 33 jumalaa, jotka hallitsevat 33:a ihmisen tärkeintä sisäelintä, 11 Rudraa, kahdeksan Vasua, 12 Adityaa, Indra ja Prajapati. Nuo jumalat ovat kollektiivisia kosmisia voimia, jotka hallitsevat kaikkien olentojen vastaavia elintoimintoja. Sydän sykkii ja kuljettaa verta, keuhkot hengittävät ilmaa ja mahalaukku sulattaa ruuan vaikka ihminen ei sitä tahtoisi. Ihminen aistii ärsykkeitä ja voi ehkä valita niitä tahtonsa mukaan, mutta ei pysty kuitenkaan vaikuttamaan, miten nuo ärsykkeet kulkevat hänen hermoissaan. Ihmisen kuollessa nuo jumalat sulautuvat takaisin kosmisiin vastineisiinsa. Tuolloin yksilöksi kutsuttu kosmisten ja planetaaristen voimien kokonaisuus lakkaa olemasta. Siten kaikki ihmisen toiminta, ajatukset, tunteet, kuvitelmat, ruumiin toiminnot ja sisäelimet ovat itsenäisiä olentoja, vastaavien kosmisten voimien vastineita mikrokosmisessa maailmassa. Henki yksinkertaisesti vain "on" ja todistaa kaikkea, puuttumatta mihinkään ja olematta kuitenkaan riippuvainen mistään.

Todellinen alkemisti pyrkii siis erottamaan tietoisuutensa sen moninaisista kohteista ja siten lunastamaan itselleen kuolemattomuuden. Kaikki, mikä on kerran syntynyt, tulee joskus kuolemaan. Mieli, ajatukset, tunteet ja fyysinen keho noudattavat vääjäämättä luonnon lakeja ja jonain päivänä muuttavat muotoaan siten, että ihminen ei voi enää tukeutua niihin. Mitään kuolemaa ei absoluuttisessa muodossa siis ole vaan kaikki vain jatkaa ikuista liikettään ja muodonmuutostaan. Jos tuota muodonmuutosta kutsutaan kuolemaksi, niin ihminen kuolee itse asiassa joka hengenvedolla. Hänessä tapahtuu jatkuvasti, joka sekunnin murto-osa muutoksia, jotka eivät ehkä tunneissa tai päivissä ole nähtävissä. Pitkällä aikavälillä ne kuitenkin tulevat selviksi. Lapsen keho ja mieli muuttuvat nuorukaiseksi. Nuorukainen lakkaa olemasta ja hänestä tulee aikuinen. Yleisessä kielenkäytössä ei kuitenkaan tällöin puhuta lapsen tai nuorukaisen kuolemasta, vaikkakin yksilö on muuttanut muotoaan täysin. Vasta, kun yksilöllinen mieli ja ruumis muuttavat muotoaan niin perusteellisesti, että niitä ei voi enää havaita ja tunnistaa, puhutaan kuolemasta. Kaikki ruumiin muodostavat atomit kuitenkin jatkavat olemassaoloaan lainkaan häiriintymättä tästä ulkoisesta muutoksesta. Samat atomit, jotka muodostavat yhden nykyajassa elävän ihmisen ruumiin, ovat vuosimiljoonien kuluessa kuuluneet sadoille tai tuhansille ihmisille, eläimille ja kasveille. Samoin tunteet muodostavat himo- tai astraaliaine ja mielen muodostava mentaaliaine. Yksilö saa ne käytettäväkseen joksikin aikaa, mutta hän ei missään nimessä voi kutsua niitä omikseen. Ne eivät myöskään voi taata hänelle ikuista elämää. Ne tulevat ja menevät kosmisen järjestyssuunnitelman mukaisesti aivan kuin tuuli kulkee, missä haluaa. Ainoa muuttumaton, kuolematon perusta, johon ihminen voi tukeutua on henki, kaiken elävöittävä tietoisuus.

Jotta kokelas voisi saavuttaa tämän ikuisen hengen ja tehdä sen asuinsijakseen, hänen tulee hyljätä väliaikaiset asuinsijansa ruumiissa, mielessä ja tunteissa ja kuolettaa itsensä niille. Sen vuoksi vihkimystietä symboloikin kuolema, kuolema maailmalle. Tämä teema toistuu usein Uudessa Testamentissa, varsinkin Paavalin kirjeissä. Myöhemmin apokalyptiseksi tulkittu, kuolleiden ylösnousemusta ja viimeistä tuomiota odottava alkukirkko tosiasiassa toimi mysteerikouluna ja toteutti ensimmäisinä vuosisatoina samaa tehtävää kuin Egyptin ja Kreikan huomattavasti vanhemmat järjestelmät. Kirjeessään kolossalaisille Paavali sanoo: "Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikään kuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä" (Kol. 2:20) Tämä kuolema valmistaa vihityn kuolemattomuuteen. Roomalaiskirjeessä Paavali jatkaa: "Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niin kuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman" (Room. 6:4). Vihittävä hylkää kaiken katoavaisen ja muuttuvan, ja vastaanottaa uuden elämän muuttumattomassa hengessä. Tämä sanoma uudesta elämästä ja siihen liittyvästi riemusta on tullut ilmi jokaisessa mysteeriuskonnossa. Jo ennen alkukristittyjä gnostilaiset iloitsivat uuden kokelaan liittymisestä vihittyjen seurakuntaan ja kuvasivat hänen pukeutuvan "loiston viittaan", mistä tuli myöhempi kristillinen perinne käyttää valkoista kastepukua uudestisyntymisen merkkinä.

Uudestisyntyminen ei tarkoita pelkästään subjektiivista olemassaoloa puhtaassa hengessä vaan tietoisuuden aktiivista ilmennystä toiminnassa sekä älyn tasolla että ulkoisessa maailmassa. Tätä ilmennystä varten vihityn tarvitsee luoda itselleen henkikeho tai ylösnousemusruumis. Vihkimättömän ruumiissa, joka intialaisten kirjoitusten mukaan koostuu 16 kaalasta (osasta) ja jota hallitsee edellä mainitut 33 jumalaa, on jatkuva mahdollisuus epätasapainoon ja sairauteen. Vihkimystä seuraavassa kuolemassa aivan kuin yksilön elämän päättävässä kuolemassa nuo 16 kaalaa ja 33 jumalaa sulautuvat takaisin kosmisiin vastineisiinsa. Uudestisyntymässä tai ylösnousemuksessa henki taas organisoi alemmat käyttövälineensä uudelleen tai paremminkin heijastaa ne ulos itsestään ja lunastaa paikkansa noiden 33 jumalan hallitsijana. Egyptiläinen Kuolleiden Kirja kuvaa vihittävän matkaa erilaisten testien kautta kuoleman valtakunnan läpi. Erilaiset jumalat, demonit ja muut manalan asukkaat pelottelevat kokelasta ja kysyvät häneltä erilaisia kysymyksiä. Kokelas voittaa kuitenkin kaikki esteet tuntemalla koettelijoidensa "salatut nimet". Vihdoin hän saapuu Maatin Halliin, Osiriksen valtaistuinsaliin. Siellä hän kohtaa "neljäkymmentäkaksi jumalaa", jotka sanovat hänelle: "Tule sisään ja käy Maatin Hallin kynnyksen yli, sillä sinä tunnet meidät". Itse asiassa Kuolleiden Kirja kuvaa vihityn matkaa oman ruumiinsa ja mielensä syvyyksiin niitä hallitsevien alkeisvoimien herraksi. Näiden voimien tunteminen, mitä kuvaa vihittävän tieto salatuista nimistä, antaa vallan niiden yli. Vihittävä sulauttaa nuo voimat omaan tietoisuuteensa ja ne tulevat perimmäisen tiedon kautta osaksi häntä itseään. Eräs alkemistien tunnuslauseista "Solve et Coagula" – liuota ja kiinteytä, kuvaa samaa prosessia, jossa ruumiin moninaiset osat eli alkemian metallit ensin liuotetaan universaaliin liuottimeen ja sitten palautetaan uudestisyntyneessä hahmossa. Philosophica pura vuodelta 1619 sanoo: "Liuottaminen on ruumiin muuttamista puhtaaksi hengeksi. Kiinteyttäminen on hengen muuttamista jälleen aineeksi, kuten mestarin ohje sanoo: ’Muuta ruumis hengeksi ja henki ruumiiksi. Hän, joka on ymmärtänyt tämän, on saanut kaiken; hänellä, joka ei ymmärrä, ei ole mitään.’ "

Egyptiläinen myytti Osiriksesta sisältää vihkimyksen keskeiset ainekset. Osiris oli maanpäällinen hallitsija, joskin turhamainen sellainen. Tuo maanpäällinen Osiris symboloi vihkimätöntä ihmistä. Hänen kateellinen veljensä Seth valmisti muumioarkun, jota jokainen juhlissa oleva halusi kokeilla. Arkku oli tarkoituksella valmistettu Osirikselle ja sopi vain hänellä. Kun Osiris meni arkkuun, Seth löi sen kannen kiinni ja heitti arkun Niilin kuljetettavaksi. Osiriksen uskollinen puoliso Isis yhdessä sisarensa Nefthyksen etsi miehensä ruumiin ja löysi se puun juuriin takertuneena. Kun Seth sai tietää tästä, hän pilkkoi Osiriksen ruumiin 14 osaan ja kätki ne eri puolille Egyptiä. Isis kokosi Osiriksen ruumiin, ja Osiris hedelmöitti hänet. Isis synnytti neitseellisesti pojan Horuksen, joka tunnettiin myös auringonjumalana. Myöhemmin Horus löi taistelussa Sethin ja lunasti paikkansa koko Egyptin kuninkaana.

Myytti Osiriksesta kattaa myös Kristuksen elämän keskeiset kohdat. Neitsyt Maria samaistetaan usein pakanallisiin jumalattariin kuten Isikseen ja Astarteen. Nuo molemmat ovat myös kuun jumalattaria ja useissa katolisissa ja ortodoksissa neitsyt Marian kuvissa hänet kuvataan seisomassa kuunsirpin päällä ikään kuin muistuttamassa muinaisesta alkuperästään. Kuu symboloi alempaa kuuluontoa, vihkimättömän mieltä tai alitajuntaa, joka kuitenkin synnyttää kohdustaan auringon ruumiillistuman, Horuksen tai Kristuksen. Alkemia muistuttaa kuitenkin tuon alemman luonnon kaksinaisesta puolesta kutsumalla häntä neitsyeen ohella myös portoksi. Varhaiskristillisessä roomalaisessa taiteessa Kristus samaistettiin auringonjumala Heliokseen ja hänet kuvattiin samanlaisena parrattomana nuorukaisena pään auringon säteiden ympäröimänä ennen kuin kreikkalaista alkuperää oleva varttunut Kristushahmo syrjäytti hänet taiteessa. Lapsi, joka samaistetaan aurinkoon, on tavallinen symboli alkemiassa ja kuvaa uudestisyntynyttä astraaliruumista, viisasten kiven kullaksi muuttamaa rautaa. Osiriskultissa kuitenkin vihkimysriitin ainekset ovat ajallisesti oikeassa järjestyksessä, neitseellinen syntymä seuraa ristiinnaulitsemista (Osiriksen naulitsemista puiseen arkkuun) ja kuolemaa.

Tuo uusi henkikeho tai ylösnousemusruumis on yksi eikä siinä ole enää mitään materiaalista siinä merkityksessä, kun materia tarkoittaa tietoisuuden vastakohtaa tai tajuttomuutta. Se on hengen tietoinen ilmennys ja on siten yksi. Se, mikä on yksi, on myös muuttumaton ja kuolematon, koska kuolema on mahdollista vain syiden ja seurausten moninaisessa maailmassa. Hippokrates on sanonut: "Jos ihminen olisi yksi, hän ei koskaan sairastuisi" ja: "Ei ole mahdollista löytää syytä sairauteen siinä, mikä on yksi". Miten on sitten mahdollista, että henkikeho tulee näkyväksi ja muistuttaa muutenkin aineellista kehoa. Tässä tulee pitää mielessä, että käsitys aineesta ulkopuolisena, tiedostamattomana "pimeänä" massana syntyy ainoastaan vihkimättömän ihmisen rajatun havaintokyvyn tuloksena. Tosiasiassa aine ei ole muuta kuin hengen tapa ilmaista itseään, tulla itselleen havaittavaksi. Henki on subjekti ja aine on objekti. Henki tiedostaa ja tuntee aineen täydellisesti. Syy, miksi vihkimättömän ihmisen aineellinen keho on hänelle suurelta osin tuntematon, johtuu siitä, että tämä keho ei ole hänen vaan se on universaalin hengen ilmennystä ja tiedostama. Ihmisen oma tietoisuus tiedostaa siitä vain pienen, rajatun osan, ja kaikki muu on hänelle vierasta, ulkopuolista. Vihityn adeptin henkikeho on yksi siinä merkityksessä, että sen tiedostaa yksi henki, jonka ilmennystä se on. Tässä kehossa on toki osia ja jäseniä, mutta niitä tiedostaa ja hallitsee yksi tietoisuus, joka ilmentää niiden kautta minkään rajoittamatta itseään.

Henkikeho ja sen ilmaisu muistuttaa tavallisella ihmisellä hypnoositilassa tavattavaa mielen valtaa materian yli. Jos ihminen suggeroidaan voimakkaasti esimerkiksi tuntemaan kuuman raudan kosketus ihollaan, hän saattaa reagoida jopa kevyeen kädellä kosketukseen kehittämällä palovamman. Mieli hallitsee siis ruumista ilman tietoista tahtoa ja normaalia hierarkkista hermoimpulssien välitystä aivoista jäseniin. Vihityn adeptin henkikeho ja mieli tosin ovat yhtä, hänen ruumiinsa toteuttaa hetkessä ja ilman erityistä keskittymistä sen, mitä hänen mielensä tahtoo. Tämä ruumis kokonaisuudessaan on ikään kuin kuva mielessä, aivan kuten hypnotisoidun ihmisen mieleen luotu kuva kuuman raudan kosketuksesta iholla. Kaikki sen elimet ovat yhtä planetaaristen alkukuviensa kanssa ja toteuttavat täydellisesti, sopusoinnussa tehtäviään. Vihityn tajunta on saavuttanut täyden tiedon ja hallinnan noihin elimiin. Mikään ei ole hänelle enää ulkopuolista. Siksi itämaiset vihityt ovat käyttäneet tästä henkikehosta nimeä manomayakaya, mielen luoma ruumis tai mayavi rupa, mielen kuvittelema hahmo.

Vihitty voi halutessaan näyttäytyä tässä henkikehossaan tai vastaavasti vetää ilmennyksen takaisin mieleensä. Tuolloin ulkoinen hahmo katoaa näkyvistä. Tämä on mahdollista, sillä henkikeho on voittanut aineen hitauden, se on itse asiassa enemmän energiaa kuin ainetta materiaalisen tieteen näkökulmasta. Aine ja sen rakenneosathan ovat kvantteja, energiahiukkasia. Noiden energiahiukkasten liike ja suhde toisiinsa riippuvat siitä tahdosta, joka niitä hallitsee. Harhan vallassa elävät vihkimättömät näkevät aineen hitautena ja esteenä mielen ja tahdon toteutumiselle. Alkemiassa suola on aineellisen ruumiin symboli ja edustaa materian hitautta ja pysyvyyttä. Se on syntynyt kahden vastakkaisen voiman vaikutuksesta, jossa nämä voimat sammuttavat toistensa aktiiviset ominaisuudet, nimittäin elohopean ja rikin. Elohopea on "elämän vesi", astraalivalo, joka sisältää asioiden "sielun", sisäisen olemuksen. Rikki on elollisen olennon yksilöllisen voiman antava prinsiippi, joka on vanginnut ja organisoinut itseensä osan kosmoksen energioita. Sama "veden ja Hengen" symboliikka löytyy myös Uudesta Testamentista Kristuksen keskustelusta Nikodeemuksen kanssa: "Jeesus vastasi: ’Totisesti, totisesti, minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.’" (Joh. 3:5). Nämä kaksi, elohopea ja rikki, ja niiden edustamat ominaisuudet ovat kahlitut tai pikemminkin kiinnitetyt aineelliseen ruumiiseen. Alkemistisessa prosessissa ne täytyy ensin puhdistaa eli erottaa ruumiista ja toisistaan, kirkastaa, ja seuraavassa vaiheessa sulauttaa ruumiin osien planetaariset alkeisvoimat niihin. Näin sekä elohopea ja rikki saavat takaisin "taivaalliset" ominaisuutensa kosmisten alkukuviensa mukaan. Viimeisessä vaiheessa uusi ruumis kootaan näiden kirkastettujen ja elävöitettyjen alkuaineiden uudesta liitosta. Tämä kirkastettu henkikeho on viisasten kivi, elämän eliksiiri, azoth, joka antaa kuolemattomuuden. Siinä rikki ja elohopea edustavat suolan ja materian kahleesta vapautettuja aktiivisia energioita. "Transmuteni de lapidibus mortuis in vivos lapides philosophicos" (Muuttakaa itsenne kuolleista kivistä eläväksi viisasten kiveksi), on eräs alkemistien tunnuslauseista.

Viitatessaan viisasten kiveen alkemistit käyttivät anagrammia "VITRIOL" – Visita Interiora Terrae Rectificandoque Invenies Occltum Lapidem – tunkeudu maan ytimeen ja oikaisemalla se löydät viisasten kiven. Alkemiassa Satunus, muinaisten astrologien tuntema uloin planeetta vastaa ihmisen ruumista, maaelementtiä ja karkeinta alkuainetta lyijyä. Kreikkalaisilla Saturnus vastasi Kronosta, aikaa, joka syö omat lapsensa. Mytologian mukaan Kronos söi omat lapsensa sitä mukaan kuin nämä syntyivät, sillä hän oli kuullut ennustuksen, että hänen lapsensa syrjäyttäisivät hänet. Viimeinen lapsista, Zeus tai Jupiter pelastui, kun Cybele pani kapaloihin kiven lapsen sijaan. Saturnus söi kiven, joka rosecreuzilaisen Michael Maierin mukaan on juuri alkemistien viisasten kivi. Viittaus "maan ytimeen" tarkoittaa siis Saturnusta ja maaelementtiä. Maaelementtiä vastaa itämaisessa järjestelmässä ihmisen alin chakra, muladhara. "Mula" tarkoittaa "juurta" ja "adhara" "perustaa". Tämä "perusta" vastaa Raamatussa useassa kohdassa mainittua kulmakiveä: "Sen tähden, näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä lasken Siioniin peruskiven, koetellun kiven, kalliin kulmakiven, lujasti perustetun; joka uskoo, se ei pakene", (Jesaja 28:16, 1. Pietarin Kirje 2:6) ja "Jeesus sanoi heille: "Ettekö ole koskaan lukeneet kirjoituksista: 'Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi; Herralta tämä on tullut ja on ihmeellinen meidän silmissämme'?" (Matteus 21:42). Vapaamuurariudessa tämä rakentamissymboliikka on keskeistä. Kardinaali Nicholas Cusa sanoo teoksessaan Opera (Basel 1563), että mestari laskeutuu taivaallisesta Jerusalemista kivikkoiseen autiomaahan työstämään kiviä temppeliä varten ja että sielu Jumalan pojan morsiamena kokee saman muutoksen kuin kivet, joita työstetään. Maaelementin symboli itämaisessa hermetismissä on neliö. Näin "kulmakivi" ja temppelin perusta (="adhara") on työstetty nelikulmainen kivi, joka kuvaa muladhara chakraa. Sen keskustassa eli aineen tai maan keskustassa lepää itämaisen järjestelmän kundalini, käärmetuli, joka on yksilön voimien perusta, materiaan vangittu osa kosmista energiaa, suurta lohikäärmettä. Lohikäärme on ollut sekä kiinalaisessa että länsimaisessa alkemiassa vapaan, kosmisen energian symboli. SepherYetsirah sijoittaa sen "maailmankaikkeuden ylle, ikään kuin kuninkaaksi valtaistuimelleen." (6:2). Antiikin aikana vihkimysseremonia tapahtui usein temppelin salaisessa, maanalaisessa kryptassa. Todellisuudessa temppeli on alin muladhara chakra, ja käärmetulen herättäminen osa vihkimystä. Itse asiassa tämä tuli mahdollistaa kaikki alkemistiset prosessit, ja sen kautta tapahtuu "elementtien kirkastaminen". Tulella lämmitettävä hermeettisesti suljettu keittopullo, athanor on ihmisruumiin symboli.

Alkemiassa yleisimmin esiintyvä uudestisyntymisen symboli on feenikslintu, joka sytyttää pesänsä ja syntyy tulen kautta uudelleen. Tuli uudestisyntymisen välineenä löytyy myös kristinuskosta, Johannes Kastaja sanoo: "Minä kastan teidät vedellä parannukseen, mutta se, joka minun jäljessäni tulee, on minua väkevämpi, jonka kenkiäkään minä en ole kelvollinen kantamaan; hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella" (Matt. 3:11).

Mahayana terminologiassa henkikehon kirkkautta ja pysyvyyttä symboloi vajra, timanttivaltikka: "Mielen salaisuus, kaikkitietoisuus, kaikkien Buddhien puhdas tietoisuus, sitä kuvaa ikuisen pysyvyyden ja voiman symboli, vajra, tiedon sydän ja tyhjyys kuin taivas. Kuinka verratonta onkaan nähdä todellisuuden sisin olemus." (Nyingma). Tämän henkikehon sisin olemus on dharmakaya, jonka kaikki valaistuneet jakavat. Se on itsessään täydellinen, kaikkien ilmennysten ja maailmankaikkeuden lain sisin olemus, universaali tietoisuus ja ääretön avaruus, johon kaikki ilmentyneet ja ilmenevät asiat sisältyvät mahdollisuuksina. Tämä dharmakaya edustaa vihityn adeptin kaikentuntevaa perimmäistä tajuntaa, henkeä vailla muotoja eikä voi tulla havaittavaksi ilman ilmenemistään toiminnassa ja muodoissa. Sen vuoksi henkikeho ilmeneekin kahdella tasolla, nimittäin perusmuotojen, ideoiden maailmassa eli älymaailmassa sekä toiminnan, yksilöllisyyden ja ulkokohtaisuuden tasolla. Ensin mainitussa se on sambhogakaya, joka muodostaa vihityn luonteen, ja kaikki luova inspiraatio ja hyväntahtoinen työskentely elävien olentojen hyväksi on lähtöisin siitä. Kun tämä inspiraatio ja hyväntahtoisuus ilmenee toiminnassa, se tapahtuu nirmanakayan eli ilmestysruumiin kautta. Nirmanakaya on vihityn ulkoinen ruumis, joka antaa hänelle fyysisen kuolemattomuuden. Näiden kolmen ruumiin kautta, jotka ovat samalla yksi, vihitty on itämaisen terminologian mukaan "kolmen maailman herra". Alkemiassa vihityn adeptin symboli on hermeslintu, kuningas, jolla on linnun ruumis. Hän on vapaa kulkemaan kaikilla maailmankaikkeuden tasoilla, maapallon muodossa olevalla fyysisellä, vesipisarojen edustamalla astraalisella ja aurinkona kuvatulla henkisellä. Hän kuitenkin puree lihaansa siitä tuskasta, että joutuu kieltäytymään lopullisesta vapautuksesta ja jäämään maailmaan auttamaan kärsiviä ja tietämättömiä ihmisiä.

Sauli Siekkinen

Mantrat veedisessä ja länsimaisessa perinteessä

Mantrat ymmärretään yleensä sanoiksi tai äänivärähtelyiksi, joilla on jonkinlainen maaginen vaikutus ihmismieleen. Kirjallisuudesta löytyy lukemattomia sana- ja tavuyhdistelmiä, joihin yhdistetään tuo maaginen vaikutus ja joita pidetään siten mantroina. Todellisuudessa mantrat tarkoittavat kuitenkin täysin toisenlaista ja paljon syvempää käsitettä kuin tavalliset lausutut tai kuultavat sanat. Sanskritin kielessä sanoilla on yleensä paljon monivivahteisempi sisältö kuin mitä voidaan ilmaista vain yhdellä suomen tai muun indoeurooppalaisen kielen sanalla. Sana "mantra" on koostuu kahdesta erillisestä sanasta: "man" ="mieli" ja "tra" ="vapauttaa". Siten sana "mantra" on määritelty sanskritissa seuraavasti: "Mananat tarayet yastu sah mantrah parikiirttitah" –"se, joka vapauttaa mielen sidonnaisuuksista, on mantra". Tämän perusteella mikä tahansa sana ei voi olla todellinen mantra. Mielen aine, mentaalitason aine on hienojakoisempaa kuin karkea fyysinen aine. Tavallinen aineellisten molekyylien värähtelynä ilmenevä ääneen lausuttu puhe ei voi vapauttaa sitä huomattavasti hienojakoisempaa mieltä. Todelliset mantrat ovat värähtelyjä ilmenneen, aineellisen maailman takana, alkusyiden universumissa.

Kaikki hiukkaset, atomit ja jopa suuret taivaankappaleet koostuvat värähtelyistä, jo moderni fysiikkakin on vahvistanut tämän. Eri alkeishiukkasilla on oma aallonpituutensa ja värähtelytaajuutensa, joiden kautta ne voidaan erottaa toisistaan. Kaikkien viiden aistielimen kautta saatu tieto vastaanotetaan niin ikään värähtelyinä; ääni ei ole ainoa esimerkki tästä. Valo on myös värähtelyä, ja ihmissilmä näkee valosta ainoastaan tietyt aallonpituudet, jota yhteisnimellä kutsutaan näkyväksi valoksi. Vastaavalla tavalla muutkin aistielimet havaitsevat ainoastaan tietynlaisia aallonpituuksia. Kiinteät kohteet, joita voidaan tunnustella, koostuvat tiheästi paikallaan värähtelevistä hiukkasista. Nestemäisessä olomuodossa värähtelyn aallonpituus on suurempi ja kaasumaisessa kaikkein suurin. Hajuaisti havaitsee kaasumaisen olomuodon eli tuoksut liittyvät aina kaasumaiseen olomuotoon. Jotta esineellä voisi olla tuoksu, siitä täytyy irrota ainetta kaasumaisessa muodossa, joka sitten havaitaan nenän aistielimessä. Vastaavasti makuaisti liittyy nestemäiseen olomuotoon. Ainoastaan nesteitä tai sellaisia kaasuja ja kiinteitä aineita, jotka liukenevat johonkin nesteeseen tai esimerkiksi sylkeen, voidaan maistaa kielellä. Aistielimet havaitsevat siis erilaisia olomuotoja ja värähtelyjä. Nämä havaitut tai paremminkin aistitut värähtelyt eivät ole itsessään mantroja. Ne ovat pikemminkin aineeseen kahlehdittuja, elinvoimaisuutensa menettäneitä kuolleita ääniä. Vaikka aineellinen maailmankaikkeus värähtelee lakkaamatta, sen värähtely ei ole mitään verrattuna maailmantakaisen kaikkeuden nopeuteen ja välittömyyteen. Mieli on hienojakoisempaa kuin aine. Mielessään ihminen voi matkustaa sekunnin murto-osissa kaukaisiin maihin tai jopa avaruuteen, mikä aineellisessa maailmassa veisi tunteja, päiviä tai ei olisi edes mahdollista. Siten aineellisen kaikkeuden liike on kuin kuoleman hiljaisuus toisessa todellisuudessa eläville alkuperäisille värähtelyille. Kaikki aineelliset asiat ovat noiden alkuperäisten, elävien sanojen kiinteitä ulkokuoria, vastineita tai niitä heikosti kuvaavia symboleja.

Ihminen on tottunut käyttämään symboleita puhutussa ja kirjoitetussa kielessä. Kieli on aina sopimus. Eri aikoina ja eri paikoissa eläneet ihmiset ovat sopineet keskenään, mikä äänneyhdistelmä tai piirretty symboli tarkoittaa mitäkin käsitettä tai mielikuvaa. Puhe tai kieli on siten kokoelma äänivärähtelyjä, joille on annettu symbolinen vaste. Ihmiset ymmärsivät jo varhain kielen symbolisen luonteen ja siihen liittyvät rajoitukset. Sama sana ei suinkaan tarkoita kaikille samaa ajatusta tai käsitettä, jos yhteistä kieltä ei ole. Veedisen ajan teoreetikot oppivat erottamaan kolme käsitettä kielen ymmärtämisen prosessissa. "Shabda" eli sana tai "vak" eli puhe on ulkoinen, ilmaistu asu. "Pratyaya" on sanan mielessä herättämä värähtely ja tarkoittaa onnistunutta kuulemisprosessia, ja "artha" on puolestaan se merkityssisältö, jonka ihmiset ovat antaneet kullekin sanalle. Normaalille puheelle on ominaista, että se vaatii aina pratyayan eli kuulemisen ja samalla tiedon sovituista symboleista, joita sanat eli shabda kuvaavat. Shabda ja artha ovat sidoksissa toisiinsa symbolien eli sopimusten kautta. Kreikan sana "sumbolon" (symbolon) tarkoittaa yhdistämistä. Symbolin kautta vastaanottaja pääsee kosketukseen laatijan mielessä olevan idean kanssa. Ennen ilmaisuaan puhe on mielessä bhavana eli ideana tai aatteiluna. Vastaavia termejä käytetään kuvaamaan myös kosmista ilmennysprosessia.

Bhava tarkoittaa sekä ideaa mielessä että salattua maailmantakaista aatteilua. Äänen ensimmäinen ilmaisu on parashakti. Tällä para-tasolla ääni tai sana on mahdollisuutena ja voi saada ilmaisun vain, jos se löytää aineellisen välikappaleen. shabda on ilmaistu, lausuttu sana ja tarkoittaa myös Logosta. Vedat käyttävät Logoksesta nimitystä Shabdabrahman, Brahman äänen muodossa. Astraalivalo eli akasha on Logoksen aineellinen syy. Shabdabrahman on myös Omkara eli AUM, jossa kaikki myöhemmin ilmenevät asiat ovat yhtenä ainoana värähtelynä aivan kuten kaikki spektrin värit sisältyvät valkoiseen valoon. Veediset tekstit muistuttavat: "Pranavatmakam Brahma" – Brahman on Pranavan eli AUM:in muodossa. Tämä taso on myös karana eli maailmankaikkeuden alkusyy. Tällä kausaalisessa tasolla shabha ja artha ovat yhtä eikä Pratyayaa ole olemassa. Siten ei ole mitään mahdollisuutta väärin kuulemiseen tai väärinymmärrykseen. AUM:in kuuleva tai paremminkin sisäisesti ymmärtävä rshi eli veedinen näkijä saavuttaa välittömän oivalluksen.

Taso, joka seuraa ilmennyksessä tätä kausaalista universumia, on hienojakoinen eli sukshma maailmankaikkeus. Sanskritin aakkosisto koostuu 16 vokaalista ja 34 konsonantista. Näitä 50 aakkosta nimitetään yhdessä varnamalaksi eli kirjaimista tehdyksi helminauhaksi. Vokaalit eli svaravarna yhdessä muodostavat Omkaran ja niistä käytetään myös nimeä Karanabrahman – alkusyy-Brahman. Ilmennys tällä tasolla on svagata, itsekohtainen ja svarasatmaka puhdas, lakkaamaton, autuaallinen virta ("sva" ="itse"). Se on yksi, vapaasti virtaava ääni, jossa ei ole erilaistumista tai eri osien yhdistelmiä. Vokaalit voidaan lausua yksinään ilman toisten kirjaimien apua toisin kuin konsonantit, jotka vaativat aina toisen kirjaimen eli yleensä vokaalin lausumisen helpottamiseksi. Vokaalit voidaan myös lausua ilman taukoa ja sen vuoksi veedisen ajan rshit uskoivat niiden olevan puhtaita äänteitä, jotka yhdessä muodostavat AUM:in. Alkusyy-Brahmania seuraa Karyabrahman eli seuraus-Brahman tai ilmennys-Brahman, joka koostuu konsonanteista. Konsonanteista käytetään sanskritissa nimeä vyanjana eli erityisen ominaisuuden omaavia kirjaimia, joka tarkoittaa myös monikkomuotoa, moninaisuutta. Karyabrahman on vastaavasti ominaisuuksiltaan paragata, ulkokohtainen ja pararasatmaka katkelmista koostuva.

Karanabrahmanin muuttuminen Karyabrahmaniksi tarkoittaa yhden tulemista moneksi. Se, mikä alussa oli ilmaistavissa vokaalien summan kuvaamana alkuperäisenä Sanana, Shabdabrahmanina, on nyt muuttunut konsonanttien kuvaamaksi moninaisuudeksi, jossa jokainen äänne kuvaa yhtä olemuspuolta ehdottomasta. Tämä on devojen, jumalolentojen maailma, jossa ihmismielelle lukemattomat joskin edeltävään tasoon verrattuna selvästi rajatut elävät, aineettomat voimat värähtelevät ikuisessa maailmaneetterissä. Noilla voimilla ei ole niitä rajoittavaa tai kahlitsevaa aineellisesta ruumista vaan itse värähtely on niiden olemus. Nämä voimat ovat kaiken myöhemmin ilmentyneen sielu tai tosiolemus, ikään kuin henki ja merkitys lausuttujen sanojen takana. Itämaisissa uskonnoissa jumalolennot esitetään yleensä puolisoidensa kanssa, joista käytetään nimeä shaktit, voimat. Deva on itse merkitys ja hänen shaktinsa on värähtely, voima, johon deva on puettu ja josta se on erottamaton. Tiibetiläinen esitystapa yab-yum kuvaa devan tiukassa (sukupuoli)yhteydessä shaktiinsa. Tällä tasolla ei ole eroa shabdan ja arthan välillä. Se henkinen korva, joka voi kuulla nämä aineettomat värähtelyt, saavuttaa heti niiden olemuksen, joka on itse devan olemus. Mantrat todellisessa merkityksessään tarkoittavat näitä aineettomia värähtelyjä.

Hienojakoisen tason värähtelyt muodostavat yhdessä matrika-varnan, kirjainten verkon tai matriisin, joka synnyttää kaikki ilmentyneet asiat. Noiden kirjainten tai värähtelyiden yhdistelmät, muunnelmat ja niistä kootut sanat ovat ilmentyneen maailman asioiden ja aineellisten kohteiden tosiolemuksia, niiden signatuurat (signaturae rerum) kuten länsimaisen okkultismin termi ilmaisee. Signatuura tai "salattu nimi" (nomina arcana) ei tarkoita materiaan kahlehdittua "kuollutta" sanaa tai siitä johdettua merkitystä, puhumattakaan ihmisten asioille antamaa nimitystä, vaan se on fyysisistä kahleista vapaa värähtely, joka kaikuu henkiselle ymmärryskyvylle kuultavana ikuisen maailmaneetterin valtakunnassa. Nämä todelliset Nimet ja niiden muodostama matrika-varna on useiden uskontojen kuvaama ihmiskunnan alkuperäinen kieli tai paratiisin kieli, jota myöhemmän ajan okkultistit yrittivät turhaan johtaa hepreasta, Egyptin hieroglyfeistä ja muista muinaisista kielistä. Vanhan Testamentin kuvaus kielten sekoittumisesta kuvaa pikemminkin ilmennyksen siirtymistä hienojakoiselta tasolta karkeammalle kuin aikaan sidottua historiallista tapahtumaa. Shabda ja artha ovat erillään toisistaan ainoastaan karkealla, aineellisella tasolla, joka on maailmankaikkeuden alin taso eli sthula. Kaikki puhutut kielet kuuluvat tälle karkealle tasolle.

Magian tavoite, että tuntemalla "salatut nimet" ja signatuurat saavutetaan valta yli ilmenneen maailman, ei ole väärä. Magian teokset, länsimaiset grimoiret ja vastaavat itämaiset kirjoitukset ovat listanneet lukemattomia taikakaavoja, juurimantroja ja okkultistisia sinettejä (sigil) eri ilmiöiden takana, mutta näiden kaavojen ulkoinen tunteminen ei yksin riitä. Ne täytyy vapauttaa aineellisesta sidonnaisuudestaan eräänlaisen mentaalisen prosessin kautta ja herättää jälleen "eläväksi" hienojakoisella tasolla. Tätä prosessia kutsutaan mantra-chaitanyaksi. Siinä maagikko herättää tietyn shabdan avulla vastaavan devan olemuksen mielessään, ja tilaa, missä hän saavuttaa täyden ymmärryksen devan olemuksesta (artha) mielessään tai paremminkin kun devan värähtely täyttää kokonaan hänen oman mielensä, kutsutaan mantra-siddhiksi. Silloin maagikko on saavuttanut täyden hallinnan kyseisen devan yli ja siten hallinnan vastaavaan luonnonilmiöön Tämä on siddhi eli okkulttinen voima. Mantra-siddhin saavuttaminen vaatii täydellisen mielen hallinnan, ja sen saavutettuaan maagikko voi aina halutessaan "herättää" kyseisen devan mielessään ja käyttää okkulttista voimaansa.

Aineellisella tasolla sanat ovat fyysisesti kuultavia ja karkean, aineellisen ulkokuoren omaavaa puhetta, vaikhari-shabda. Artha riippuu tällä tasolla ainoastaan siitä merkityssisällöstä, jonka ihmiset ovat yhteisen sopimuksen kautta sanoille antaneet. Sen vuoksi eri kieliä puhuvat ihmiset eivät voi aina ymmärtää toisiaan, koska lausuttu puhe ei enää herätä automaattisesti mieleen kuvaa kohteesta vaan vaatii oppimisen, muistin ja assosiaation tuen. Valtaosalle ihmiskunnasta sanat ovat näitä kuolleita, materiaan kahlehdittuja ja ulkokohtaisia ilmaisuja ja puhe pohjautuu ainoastaan aivojen luomille assosiaatiolle opituista merkityssisällöistä. Ihmisellä on kuitenkin mahdollisuus herättää itsessään "sydämen kieli", joka on riippumaton ulkoisesta "aivojen kielestä".

Egyptiläinen sydäntä kuvaava hieroglyfi on maljakko, jonka sivuilla on kaksi korvan muotoista kädensijaa, "sydämen korvat". Tämän symbolin valinta ei ole satunnainen, vaan se viittaa ihmisluonnon kätkettyyn, hienojakoiseen puoleen, joka asuu sydämessä. Egyptiläiset mysteerit näyttivät kokelaille tien tuohon uuteen, henkistyneeseen olemassaoloon, joka pohjautuu sydämeen. Kulttuurissaan, joka pohjautui noiden mysteerien tuomalle todelliselle viisaudelle, egyptiläiset liittivät sydämeen kaikki henkiset hyveet kuten arvostelukyvyn ja älyn. Vasta maallistunut kreikkalais-roomalainen kulttuuri nosti aivot sydäntä tärkeämmäksi ja vieläpä yhdisti sydämeen ainoastaan häilyvät tunteet ja maallisen rakastumisen. Kuitenkin lähes jokaisessa kulttuurissa ja kielessä on säilynyt ilmaisuja, jotka viittaavat sydämen syvällisempään merkitykseen kuten suomen "uskoa sydämessään".

Kaikki todelliset vihkimysjärjestelmät ja henkisen kasvun menetelmät ovat opettaneet kokelaille tajunnan keskuksen siirtämisen aivoista henkiseen keskukseen sydämeen. Aivot näkevät maailman ainoastaan viiden aistielimen kautta (sanskritiksi: "bahyakarana" –ulkoiset aistielimet) ja siten havaitsevat vain karkean aineellisen tason värähtelyt, joissa shabda ja artha ovat erillään toisistaan. Sydän taas havainnoi maailmaa sisäisen aistin, antahkaranan välityksellä. Antahkarana silta, jonka kautta sydän on kosketuksissa hienojakoisen maailman kanssa ja tuntee sen kautta "alkuperäisen kielen", elävät nimet. Aivot edustavat myös ihmisen ulkokohtaista olemuspuolta, kuuluontoa eli alempaa persoonallisuutta, sydän taas keskeistä, aurinkoluontoa ja korkeampaa yksilöllisyyttä. Ihmisen korkeammat käyttövälineet eli monadi on yhteydessä sydämeen ja havainnoivat maailman yhden sisäisen aistin kautta, synteesinä. Kreikan termi "sumqesiz" (synthesis) tarkoittaa lopputulosta siinä yhdistämisprosessissa, mitä "sumbolon" (symbolon) alun alkaen merkitsee. Sen vastakohta on "analusiz" (analyysi), joka kuvaa kokonaisuuden pilkkoutumista osiin, minkä viisi aistielintä suorittavat kukin havainnoiden vain tietyn osan kokonaisuuden värähtelyn aallonpituuksista.

Ajatus tajunnan laskeutumisesta sydämeen löytyy lähes kaikista uskonnoista ja vihkimysjärjestelmistä. 1200-luvun lopun kreikkalainen munkki Nikeforus Erakko on neuvonut kanssakilvoittelijoitaan seuraavasti: "Kuten olen neuvonut sinua, istu alas, kokoa mielesi, keskitä se – mielesi, tarkoitan – sierainaukkoihisi. Tämä on se tie, jonka kautta hengitys saavuttaa sydämen. Paina se alas, pakota se laskeutumaan sydämeesi sisään hengitetyn ilman mukana. Kun se on saavuttanut tämän paikan, huomaat, mikä ilo seuraakaan. Et tule katumaan mitään. Aivan kuten matkamies, joka pitkän poissaolon jälkeen palaa jälleen kotiinsa eikä voi pidätellä iloaan saadessaan jälleen olla vaimonsa ja lastensa kanssa, samoin mieli, kun se on yhdistynyt näin henkeen, on täynnä iloa ja sanoinkuvaamaton riemua."

Todellisuudessa kolme maailmaa, shtula, suksma ja karana ovat yhtä. Ne ovat kolme tapaa havaita sama todellisuus, ikään kuin sama maisema havaittuna kolmessa eri valon sävyssä. Kirkkaassa päivänvalossa kaikki kohteet ovat selviä, eikä mahdollisuutta harha-aistimuksille ole. Pimeässä sen sijaan on mahdotonta erottaa, edustavatko havaitun puun ääriviivat koivua vai haapaa. Ihminen havaitsee maailman sisäisen kehityksensä asteen mukaisesti. Se, mikä on materiaalista pimeyttä ja epäselvästi tulkittavia muotoja rajoitetulle havaintokyvylle, on kuin kirkkaassa valossa kylpeviä kohteita kahleista vapautuneelle tajunnalle. Tajunta, joka on vapautunut rajoitettujen aistimusten luomasta harhasta ja palannut jälleen ytimeensä sydämeen, näkee maailman alkuperäisessä kirkkaudessaan. Tuolloin ihminen pystyy myös antamaan muodoille elämän lausumalla "elävää kieltä", mantroja, jotka ovat itsessään asioiden tosiolemus. Hänen sanoistaan tulee käsin kosketeltava todellisuus aivan kuten maailma itsessään on alkuperäisen Sanan, Logoksen materiaalinen ilmennys. Intialaisessa eepoksessa Ramayanassa Sita, jumalkuningas Raman puoliso, kykeni tähän, ja teos kertoo, miten hän pelasti apinakuningas Hanumanin demonien käsistä. Demonit olivat vanginneet Hanumanin ja halusivat kiduttaa häntä sytyttämällä hänen häntänsä tuleen. Sita, joka oli myös vangittuna, halusi varjella ystäväänsä tuskalta ja sanoi: "Tuli on viileää." Tämän jälkeen Hanuman ei enää tuntenut tulta polttavana vaan miellyttävän viileänä.

Sauli Siekkinen

Selväuni henkisenä harjoituksena

Uni, eli miksi ihminen tarvitsee unta, on pitkään askarruttanut eri tieteenaloja, eikä tänä päivänäkään kysymykseen ole yksiselitteistä vastausta. Sekä tiede että kokemus ovat osoittaneet, että nukkuminen on paljon muutakin kuin vain ruumiin lepoa pitkän valveillaolon jälkeen. Nukkumiseen liittyy unennäkö, jonka tarkkaa merkitystä ei vieläkään tiedetä. Nukkuminen aikaansaa myös monia täysin poikkeuksellisia ruumiillisia toimintoja kuten juuri unennäön aikaiseen REM-univaiheeseen liittyvä aivosähkötoiminnan kiihtyminen. On sanottu, että nukkumista tarvitaan myös oppimiseen, sillä aivot käsittelevät yön aikana sitä tietoainesta, mitä ihminen on päivän mittaan painanut mieleensä. Unissa ihminen käy myös läpi edellisinä päivinä ja viikkoina tapahtuneita asioita sekä ongelmia, vaikka ei aina muistakaan sitä herätessään. Toisinaan unet saattavat tuoda ratkaisun kiperään ongelmaan, jota ihminen on pohtinut eikä valveilla olleessaan ole löytänyt ratkaisua. Unien tulkintaa on harrastettu jo antiikin aikana. Oma lukunsa ovat enneunet, jollaisina voidaan pitää esimerkiksi Raamatun kertomusta Josefin tulkitsemista faaraon unista. Enneunet ovat kuitenkin yleinen ilmiö, ja lähes jokaiselta löytyy joku sukulainen, joka on pystynyt näkemään ennalta esimerkiksi läheisen ihmisen kuoleman tai suuren onnettomuuden. Unet kertovat myös paljon ihmisestä itsestään. Psykoanalytiikan kehittäjä Sigmund Freud ja hänen oppilaansa Carl Jung ottivat unien tulkinnan osaksi psykologista analyysia ja terapiaa.

Fysiologia jakaa unen viiteen vaiheeseen, joista jo mainittu REM-univaihe on viimeinen. Nimi tulee englannin sanoista Rapid Eye Movements (nopeat silmänliikkeet). Ensimmäistä univaihetta kutsutaan S1-vaiheeksi eli torkeuneksi. Tässä vaiheessa lihakset alkavat rentoutua ja silmänliikkeet hidastua. Ihminen ei vielä itse koe nukkuvansa. Tähän vaiheeseen saattaa liittyä myös äkillisiä lihasnykäyksiä, jotka yleensä palauttavat valvetilan nopeasti. Toiset ihmiset näkevät lyhyitä, muutaman sekunnin kestäviä unenomaisia, ns. hypnagogisia välähdyksiä, joiden sisältö on yleensä kaoottinen.

Seuraavassa S2-vaiheessa silmän liikkeet loppuvat, hengitys alkaa tasaantua, pulssi laskee, aivosähkötoiminta hidastuu ja lihasjännitys heikkenee edelleen. Tässä vaiheessa ihminen saattaa vielä kuulla ääniä ympäristöstä. Kakkosvaiheen jälkeen ihminen vaipuu kolmanteen S3-vaiheeseen ja lopulta neljänteen S4-vaiheeseen. Näiden kahden univaiheiden aikana aivosähkötoiminta on hyvin hidasta, pulssi rauhallinen, verenpaine matala ja hengitys rauhallista.

Kun ihminen on nukkunut noin 90 minuuttia, ilmaantuu ensimmäinen REM-univaihe eli viides univaihe, joka kestää muutamasta minuutista 20 minuuttiin. Tämän vaiheen aikana ihminen näkee suurimman osan unistaan. REM-unessa aivosähkötoiminta muistuttaa hyvin paljon valvetta, aivojen aineenvaihdunta vilkastuu, pulssi vaihtelee ja voi välillä olla hyvinkin nopea, ja silmät liikkuvat vilkkaasti luomien alla. REM-unelle on tyypillistä myös lihasjännityksen häviäminen tahdonalaisista lihaksista. REM-univaiheen jälkeen ihminen saattaa myös havahtua hetkellisesti hereille muistamatta sitä. Tämän jälkeen alkaa uusi noin 90 minuutta kestävä sykli, jonka aikana unen eri vaiheet syvästä unesta REM-uneen toistuvat. Ihminen käy läpi yön aikana 4-5 sykliä. Syvää unta on enemmän alkuyöstä kun taas REM-unen määrä lisääntyy aamua kohti. Herääminen tapahtuu helpoiten silloin, kun ollaan siirtymässä unen vaiheesta toiseen tai syklistä toiseen. Vauvan uni poikkeaa monella tavoin aikuisen unesta. Vauvan unesta jopa 50 % on REM-unta. Sikiöllä REM-unta on vieläkin enemmän. Sen suuri määrä onkin yhdistetty aivojen kehitykseen. Esimerkiksi näköaivokuori on vastasyntyneellä hyvin kehittynyt, vaikka kohdussa näköaisti saa paljon vähemmän ärsykkeitä kuin esimerkiksi tunto- tai kuuloaisti. REM-uni toimii näin ärsykkeiden lähteenä kehittyville aivoille. REM-unen määrä vähenee iän myötä ollen 2-vuotiaalla noin 25 %, aikuisella noin 20 % ja vanhuksilla noin 15 %.

Karkeasti ottaen tieteellisessä kirjallisuudessa uni jaetaan kahteen vaiheeseen: NREM-vaiheeseen (non-REM = ei-REM), joka käsittää neljä ensimmäistä vaihetta, ja viidenteen eli REM-vaiheeseen, jossa varsinainen unennäkö tapahtuu. Tämä moderni jako vastaa hyvin intialaisten Vedojen kuvaamaa kolmea tajunnantilaa eli jagrat – valveillaolon tila, svapna – unennäön tila ja susupti – syvä, uneton uni. Näiden kolmen tilan on sanottu syntyvän kolmen universaalin periaatteen tai aineen, prakritin, ominaisuuden vaikuttaessa purusaan, tietoisuuteen.

Jagrat, valvetila on ihmisen päivätajunta ja sen aikana hän elää tietoisena ulkoisesta maailmasta. Valvetilan synnyttävä periaate on sattva, hienojakoinen tai kirkas periaate, koska silloin ihminen on tarkkaavainen, hänen tietoisuutensa on kirkas ja hän voi käyttää tahdonvoimaansa miten haluaa. Hänen kaikki käyttövälineensä tai eri elementeistä muodostuneet ruumiinsa toimivat. Unen vaiheista lähinnä valvetilaa on REM-univaihe, koska sen aikana ruumiin ja mielen toiminnot ovat aktiivisia kuten valvetilan aikana. Sen synnyttää rajas eli energeettinen, liikkeellä pitävä periaate. REM-univaiheen aikana tapahtuu myös unennäkö. REM-univaihe vastaa svapnaa eli unennäön tilaa. Unennäön aikana ulkoinen maailma on kadottanut merkityksensä eikä aistien kautta saada enää tietoa. Kaikki objektit ovat sisäisiä, ihmisen oman mielen luomuksia vaikka ihminen nukkuessaan kokeekin ne aidoiksi, ulkoisiksi tapahtumiksi. Tahdonvoima ja tarkkaavaisuus ovat herpaantuneet alitajunnan luoman panoraaman edessä, eikä ihminen voi siten hallita untansa.

Syvässä unitilassa eli susuptissa tietoisuus maailmasta ja mielensisäisistä objekteista on täysin kadonnut. Ruumis on lähellä kuoleman tilaa, sillä hengitys ja aivojen sähköinen toiminta ovat huomattavasti hidastuneet. Tällaisen kuolemankaltaisen tilan tuottaa tamas, karkeuttava, hidas periaate. Tietoisuus objekteista on kokonaan sammunut, syvä unitila vastaa tajuttomuutta.

Hindinkielinen sananlasku sanoo: "Jo sota hae, so khota hae" – joka nukkuu, häviää. Ihminen nukkuu noin kolmasosan elämästään, mikä vuosissa tekee noin 20-30 vuotta. Ilman unta ja nukkumista ihminen ei kuitenkaan voisi elää. Tiede määrittelee unen tarkoitukseksi yksinkertaisesti levon ja uudelleenorganisoinnin, oli sitten kyse ruumiista tai mielen sisällöstä. Teosofinen ihmiskuva käyttövälineiden seitsenkertaisine jaotuksineen antaa kuitenkin paljon tarkemman selityksen kysymykseen, miksi ihminen tarvitsee unta. Fyysiseen ruumiiseen liittyvää kahta karkeampaa käyttövälinettä tai ruumiista voidaan nimittää eetteriruumiiksi, sillä elämäneetteri, prana näyttelee niissä tärkeintä osaa. Prana kokoaa fyysisen ruumiin linga shariiran eli eteerisen kaksoispuolen muodostaman hahmon tai alkukuvan sisään. Prana pitää myös huolen, että fyysinen keho voi liikkua, veri kiertää, hermot välittävät aistimuksia jne. Kama rupaa ja alempaa manasta voidaan puolestaan kutsua astraalikehoksi, sillä ne molemmat ovat syntyneet evoluution kuluessa aineen ja elämäneetterin hajottamisen ja hienojakoistumisen tuloksena aivan kuten hienoja jauhoja saadaan jauhamalla karkeita jyviä. Astraalisuus kasvaa evoluution kuluessa tultaessa yhä kehittyneimpiin eliöluokkiin. Samalla älykkyys kehittyy, sillä astraalisuus tarkoittaa kykyä yksilölliseen ajatteluun ja tunteiden ilmaisuun. Jatkuva älyllinen ponnistelu ja ajatustyö heikentävät kuitenkin eetteriruumiista, sillä samalla astraaliainesta syntyy enemmän ja se saadaan hajottamalla eetteriruumista. On osa evoluution suunnitelmaa, että eetteriruumis saa aina välillä vallan ja pystyy rauhassa korjaamaan astraalisen ja älyllisen ponnistelun aiheuttamat tuhot ruumiissa ja elämäneetterissä. Tuota eteerisen rakennustyön aikaa kutsutaan uneksi. Kehittyneemmät, astraaliset olennot kuten nisäkkäät tarvitsevat siten enemmän unta kuin kasvit ja selkärangattomat eliölajit.

Mitä tapahtuu ihmisen nukahtaessa, on eetteri- ja astraaliruumiin erkaneminen toisistaan. Eetteriruumis ottaa hallintaansa fyysisen kehon, ja tämä jatkaa toimintaansa egon tietoisen kontrollin lakattua. Tämä erottaa nukkumisen kuolemasta. Kuoleman hetkellä tapahtuu samanlainen erkaneminen, mutta silloin eetteriruumis ei pysty enää huolehtimaan fyysistä kehosta eikä astraaliruumis voi siten enää palata siihen. Normaalisti ihmisen tajunta ja tietoisuus ovat riippuvaisia aivotoiminnasta. Kun astraali- ja eetteriruumis erkanevat, aivot fyysisenä elimenä jäävät viimeksi mainitun haltuun. Persoonallisuus, joka taas perustuu astraaliruumiiseen, erkanee siten fyysisestä käyttövälineestään eikä voi ilmaista itseään. Sen vuoksi nukahtaminen merkitsee suurimmalle osalle ihmiskuntaa tietoisuuden menetystä. Tästä on kuitenkin olemassa merkillinen poikkeus, jota kutsutaan selväuneksi. Selväuni tarkoittaa unennäön tilaa, jossa ihminen on tietoinen, että hän näkee unta ja voi siten muokata unimaailmaansa aivan kuin Jumala luomaansa kaikkeutta.

Selväuni-käsitteen keksi alankomaalainen psykiatri Frederick van Eeden vuonna 1913, ja sitä on tutkittu järjestelmällisesti unilaboratorioissa menetelmien kehityttyä 70-luvun lopulta saakka. Itse käsite on kuitenkin hyvin vanha, mm. Aristoteles kirjoitti tietoisuuden kyvystä tiedostaa tilansa uneksi. Ensimmäinen varsinainen kuvaus selväunesta länsimaisessa kirjallisuudessa löytyy kirkkoisä Augustinukselta 415 j.Kr. Augustinus perusteli väitettään, että ihminen voi aistia kuolemansakin jälkeen siteeraamalla karthagolaisen lääkäri Gennadiuksen omalaatuista unta. Gennadius pohti pitkään, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, kunnes hän näki seuraavanlaisen unen. Gennadius tapasi kauniin nuorukaisen, joka johdatti hänet outoon kaupunkiin. Kaupungissa Gennadius kuuli laulua, joka oli kauniimpaa kuin mikään, mitä hän oli kuullut siihen saakka. Nuorukainen vastasi hänen kysymykseensä, kuka voi laulaa noin kauniisti: "Se on pyhien ja autuaiden kuoro". Tämän jälkeen Gennadius heräsi. Seuraavana yönä hän tapasi unessa taas saman nuorukaisen, joka nyt tiedusteli, ovatko he tavanneet aikaisemmin. Gennadius muisti nuorukaisen, mutta ei pystynyt sanomaan, missä he olivat tavanneet. Nuorukainen johdatteli Gennadiusta ja kysyi, olivatko he kenties tavanneet unessa vai valveilla. Nyt Gennadius muisti edellisenä yönä näkemänsä unen ja oivalsi pian, että hän näkee parhaillaankin unta. Tämän jälkeen nuorukainen alkoi johdatella Gennadiusta mysteeriin, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Nuorukainen kysyi, missä Gennadiuksen ruumis nyt on. Gennadius vastasi: "Vuoteessa". Nuorukainen kysyi seuraavaksi, ovatko silmät, jolla Gennadius näkee maailman, auki vai kiinni". Gennadius joutui myöntämän, että ne ovat kiinni, koska ruumis nukkuu. Nuorukainen selitti sen jälkeen, että samoin kuin ruumis nyt nukkuu ja sen silmät eivät tee havaintoja, mutta Gennadius kuitenkin näkee nuorukaisen, samoin kuoleman jälkeen ihminen jatkaa olomassaoloaan ja tekee havaintoja.

Intialaisessa ja tiibetiläisessä Tantrassa tietoisuuden säilyttäminen uneen vaipuessa on ollut pitkään osa henkistä harjoitusta, ensimmäiset kirjalliset maininnat tästä löytyvät tiibetiläisistä teksteistä 800-luvulta. Tietoisuuden säilyttäminen unen aikana antaa mahdollisuuden tarkastella unen rakennetta ja johtaa lopulta oivallukseen, että sekä valvetila että unitila ovat yhtä epätodellisia verrattuna neljänteen tajunnantilaan, puhtaaseen turiya-tilaan, joka on puhdas tietoisuus, purusa, vailla aineen kolmen periaatteen vaikutusta. Tantra opettaa harjoituksia, joiden avulla henkinen kokelas voi erottaa tietoisuutensa fyysisistä aivoista ja säilyttää sen astraaliruumiissaan, kun nämä kaksi erkaantuvat toisistaan. Tätä ennen astraaliruumis täytyy kuitenkin tehdä vahvaksi ja kirkkaaksi niin että se alistuu tahtoon eikä kulje impulsiivisesti sinne tänne ulkoisten tai alitajunnasta tulevien ärsykkeiden ohjaamana. Normaalitilassahan ihminen on kuin unissakävelijä, häntä ohjaavat freudilainen pimeä alitajunta eli kaoottinen himoruumis (kama rupa), joka on altis ulkoapäin ja astraalimaailmasta tuleville ärsykkeille. Ihminen itse ei ole edes tietoinen noista ärsykkeistä vaan luulee itse haluavansa asioita, joita hänen alemmat käyttövälineensä haluavat. Vain tuon harhanomaisen tilan ymmärtäminen ja systemaattinen henkisen kehityksen tie johtaa ihmisen kohti korkeampaa tietoisuuden tilaa.

Miksi ihminen ei sitten ole unen aikana tietoinen? Tärkein syy tähän on, että he ei valveillakaan ole tietoinen sanan varsinaisessa merkityksessä. Ihmisen liikkuessa esimerkiksi arkisilla työmatkoilla hänen mielensä täyttyy jatkuvasti ajatuksilla tulevasta, mitä tulee tapahtumaan työssä hieman myöhemmin, mitä pitäisi ostaa kaupasta töistä tullessa, tulevasta lomamatkasta jne. Tai sitten hän ajattelee mennyttä, riitaa puolisonsa kanssa, vaikeita asiakaskontakteja, tai yksinkertaisesti vain antaa mielensä liikkua ajatuskuvasta toiseen puolitietoisena. Miten paljon näkymiä ja tapahtumia kulkeekaan hänen silmiensä ohi yhtenä tällaisena arkipäiväisenä minuuttina ilman että hän olisi niistä lainkaan tietoinen tai pystyisi myöhemmin kuvailemaan niistä mitään. Aivan samoin jopa keskittyessään tarkkaavaisuutta vaativaan työtehtävään tai keskusteluun, joka vaatisi keskittymistä ja läsnäoloa, hänen mielensä hyppelee asiasta toiseen aivan kuin hullu apina. Mielikuvat välähtelevät hänen mielessään, ja ainoastaan pieni osa näistä koskee todella meneillään olevaa asiaa. Jos tämä on todella ihmisen valvetila, mitä voikaan odottaa unitilan aikana, jolloin aktiivinen mielen kontrolli herpaantuu ja päästää mielikuvituksen ja alitajunnan portit auki.

Jos ihminen oppisi olemaan enemmän läsnä jokaisessa hetkessä, hänen muistinsa parantuisi huomattavasti. On ihmisiä, jotka valittavat jatkuvasti huonoa muistia ja epäilevät dementiaa. Tosiasiassa heidän aivoissaan ei ole mitään vikaa, mutta he eivät onnistu painamaan asioita mieleensä, koska he eivät ole juuri koskaan läsnä havaintojen tapahtuessa. Mieli, joka on tottunut hyppelemään asiasta toiseen ilman kontrollia oman tahtonsa mukaan, on vaikea kesytettävä. Patanjali Joogasutrissaan kutsuu tällaista mieltä ksipitaksi. Sitä on verrattu juopuneeseen apinaan, jota myrkyllinen käärme on purrut ja joka hyppelee kiihtyneenä oksalta toiselle. Toinen tyypillinen mielentila on mudha eli passiivinen, letarginen mieli. Tällöin mieli ei kykene ajattelemaan selkeästi eikä haluakaan, vaan antaa vain asioiden tulla ja mennä piittaamatta niistä lainkaan. Vasta keskittyessään johonkin tarkkaavaisuutta vaativaan tehtävään, ihmisen mieli saavuttaa hetkellisen keskittymisen, mutta silloinkin vain hyvin lyhyiksi hetkiksi, ja pyrkii karkaamaan muihin asioihin aina, kun tarkkaavaisuus vähänkin herpaantuu. Mieli ei ole tuolloin hyväksynyt keskittymisen kohdetta täysin, vaan siinä on epävarmuutta, joka aiheuttaa karkailun muihin asioihin. Työn suorittamisen hetkellä mieleen nousee kuvia mahdollisista epäonnistumisista tai asioista, jotka olisi pitänyt tehdä. Tällaista mieltä kutsutaan viksiptaksi. Todellisen henkisen kokelaan tulisi kuitenkin olla joka hetki läsnä asiassa, mikä tapahtuu, oli se miten arkipäiväinen tahansa kuten matka aamulla työhön tai kauppareissu. Harjoittamalla näin tarkkaavaisuutta saadaan mieli vähä vähältä kontrolliin, ja maailmakin ympärillä alkaa näyttää erilaiselta.

Buddhalaiset ovat kuvanneet mieltä suureksi todellisuuden tuhoojaksi (vrt. Hiljaisuuden Ääni: "Mieli on suuri todellisuuden tappaja. Oppilas tappakoon tappajan.") Maailma ei itse asiassa ole sellainen kuin miltä se näyttää vaan sellainen, millaisena mieli sen näyttää. Joogan filosofian mukaan ihminen havaitsee todellisuudessa kohteiden heijastumien heijastumat. Ensimmäinen heijastuma syntyy, kun havaittu kohde heijastaa tanmatroja eli aistimuksen perusosasia kuten valo- tai ääniaaltoja. Näiden osuttua aistielimiin ja aktivoitua vastaavat hermot ja lopulta aistimuksia välittävät kohdat aivoissa, mielen aine, astraaliaine ottaa aistimuksen muodon. Osa mielestä tulee subjektiksi ja näkee toisen osan, josta on tullut aistimusta vastaava objekti. Tämä on toinen heijastuma. Aistumukset ovat siten riippuvaisia paitsi tanmatroista mutta myös aistielimistä, hermoista, aivoista ja lopulta mielestä. Karkea mieli kuvaa helpommin karkeita kohteita ja tuntee niihin viehtymystä. Silloin koko maailma ja muut ihmiset ympärillä vaikuttavat karkeilta ja paheellisilta. Hienojakoinen mieli taas havaitsee mieluummin hienojakoiset asiat ja saa maailman näyttämään paljon herkemmältä ja kauniimmalta. Harvat ovat todella tietoisia, miten mieli muokkaa aistihavaintoja ja maailmankuvaa. Tämä siksi, että enemmistö on mielensä vankeja eivätkä näe sitä suurta vääristymää, mikä mielessä tapahtuu. Epätasaisuudet ikkunalasissa voidaan aina hioa pois, niin että ne eivät vääristä maisemaa, mutta entäpä jos vääristymä muodostuukin silmän sisällä, sen linsseissä ja väliaineissa. Tällöin harvat edes huomaavat sitä, koska ovat aina tottuneet katsomaan maailmaa erilaisena kuin muut, aivan kuten värisokeat. Heillä ei yksinkertaisesti ole vertailukohtaa eivätkä he voi ymmärtää, mitä tarkoittaa punaisen ja vihreän tai sinisen ja keltaisen näkeminen vastaväreinä.

Filosofi ja kvanttifyysikko David Bohm esitti ajatuksen kolmesta järjestelmästä: eksplisiittisestä, implisiittisestä ja super-implisiittisestä ja vertasi niitä filmiprojektoriin. Eksplisiittinen eli ulkonainen, havaittava maailma on ikään kuin elokuva, joka heijastuu valkokankaalle. Implisiittinen järjestelmä on mielen sisäinen maailma ja vastaa vertauksessa filmiä. Super-implisiittinen maailma on tietoisuus tai yksilöllinen henki ja vastaa projektorin lamppua. Tietoisuus on ikään kuin valo, joka mahdollistaa koko filmin näkemisen eli ulkoisen maailman havainnoimisen. Mielenkiintoista kuitenkin on, että Bohm esitti havainnon maailmasta olevan kuitenkin mielen heijastusta ulospäin, eli mieli loppujen lopuksi synnyttää kuvan tai vaikutelman ulkoisesta maailmasta. Siten maailma ei ole sellainen kuin se on vaan sellainen, millaiseksi mieli sen luo. Vaikka ruumis ja sen aistielimet olisivat paikalla, havaintoa ei synny ellei mieli ole havaitsemisessa mukana. Sen sijaan tuosta hetkestä saattaa jäädä muistikuvaksi ainoastaan ajatus, jota mieli sillä hetkellä pohti. Samalla tavoin kaksi junassa istuvaa ja keskusteluun syventynyttä ihmistä eivät ehkä muista mitään ohikiitävistä maisemista vaan ainoastaan keskustelun, koska heidän mielensä oli syventyneenä pelkästään siihen. Näin mieli, joka hyppii levottomasti asiasta toiseen tai on väsynyt, keskittymätön havaintoihin, ei välttämättä muista päivien aikana tapahtuneesta oikein mitään, sillä se ei koskaan ollut kunnolla läsnä ja keskittyneenä asioihin. Tällaiselle mielelle tai pikemminkin ihmiselle, joka omistaa sellaisen mielen, sekä yö että päivä ovat vain epämääräistä unenomaista virtaa, joka lipuu silmien ohi. Häntä ei kosketa mikään eikä hän tunne, että voisi vaikuttaa mihinkään. Asiat vain tapahtuvat hänelle. Hän ei muista vuosikymmenienkään jälkeen elämästään muuta kuin harvat todella merkittävät tapahtumat, joissa hänen mielensä oli hetkittäin tarkkaavaisesti mukana. Edes niistä hän ei muista tapahtumia sekunnilleen oikeassa järjestyksessä. Kuinka paljon hänelle ehkä mitättömiä, arkipäiväisiä tapahtumia on unohtunut vain, koska hän ei ole jaksanut olla niissä läsnä vaikka ne ovat olleet aivan yhtä todellisia kuin varsinaiset elämänhistorian merkkipaalut.

Buddhalaisuudessa on yksi harjoitus, joka terästää tarkkaavaisuutta, kävelymeditaatio. Siinä ihminen kävellessään ulkona tai aivan hyvin suorittaessaan jotain arkipäiväistä askaretta pyrkii rekisteröimään kaikki eteen tulevat asiat, niin maisemat polun varrella kuin äänet ja erilaiset tuoksutkin. Hän ei assosioi asioihin mitään tunne- tai merkityssisältöä, sillä nämä assosiaatiot estäisivät puhtaan havainnoinnin ja alkaisivat pahimmassa tapauksessa johdatella mieltä yhä uusiin assosiaatioihin, jolloin tarkkaavaisuus olisi mennyttä. Tarkoituksena on vain koko ajan olla läsnä, havaita jokainen aivan vähäpätöinenkin asia samalla tarkkaavaisuudella kuin ne, joita mieli on tottunut pitämään tärkeinä. Tämä johtaa puhtaan havainnoinnin ja valveillaolon tilaan, jossa mieli on koko ajan ekagra eli keskittynyt. Kun harjoituksesta tulee jokapäiväinen todellisuus eli kun ihminen säilyttää tarkkaavaisuutensa joka hetki meneillään olevassa asiassa, hänen muististaan tulee absoluuttinen. Hän kykenee vaivattomasti palauttamaan kaikki tapahtuneet asiat mieleensä yhtä tarkkoina, kun ne tapahtumahetkellä olivat. Tämä tarkkaavaisuus ja läsnäolo heijastuu myös uniin, ja ihminen säilyttää selkeytensä ja tietoisuutensa myös nähdessään unia. Hän on tietoinen siitä todellisuudesta, että kaikki tapahtuu hänen mielensä sisällä.

Monet oppaat, jotka opettavat selväunennäön tekniikoita, suosittelevat toistelemaan jatkuvasti päivän mittaan: "Tämä on unta. Tämä on unta." Tarkoituksena on, että mieli oppisi myös unen aikana toistelemaan samaa ja jossain vaiheessa oivaltamaan, että meneillään onkin uni eikä konkreettinen, valvetilassa koettu asia. On toki mahdollista oppia näkemään selväunia tällaisen jokseenkin keinotekoisen menetelmän avulla. Tosiasiassa selväunennäkö on luonnollinen olotila ihmiselle, jonka mieli on saavuttanut jatkuvan tarkkaavaisuuden ja läsnäolon. Uneen vaipuessaan tavallisen ihmisen mieli passivoituu, tietoinen kontrolli alkaa väistyä ja mieli ajelehtia mielikuvasta toiseen. Assosiaatiot seuraavat toisiaan ja alkavat ohjata mieltä omaan suuntaansa. Kehtolaulut pyrkivät saattamaan lapsen mielen samanlaiseen viksipta-tilaan, jossa mielikuva seuraa toista välttämättä ilman mitään loogista yhteyttä niin että assosiaatiot eivät voi seurata nopeasti vaihtuvia mielikuvia, tarkkaavaisuus tuolloin herpaantuu ja tietoinen kontrolli lakkaa. Jos mieli sitä vastoin on oppinut olemaan joka hetki läsnä ilman assosiaatioita ja monimutkaisia tunnesisältöjä, nukahtaminen ja unitila ovat erilainen kokemus. Siten selväuneen pääsemiseksi parempi keino kuin toistella: "Tämä on unta. Tämä on unta", on toistaa: "Minä olen valveilla, minä olen läsnä", ja kokea todella olevansa läsnä ja tietoinen jokaisesta tapahtuvasta hetkestä. Tällöin astraaliruumis vähitellen kirkastuu ja tulee lujaksi niin että se säilyttää tietoisuuden päinvastoin kuin ennen nukahtamisen hetkellä antoi sen vaipua horrokseen.

Teosofia määrittelee ihmisen muodostuvan alemmasta persoonallisuudesta ja korkeammasta yksilöllisyydestä. Persoonallisuus perustuu alempiin käyttövälineisiin eli fyysiseen ruumiiseen, sen aivotoimintaan ja astraalikehoon. Jokaisella on geneettisesti yksilöllinen fyysinen ruumis ja astraalikehoon varastoitunut kokemusmaailma. Nuo yhdessä muodostavat persoonallisuuden, ja persoonallisuus tarvitsee kaikkia noita alempia käyttövälineitä ilmaistakseen itseään. Gnostilainen termi kuvaakin alempaa persoonallisuutta vääräksi itseksi. Ihmisen todellinen itse on monadi, jonka alimpaan osaan (korkeampaan manakseen eli egoon) yksilöllinen karma on varastoitunut ja joka siten muodostaa korkeamman yksilöllisyyden perustan. Monadissa on ihmisen todellinen tietoisuus, ja tuo "väärä itse" voi olla olemassa monadin heijastuksena. Ilman monadia ei olisi aivotoimintaa tai mielenliikkeitä. Alempaa persoonallisuutta on kutsuttu kuuluonnoksi, koska se lainaa tietoisuutensa monadilta, aurinkoluonnolta aivan kuin fyysinen kuu lainaa valonsa auringolta.

Intian ja Tiibetin henkisille harjoituksille on ollut ominaista, että ne siirtävät tajunnan pois heijastuksenomaisesta alemmasta persoonallisuudesta ja palauttavat sen keskuksen kuolemattomaan monadiin. Lähes kaikki joogan koulukunnat vaativat kokelailta kasvisruokavaliota ja seksuaalista pidättäytymistä, koska nämä kaksi vahvistavat tahdon ja monadin valtaa astraaliruumiiseen. Antaessaan periksi astraaliruumiin haluille, ihminen vain antaa sille enemmän valtaa liikkua miten tahtoo. Lopulta astraaliruumiista tulee kuriton ja villi, eikä ihminen voi enää hallita sitä. Himojen hallinta on astraaliruumiin kiinnipitämistä ja koulutusta kuuliaisuuteen samoin kuin vikuroivaa hevosta opetetaan sietämään ratsastajaa ja alistumaan tämän tahtoon. Kuten Buddha sanoi: "En tiedä mitään yksittäistä asiaa, joka edistäisi sellaista onnellisuutta, kuin harjoitettu mieli. En tiedä mitään yksittäistä asiaa, joka edistäisi sellaista onnettomuutta, kuin harjoittamaton mieli." Kasvisruokavaliota on vaadittu siksi, että liha on peräisin astraali- tai himoruumiin vallassa eläneiltä eläimiltä, ja syötäessä lihaa osa tästä astraalisuudesta siirtyy ihmisen himoruumiiseen vahvistaen sitä tai paremminkin sen omaa tahtoa, aivan kuin ruuan fyysiset elementit vahvistavat ja tulevat osaksi fyysistä kehoa.

Seuraava askel harjoituksessa on tulla tietoiseksi astraaliruumiista itsenäisenä havaintoja tekevänä käyttövälineenä aivan kuin ihminen on normaalitilassa tietoinen fyysisestä kehostaan. Aivot ovat fyysisen tajunnan keskus, sydän taas on astraaliruumiin keskus. Egyptiläinen sydäntä kuvaava hieroglyfi on maljakko, jonka sivuilla on kaksi korvan muotoista kädensijaa, "sydämen korvat". Tämän symbolin valinta ei ole satunnainen, vaan se kuvaa astraaliruumista itsenäisenä ja aistimuksia tekevänä käyttövälineenä, kehona, jossa Gennadius pystyi tekemään havaintoja fyysisen ruumiin nukkuessa vuoteessa. Kun astraaliruumista on valmisteltu tarpeeksi puhtausharjoitusten ja meditaation kautta, siitä tulee kirkas ja läpikuultava uudestisyntynyt käyttöväline, joka ei enää ole entisenlainen himoruumis vaan tajunnan kirkas välikappale, jatkuvasti läsnäoleva mieli. Patanjali kuvasi tällaista mielentilaa nirodhaksi, jossa mieli ei enää vääristä kohteita eikä vaeltele sinne tänne vaan heijastaa yksin henkeä kuin kirkkaaksi hiottu peili, ja se on myös buddhalaisen meditaation tavoite. Buddhalainen termi vajra, timanttisalama tarkoittaa myös tätä tilaa. Mieli on puhdas ja kirkas kuin hiottu timantti ja samalla nopea kuin salama eli on läsnä jokaisessa ohikiitävässä hetkessä. Gnostilaiset kutsuivat tätä uudestisyntynyttä astraaliruumista "loiston viitaksi". Saavuttaessaan tämän tilan, ihminen ei ole tietoinen ainoastaan unien aikana, mitä selväuni-käsite ilmaisee, vaan myös syvän unitilan aikana. Toisin sanoen kolme alempaa tajunnantila ovat korvautuneet korkeimmalla turiya-tilalla. On aivan sama, onko ruumis ulkoisesti valveilla vai nukkuuko se, henkisen harjoittajan tietoisuus on jatkuvasti läsnä ja täysin tietoinen olemassaolostaan. Hän voi halutessaan myös irtaantua ruumiistaan ja työskennellä kirkastetussa astraalikehossaan opastaen muita esimerkiksi ilmestymällä heidän uniinsa. Tästäkin on maailman kirjallisuudessa lukemattomia mainintoja. Ihminen vastaanottaa opetukset tasonsa mukaan, ja toisinaan parhain tapa henkiselle opettajalle voittaa välimatkat on ilmestyä oppilaidensa uniin.

Selväunennäön harjoittamisella Tiibetissä on ollut myös toinen tavoite: kuoleman voittaminen. Kuolema muistuttaa unta sikäli, että eetteri- ja astraaliruumis irtoavat toisistaan ja tietoisuus katoaa. Tämä erkaantuminen on kuitenkin perusteellinen: fyysinen ruumis ja eetteriruumis hajoavat, astraaliruumis jää joksikin aikaa maan päälle ja hajoaa sitten alkutekijöihinsä, ja monadi siirtyy taivasmaailmaan kantaen mukanaan yksilöllistä karmaa, joka määrää seuraavan jälleensyntymän. Ilman eetteriruumista astraaliruumiin elinvoima on niin heikko, etteivät sen osaset pysy kiinni toisissaan irtauduttuaan alemmista käyttövälineistä. Sen osaset joutuvat vähitellen universumin hajottavan vetovoiman alaisuuteen, kunnes ne lopulta ovat hajonneet siinä määrin, ettei niiden ole mahdollista yhdistyä uudelleen. Näin ne impulssit ja pyrkimykset, jotka ohjasivat ihmistä koko hänen maallisen elämänsä aikana ja joiden vuoksi hän ehkä uhrasikin koko lyhyen elämänsä, vaipuvat unohduksiin ikiajoiksi. Sen sijaan monadi, ihmisen loistava Augoeides, jonka puoleen hän ei ehkä ikinä kääntynyt tai jonka olemassaoloon hän ei edes uskonut, siirtyy uuteen jälleensyntymään pukeutuen uusiin ruumiisiin kuten kuluneet vaatteet vaihdetaan uusiin. Kuoleman prosessi eli kehojen irtaantuminen toisistaan antaa kuitenkin ihmiselle viimeisen mahdollisuuden yhtyä monadiin ja saavuttaa siten kuolemattomuus. Ihminen voi jo eläessään harjoitella kuoleman hetkeä varten. Jos hän on oppinut olemaan tietoinen nukahtamisen hetkellä ja uneen vaipuessaan, hän on myös tietoinen kuoleman hetkellä. Sitä vastoin jos hän ei ole tietoinen nukkuessaan, miten hän voisi mahdollisesti säilyttää tietoisuutensa kuoleman koittaessa.

Tiibetiläisen käsityksen mukaan kuolemaa seuraa kolme välitilaa eli bardoa. Näistä ensimmäinen on puhdas bardo (kadag bardo), ja sitä on verrattu unettoman unen vaiheeseen nukahtamisen jälkeen. Jos ihminen on saavuttanut tietoisuuden syvän unitilan aikana, hän säilyttää tietoisuutensa myös kuollessaan ja voi saavuttaa nirvanan, jälleensyntymien lakkaamisen. Seuraava bardo on puhtaan valon bardo (od-sal bardo). Tässä välitilassa mennyt elämä alkaa virrata elokuvan lailla ruumiista vapautuneessa mielessä. Sitä on verrattu syvän unen muuttumiseksi unennäöksi. Tavallinen, harjoittamaton mieli pitää näitä sisäisiä kokemuksiaan todellisia aivan kuin eläessään uniansa. Jos ihminen on elänyt puhtaan elämän, nämä kuolemanjälkeiset kokemukset ovat rauhallisia, kauniita, mistä on syntynyt monien uskontojen käsitys kuolemanjälkeisestä paratiisista. Jos sitä vastoin ihminen on elänyt itsekkäästi ja vahingoittanut tietoisesti muita, hänen kokemuksensa kuoleman jälkeen ovat painajaismaisia ja pelottavia, mikä vastaa uskontojen kiirastulta ja helvettiä. Todellisuudessa nämä kokemukset ovat samalla tavoin sisäisiä kuin elämän aikana nähdyt unet, ja ihminen on luonut ne jo eläessään. Koki hän minkälaisia kokemuksia tahansa, ne eivät kuitenkaan ole ikuisia. Nämä unenomaiset näyt lakkaavat, kun ihminen on käsitellyt ja sisäistänyt menneen elämänsä karman ja on valmis uuteen jälleensyntymään sen mukaisesti. Sitä ennen seuraa vielä yksi välitila, olemassaolon bardo (si-pé bardo). Ihminen, joka on eläessään samaistanut itsensä persoonalliseen kokijaan eli astraaliruumiiseensa, pysyy edelleen yksilöllisen karmansa vankina ja syntyy uuteen ruumiillistumaan. Hän jatkaa entisenlaista elämää seuratessaan astraaliruumiinsa viettejä ja pyyteitä ja uskoo noiden pyyteiden olevan hänen oma tahtonsa. Todellinen joogi, joka on saavuttanut pysyvän turiya-tilan, on vapautunut sidonnaisuudesta persoonallisuuteen ja persoonalliseen karmaan. Hän ei lankea enää kolmeen alempaan harhanomaiseen tajunnantilaan eli valveeseen, unennäköön ja syvään unitilaan, eikä sen vuoksi voi syntyä uudelleen. Kuka silloin syntyisi uudelleen? Kun samaistumista alempaan persoonallisuuteen ei enää ole, ei ole myöskään persoonallista karmaa ja sen kokijaa. Hän on saavuttanut pysyvän vapautuksen, moksan, harhasta, aineesta ja sen kolmesta ominaisuudesta.