Sven Krohn

Miten teosofian gnosis on hedelmöittänyt nykyaikaisia tieteitä

Esitelmä Helsingin Ruusu-Ristissä

Viime vuosisadan puolivälissä noin vuodesta 1850 lähtien levisi materialismi hyökyaaltona Eurooppaan juurtuen syvälle sen hengenelämään. Se valtasi alussa sivistyneistön, ja se oli seurauksena eräistä luonnontieteellisistä havainnoista, jotka näyttivät osoittavan, miten matemaattisen tarkat luonnossa ilmenevät lait olivat ja miten sen johdosta kaikki näytti kulkevan eteenpäin jonkinlaista koneellista periaatetta seuraten. Varsinkin se seikka, että luonnontieteet saavuttivat niin loistavia teknillisiä voittoja, suurten aineellisia elinehtoja mullistavien keksintöjen muodossa, oli omiaan vahvistamaan luonnontieteitten ja samalla niihin nojautuvan materialismin arvovaltaa. Kun yleensä luonnontieteilijät asettuivat tälle kannalle, luonnontieteilijät, joiden auktoriteetti päivä päivältä kasvoi yhä suuremmaksi, niin muu sivistynyt yleisö melkein pakosta seurasi tätä virtausta. Luonnontieteilijöiden piirissä näyttivät havainnot johtavan siihen, että ne, jotka tahtoivat vielä säilyttää jonkinlaisia uskonnollisia ihanteita, saivat kokonaan jakaa kahtia sielunsa, toisaalta olla kriitillisiä tiedemiehiä, toisaalta lapsellisesti uskovaisia. Nämä molemmat puolet heidän sielussaan eivät näyttäneet millään tavoin voivan yhdistyä sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi.

Kuvaavana esimerkkinä tästä seikasta on vuonna 1854 Gottingenin luonnontieteellisessä yhdistyksessä syntynyt väittely, jossa juuri materialistiset ja uskonnolliset käsitykset joutuivat vastakkain. Luonnontieteilijä Rudolf Wagner oli eräässä teoksessaan koettanut osoittaa, että tiedemies vielä saattoi uskoa aivan lapsellisesti, omata "Köhlerglauben", sydenpolttajan uskon, niin kuin hän sitä nimitti ja samalla käsitellä alaansa täysin tieteellisesti. Sitä vastaan asettui Karl Vogt, joka ankarasti ja suorastaan musertavasti arvosteli tätä sydenpolttajauskoa kirjassaan "Köhlerglaube und Wissenschaft". Samoihin aikoihin esitti jyrkästi materialistiseen suuntaan käyviä oppeja Büchner teoksessaan "Kraft und Stoff", ja myöhemmin saavutti samoin peruskatsomukseltaan täysin materialistinen monismi, sellaisena kuin Ernst Haeckel sen esitti esim. "Maailman arvoitukset" nimisessä teoksessaan, paljon kannatusta. Oli kyllä materialististen luonnontieteilijöiden ohella henkilöitä ja tiedemiehiä, joilla oli kriitillisempi ote "maailman arvoituksia" käsitellessään, jotka eivät suin päin voineet hyväksyä noita pohjaltaan dogmaattisia oppeja aineen yksinvaltiudesta, vaan jotka esittivät syvempää perusteluita saattaen materialismin vuorenvankat väitteet kyseenalaisiksi. Niin esim. Saksassa Dubois Reumond esitti kuuluisat ignorabimus-teesinsä, väitteensä, että nuo ja nuo asiat jäävät ihmiseltä ikuisesti tietämättä. Emme tule milloinkaan tietämään, mikä yhteys voi olla atomien liikkeen ja punaisen värin välillä, jota koemme tajunnassamme. Emme milloinkaan tule tietämään, miten avaruus on saanut alkunsa jne. Varsinkin anglosaksisissa maissa ja Ranskassa sai jalansijaa tämä agnostisismin nimellä kulkeva oppi, joka käsitti ihmisen tietopiirin verraten kapeaksi, koska oli olemassa tuntemattomia ja ikuisesti tuntemattomiksi jääviä ongelmia. Mutta nämä vähän syvemmät ja vähän teoreettisemmat opit saivat paljon niukempaa kannatusta sen sivistyneistön piirissä, joka tahtoi käytännöllistä ratkaisua elämälleen ja itse asiassa tämä agnostisismi ei tahtonutkaan antaa mitään tällaista ratkaisua. Niin ollen ihmiset joutuivat jokseenkin vaikeisiin olosuhteisiin, silloin kun heissä eli jonkinlainen henkisemmän ja ihanteellisemman olemassaolon kaipuu. Kaikki tämä näytti jäävän kokonaan ilmaan riippuvaksi ja olevan vailla todellista merkitystä. Ihmisen elämä näytti olevan aivan kuin jonkinlainen merenpinnalla välähtävä pieni kupla, suuren, sokean luonnon hetkellisen ilmaus, kokonaan vailla laajempaa ja syvempää taustaa.

Kun sitten nykyaikainen teosofinen liike v. 1875 sai alkunsa, sen huomattavin perustaja Helena Petrowna Blavatsky nimenomaan sanoi, että eräs tämän liikkeen tärkeimmistä tehtävistä on tulla niiden ihmisten avuksi, joiden jumalkaipuun ja korkeampien ihanteiden ikävän materialistinen sivistys oli tahtonut tukahduttaa ja jotka materialistinen sivistys oli asettanut erinomaisen vaikeaan ja suorastaan traagilliseen asemaan. Millä tavoin teosofinen liike tahtoi tämän aikaansaada? Esittämällä aivan uusia ratkaisuja kaikille niille peruskysymyksille, joita materialismi oli koettanut selittää. Näistä peruskysymyksistä tärkeimpiä olivat aineen, olemuksen ja lakien sekä elävän, elimellisen elämän, sen synnyn, kehityksen ja sisäisten lakien esille kutsumat ongelmat, samoin avaruuden ja ihmiskunnan historian tuottamat probleemat sekä lopulta itse ihmisen ongelma.

Näissä kaikissa kysymyksissä tahtoi teosofinen tieto eli gnosis tuoda jotain uutta, ja samalla tosin osaksi vanhaakin, mutta tässä tapauksessa sellaista, joka oli omiansa näyttämään, miten materialistinen ajattelu sittenkin oli käsittänyt ne ilmiöt, joihin se perusti maailmankatsomuksensa, pintapuolisesta, miten se osaksi oli väärin käsittänyt todellisuuden, osaksi katsellut sitä liian ahtaalla alalla.

Materialistinen aineenkäsite, joka oli vallitsevana vielä viime vuosisadan loppupuolella, sisälsi sen, että aine oli muuttumattomien hiukkasien, atomien ja näiden yhdisteiden, molekyylien, koostumus. Oli määrätty lukumäärä yksinkertaisista atomeista rakennettuja alkuaineita ja moninaisuus molekyyleistä rakennettuja kemiallisia yhdisteitä. Ja aineen elävöittäjänä oli voima tai oikeastaan liikunto. Sillä voima oli tarmoa eli energiaa ja kaikki tarmon muodot johdettiin lopulta liikunnosta. Tämä aineellinen järjestelmä oli aivan suljettu, se oli kouriintuntuva todellisuus, josta me saimme tietää viiden tavallisen aistimme avulla.

Elimellistä elämääkin katsottiin vain tämän aineen korkeammaksi, monimutkaisemmaksi ilmennykseksi. Sen toiminnot olivat loppujen lopuksi ainoastaan fysikaaliskemiallisia tapahtumia, jotka luultiin voitavan koneellisesti selittää, jos ne kyllin tarkasti tunnettaisiin.

Avaruutta pitivät materialistit valtavana, äärettömänä ja loputtomana ikiliikkujana, jättiläismäisenä kuoleman-koneena, joka mm. sattumalta oli erään pienen pallon pinnalle koneellisten lakien mukaisesti luonut elämää. Kokonaisuudessaan se oli kuollutta, ääretöntä tyhjyyttä, jääkylmää, mykkää ja sokeaa koneellisuutta.

Ja ihmisen historia oli tämän materialistisen käsityksen mukaan verraten lyhyt ajanjakso. Sen muodosti pieni, aivan mitätön osa elimellisen aineen kehityksestä tämän maan päällä. Vasta nyt, muutamia satoja vuosia, oli ihminen omistanut korkeamman tieteellisen sivistyksen ja alkanut ratkaista muutamia olemassaolon ongelmia loppujen lopuksi oikeaan materialistiseen suuntaan. Tosin myönnettiin, että Roomassa ja Kreikassakin oli ollut sivistystä ja että tuloksia oli saavutettu, mutta tuo vanha aika oli sentään materialistien mielestä täynnä tietämättömyyttä ja taikauskoa verrattuna tähän merkilliseen 1800-lukuun, joka äkkiä oli poistanut kaikki taikauskon lumeet ja osoittanut, miten kylmä, tyhjä ja typerä tämä olemassaolo itse asiassa oli. Ihminen itse, jonka historia oli tällainen, ihminen itse oli myös vain sattumalta syntynyt, ts. ilman edelläkäypää tarkoitusta, elimellinen kokonaisuus, tuollainen monimutkainen kone, jossa tosin oli ihmeellinen tajunnan ilmiö kaiken lisäksi, mutta tajunnan ilmiö jonakin aivan tehottomana, aivan ilman vaikutusta olevana sivuilmiönä, "epifenomenina". Varsinainen todellisuus olivat nuo molekyylien liikkeet hermostossa ja aivoissa, jotka yleensä koneellisten lakien mukaan johtivat ihmistä kaikissa hänen teoissaan.

Nämä käsitteet olivat yleisiä tieteellisissä piireissä. Varsinkin luonnontieteilijät melkein kauttaaltaan hyväksyivät tämän tapaisia oppeja. Elimellinen elämä sisälsi tosin vielä erään ongelman, jota pyrittiin selittämään: tarkoituksenmukaisuuden tosiasia, se, että elimellinen luonto näytti olevan niin ihmeellisen tarkoituksenmukaisesti, niin ihmeellisen järkevästi rakennettu. Tämä oli kyllä ongelma, johon materialistinen maailmankatsomus alussa kompastui, mutta siihen luultiin sitten Darwinin kehitysopillista periaatetta seuraten saatavan vastaus. Tarkoituksenmukaisuus oli syntynyt tarkoituksettomasti, koska parhaimmin varustetut yksilöt aina olivat säilyneet olemassaolon taistelussa, jatkaneet sukua ja siirtäneet parhaimmat ominaisuutensa jälkeläisilleen. Täten oli kehittynyt olemassaoloon yhä paremmin sopeutuvia lajeja ja yksilöitä.

Teosofia julisti kaikissa näissä eri kohdissa materialismista ja viime vuosisadan kansanomais-tieteellisistä käsityksistä jyrkästi eroavia oppeja. Kun tarkastamme nykyajan tieteen käsityksiä näillä eri aloilla, on kuitenkin merkillistä huomata, että ne pääasiassa ovat niitä käsityksiä, joita teosofia, ja erittäinkin H. P. B. 1870–80-luvulla esitti, joita esim. tuodaan esille Salaisessa Opissa.

Kun tarkastamme aineen käsitettä, tiedämme, että Salainen Oppi esim. väitti, että atomit eivät ole muuttumattomia, vaan päinvastoin jaollisia, sekä että aineen ja voiman käsite ei oikeastaan ole kaksi eri käsitettä, vaan kiinteästi toisiinsa yhdistyneitä. Aine on voimaa ja voima on ainetta. Sellaiset ilmiöt kuin valo ja sähkö, ovat tavallaan aineellisia ilmiöitä, mutta aineellisia ilmiöitä aivan toisella tavalla kuin mitä materialistinen tiede arveli. Salainen Oppi ja H. P. B:n aikaisemmat julkaisut, muutamien muiden aikaisempien teosofien teokset, kuten Sinnettin The Occult World, joka perustui Morianin ja Kuthumin opetuksiin, osoittivat, että ilmiöt, joita materialistinen luonnontiede oli koettanut selittää, olivat toisinkin selitettävissä ja että toisenlaiset selitykset itse asiassa näyttivät otaksuttavimmilta. Ne esittivät tosiseikkoja, jotka panivat ajattelevan ihmisen miettimään näitä kysymyksiä.

Mm. eräs oppinut Teosofisen Seuran jäsen, William Crooks, samalla kuuluisa fyysikko ja Englannin akatemian jäsen, erikoisesti innostui näiden teosofisten oppien johdosta kokeilemaan. Hän löysikin säteilevän aineen, jonka keksiminen oli tieteen kehityksen kannalta aivan perustavaa laatua ja joka sitten myöhemmin johti yhä perusteellisimpiin tutkimuksiin, radiumin keksimiseen tämän vuosisadan alussa ja lopuksi aineen käsitteen täydelliseen muuttumiseen. Ainetta ei enää käsitetä muuttumattomista atomeista rakennetuksi massiiviseksi substanssiksi, vaan atomit kuvataan järjestelmiksi, ikään kuin pieniksi aurinkokunniksi, joissa negatiivisella sähköllä ladatut elektronit kiertävät positiivisen sydämen ympärillä. Toisaalta on tehty se havainto, että aineelliset tilat olivat värähtelyä, aaltoliikettä, ja itse asiassa aineen ja voiman käsite on todellakin niin sulanut yhteen, että aineen muuttumattomuuden ja energian muuttumattomuuden lait on hylätty, koska tiedetään, että aine saattaa muuttua energiaksi ja päinvastoin. Näinä opit eivät yksinomaan ole yhtäpitäviä alkuperäisen teosofisen julistuksen kanssa, vaan lisäksi voidaan osoittaa, että teosofisilla opeilla on ollut suoranainen vaikutus tämän uuden ajan tieteen omaksuman käsityksen muodostumiseen (Crooks).

Samoin on laita "elävän" aineen. Jos tarkastamme käsitystä orgaanisesta luonnosta, niin huomaamme, että sitä ei enää käsitetä koneellisella tavalla niin kuin viime vuosisadalla [1800-luvulla]. Myönnetään, että tarkoituksenmukaisuuden käsite on sellainen asia, jota ei voida johtaa niistä opeista, joita Darwin esitti. On tehty sellaisia havaintoja, jotka vievät aivan toiseen suuntaan. Meillä on esim. biologin ja filosofin Drieschin opit. Hän mm. on osoittanut, että hedelmöittynyt munasolu jaettuna moneen osaan, synnyttää uusia eläviä ja ehjiä yksilöitä, jotka kaikki ovat aivan samalla tavoin ehjiä ja kokonaisia, kuin se yksilö, joka olisi syntynyt jakamattomasta munasolusta. Driesch on sitä mieltä, että kone ei voi aikaansaada senlaatuista tulosta. Nekin biologit, jotka tahtovat pitää kiinni mekanistisesta selityksestä — ja näitä on yhä harvemmassa, sillä neovitalistinen oppi, joka etsii tarkoitusta ja järkeä elävässä organismissa, saavuttaa yhä enemmän kannatusta, ja mekanistinen oppi joutuu yhä enemmän vain vanhettuneiden mielipiteiden romukoppaan, mutta myöskin ne, jotka vielä koettavat pitää kiinni mekanistisesta periaatteesta, myöntävät, että Darwinin oppi ei ole riittävä tarkoituksenmukaisuuden selitykseksi. Tähän on johtanut osaksi perinnöllisyystutkimus, osaksi eräät muut huomattavat tosiasiat. Nämä tiedemiehet myöntävät, ettei ole mitään reaalista selitysperustaa elimellisen luonnon mekanistisen alkuperän ymmärtämiseksi, ja he joutuvat tämän johdosta kaikessa tieteellisessä ajattelussa huonommalle puolelle.

Kun tarkastelemme teosofista oppia elävästä aineesta, huomaamme, että teosofia jo 1870-80-luvulla teroitti, että kaikessa elimellisessä elämässä on olemassa järkeä ja tarkoitusta. Elimelliset toiminnot sisältävät tarkoitushakuisen tekijän, ikään kuin taustassa toimivan säätäjän ja ohjaajan, joka teosofian mukaan lähinnä oli fyysisen ruumiin, välittömämmin sielullisten vaikutusten alainen kaksoispuoli. Kun eräät Teosofisen Seuran jäsenet, niin kuin esim. Carl du Prel Saksassa, koettivat selittää tätä vitaalista katsantokantaa, niin he etsivät tukea vanhoista kreikkalaisista filosofeista Platonista ja Aristoteleesta. Du Prel uudisti Aristoleen käsityksen entellekiasta, joka toimi ruumiin organisoijana, ruumiillisten toimintojen järjestäjänä ja joka samalla oli sen päämääränä, joka samalla oli organisoiva ja ajatteleva periaate. Uudemman filosofian johtavimmilla tutkijoilla, esim. Drieschillä oli samanlainen käsitys. Hänkin puhui entellekiasta, organisoivasta periaatteesta elimellisen elämän säätäjänä, ja hänen käsityksensä mukaan sitä on katsottava lähinnä sielullisluontoiseksi ja järkeä ilmentävänä.

Tullessamme avaruuden käsitteeseen, huomaamme, että teosofiset opit teroittivat, ettei tämä avaruus suinkaan ole mikään kuollut eikä tyhjä, ääretön ja tarkoitukseton kokonaisuus, vaan että sitä mieluummin on katsottava suureksi jättiläismäiseksi, eläväksi organismiksi, jonka takana on järkeä ja sielua. Madame Blavatsky Salaisessa Opissaan tekee sen ajan astronomeille lukemattomia vaikeita kysymyksiä, jotka koskevat monien heidän omaksumiensa oppien matemaattista epätäsmällisyyttä. Kun tarkastamme meidän aikamme astronomiaa, niin muistuu mieleen esim. englantilainen Jeans ja amerikkalainen Eddington. Jeansin perusväitteitä on, että avaruuden lait eivät ole koneellisesti selitettävissä. Niistä ei ole minkäänlaista mekaanista eli koneellista mallia, sillä ne noudattavat meidän henkemme korkeimpia toimintoja. Ne on ymmärrettävissä ainoastaan puhtaasti matemaattista tietä, mutta ne matemaattiset lait, jotka vallitsevat avaruudessa, ovat samoja lakeja, jotka vallitsevat ihmisen korkeimmassa henkisessä elämässä.

Siirtyessämme ihmiskunnan historiaan, näemme kulttuurihistorioitsijoita, sellaisia kuin Spengler ja Friedell, jotka väittävät ja kertovat, että ihmiskunta on läpikäynyt useita eri kulttuurivaiheita. On ollut useita erilaisia itsenäisiä sivistyksiä, jotka ovat nousseet korkealle, jotka ovat omalaatuisia ja joilla on ollut oma henkensä, oma arvonsa ja oma totuutensa. Tämä oppi on sama, joka esitettiin aikanaan Sinnettin kirjoissa ja Salaisessa Opissa. Se on sama, jonka intialaiset Moria ja Kuthumi esittivät ja jonka löydämme nyt suomeksikin julkaistuissa, mutta 1880-luvulla saapuneissa Viisauden mestarien kirjeissä. Tietysti Spengler, kun hän esittää tällaisia oppeja, on käytännöllinen materialisti uudenaikaisessa mielessä, negatiivinen henki, joka ei usko, että mitään yleispätevää ehdotonta ihannetta on olemassa, joka näkee asiat hyvin pessimistisesti ja hyvin synkin värein, aivan toisin kuin teosofia, mutta esiin. Friedell on jo aivan toisenlainen henki. Hänen kulttuurihistoriansa perustuu kokonaan samanlaiselle perustalle kuin teosofia. Voimme sanoa ja hän on itse nähtävästi siitä tietoinen, että hänen peruskokemuksensa on salatieteilijän. Ja muutoinkin voimme havaita nykyaikaista arkeologiaa ja historian tutkimusta huomioidessamme aivan yksityiskohdissakin, miten teosofinen käsitys lopulta voittaa ja tulee tieteellisen maailman mielipiteeksi. Kun esiin. on kysymys arjalaisen rodun alkukodista, tiedämme, että jonkin aikaa on ollut vallalla oppi, jonka isänä oli tanskalainen Thompsen, että arjalaisen rodun lähtökohta olisi Pohjois-Eurooppa. Sen sijaan Helena Blavatsky esitti tämän rodun alkukodiksi Gobin erämaan ja siitä pohjoisemmat tienoot. Uusimmat tutkimukset käyvät samaan suuntaan. Aletaan taas olla selvillä siitä, että arjalaisen rodun alkukoti on Aasiassa, juuri suunnilleen niillä seuduin, jotka H. P. B:n mukaan ovat olleet arjalaisen rodun kehtona.

Tulemme lopuksi ihmiseen liittyviin käsityksiin ja ongelmiin. Ihminen ei ole enää nykyisen tieteen silmillä ruumiillinen, aineellinen olento, jonka sieluelämä on ainoastaan tehoton sivuilmiö, vaan huomattavat tutkijat eri maissa ovat osoittaneet, että sielullisena ja tajunnallisena merkitys on itsenäistä ja primääristä (ensiarvoista) laatua. Jamesia ja Bergsonia on seurannut nuorempia ajattelijoita, jotka jos mahdollista kulkevat vielä jyrkemmin idealistiseen suuntaan.

Erittäinkin on yhä useampi tutkija alkanut kiinnittää huomiota niihin ilmiöihin, jotka aikaisemmin synnyttivät spiritistisen liikkeen, niihin yliaistillisiin ja ylifyysisiin ilmiöihin, jotka samalla näyttävät vaikuttavan tähän fyysiseen maailmaan, sellaisiin ilmiöihin kuin telepatia, ajatuksensiirto ja selkeänäköisyys, ilmiöihin, jotka ovat samalla sielullista ja samalla fysikaalista kaukovaikutusta, telekineettiset ja materialisaatioilmiöt jne. Nämä ilmiöt ovat joutuneet tieteellisen tutkimuksen piiriin ja on nimenomaan mainittava, että huomattavimmat tutkijat tämän uuden parapsykologiaksi nimitetyn tieteen alalla, kuten Nobel-palkinnon saaja Charles Richet ja Tübingenin yliopiston professori Österreich, ennen mainittu Leipzigin yliopiston professori Driesch ja sadat muut akateemikot ovat sitä mieltä, että alkuperäinen uskonnollis-luontoinen ja osaksi verraten naivi spiritismi ei ole oikea selitys näille ilmiöille, vaan että suurinta osaa on pidettävä ns. animistisina ilmiöinä, elävän ihmisen salaisina kykyinä.

Juuri tätä teroitti erikoisesti H. P. B. ja sen tähden hän joutui aikoinaan oikeaoppisten spiritistien vihan kohteeksi, vaikka hän aina teroittikin sitä, että ihminen elää kuoleman jälkeen ja että kuolemaa syvemmässä mielessä ei ole. Myöskin parapsykologisen tutkimuksen piirissä alkuperäiset teosofiset opit ovat niitä, jotka näyttävät voittavan, kun asioita on kyllin kiinteästi ja kyllin tieteellisesti tutkittu.

Mutta ei ainoastaan tällä alalla, mutta myöskin muilla ihmistieteen ja ihmisen ongelmia käsittelevän filosofian alalla näyttää teosofinen julistus saavuttavan yhä laajemman hyväksymisen, vaikkakin ne tämän vuosisadan tutkijat ja ajattelijat, jotka sitä julistavat, eivät enää usein ole tietoisia sen alkuperästä. He ovat ehkä siepanneet nuo ajatukset kirjallisuudesta, ehkä myöskin suorastaan sen johdosta joutuneet näiden ajatusten yhteyteen, että henkinen ilmapiiri on vähitellen alkanut muuttua, että nämä teosofiset opit vähitellen ovat alkaneet hapatuksen tavoin tunkeutua sivistyneistöön.

Silmäilkäämme esim. tieto-oppia.

Meillä on ensin oppi. Mihin ihmisen tieto rajoittuu, mitkä ovat ihmisen tiedon mahdollisuudet? Kun aikaisemmin oletettiin, että ihminen on "viidellä aistilla" varustettu olento, jonka aistimaailma tai oikeammin aistimaailman ulkonainen perusta, tämä fyysinen, aineellinen maailma on ainoa todellisuus, suljettu järjestelmä, niin uudenaikainen käsitys julistaa, että samalla tavoin kuin tämä aineellinen maailma ei suinkaan ole suljettu järjestelmä, vaan ainoastaan osa laajempaa objektiivista eli ulkokohtaista todellisuutta, samalla tavalla ei ihmisen tajunta ole suljettu piiri, vaan siinä on päivätajunnan lisäksi alitajunta eli tajuton, joka myöskin vastaanottaa kokemuksia ulkomaailmalta ja joka myöskin on erikoinen todellisuuden piiri. Tämäkin oppi alitajunnasta on. epäilemättä sekin niiltä tutkijoilta peräisin, jotka olivat teosofisten oppien läpäisemiä. Esim. Carl du Prel on teoksessaan "Philosophie der Mystik" käsitellyt näitä kysymyksiä ollen siten nuorempien tutkijoiden edelläkävijä, uranuurtaja tällä alalla.

Ei ainoastaan se tosiasia, että ihmisen sielullinen todellisuus on laajempi kuin tämä päivätajunta ja sen aisti-maailma, vaan että myöskin muut tajunnan tilat saattavat tuoda ihmiselle uutta ulkokohtaista kokemusta, olla tieto-materiaalin välittäjiä, tämäkin on selvinnyt ajattelijoille. Niinpä amerikkalainen William James teoksessaan "Uskonnollinen kokemus moninaisuudessaan" koettaa osoittaa, että ei ainoastaan tämä päivätajuinen todellisuus ole ihmiselle tärkeä tiedon lähde, vaan myöskin toisten tajunnantilojen tosiasiat, ja on huomattava, että James hyvin tunsi teosofisen kirjallisuuden. Jonkinlaiseksi ajanmerkiksi katson myös Suomen oloja silmällä pitäen, että Yliopiston dosentti tri Erik Ahlman on Filosofisen Yhdistyksen viimevuotisessa "Ajatus"-julkaisussa julkaissut kirjoituksen, jossa hän nähtävästi tahtoo korostaa sitä, että on mielivaltaista pitää ainoastaan päivätajuntaa tiedon sisällyksellisen puolen välittäjänä, vaan että myöskin muut tajunnan-tilat voivat tuoda tietoa objektiivisesti pätevää tietoainesta ihmisen käytettäväksi. Tämä on katkelma teosofian tieto-opista, jonka perustalla teosofit julistavat, että ihminen voi löytää totuuden, että hän voi saavuttaa laajempaa ja syvempää tietoa olemassaolon ongelmista.

Voitaisiin vieläkin jatkaa tätä luetteloa. Voitaisiin mainita, että myöskin etiikan, siveysopin alalla uusin suunta teosofian tavoin julistaa eetillisten käsitteiden ehdottomuutta. Uusimmat saksalaiset ja englantilaiset tutkijat, jotka liikkuvat arvofilosofien alalla, ovat sitä mieltä, että arvot ovat ehdottomia. Turun yliopiston professori Salomaa esittää "Totuus ja arvo"-kirjassaan samantapaisia oppeja. Müncheniläisen oppineen Maximilian Beckin tutkimukset ovat johtaneet ihmistä koskevaan kolmijakoon, niin että ihminen katsotaan osaksi fyysiseksi, osaksi sielulliseksi ja osaksi henkiseksi olennoksi. Nämä opit ovat täydellisesti yhtäpitäviä viime vuosisadan teosofisten oppien kanssa. Kun Helena Petrowna Blavatsky Hunnuton Isis -teoksessaan toi esille opin ihmisen kolmijaosta, että ihminen on ruumis, sielu ja henki, väitettiin yleisesti sitä vastaan sekä teologisissa että muissa oppineissa piireissä, mutta kun hän vastaansanomattomasti osoitti, että vanhoilla kansoilla samoin kuin esim. kristityn kirkon perustajalla Paavalilla on ollut käsitys ihmisen kolminaisuudesta, alettiin vähitellen kiinnittää huomiota näihin oppeihin. Tällä vuosisadalla tuo oppi ruumiista, sielusta ja hengestä jälleen melkein kuin uutena on laajemmaltikin tullut ihmisten tietoisuuteen. Eräät nimitykset, kuten todellinen itse, korkeampi minä jne. tavataan jo missä tahansa kirjallisuudessa, mutta harva näiden nimitysten käyttäjä tietänee, mistä ne ovat kotoisin. Niin ei myöskään todellinen tutkija ja oppinut Maximilian Beck nähtävästi ole täysin tietoinen, että hänen tuloksensa ovat jo viime vuosisadalla esiintyneiden teosofian gnosikseen perustuvien oppien mukaisia.

Joka tapauksessa, vaikka emme kaikissa yksityiskohdissa voikaan osoittaa, millä tavoin nykyhetken tiede on omaksunut tässä mainitut eri teosofiset opit, luulen riittävän selvästi osoittaneeni, että langat, jotka vievät alkuperäiseen teosofiseen julistukseen, usein ovat aivan näkyvissä. Tämän ohella voimme melko suurella todennäköisyydellä arvella, että silloinkin on kysymyksessä alkuperäinen, tosin monien välittäjien kautta kulkeutunut teosofinen inspiraatio, kun tie ei enää ole suorastaan nähtävissä. Tosiasiaksi jäävä nykyaikaisten tieteellisten oppien ja viime vuosisadan teosofisen julistuksen yhtäpitävyys, on tällöin kyllin painava ja huomioon otettava seikka.

Lopuksi on sanottava, että teosofia näin inspiroidessaan ja hedelmöittäessään nykyaikaista tiedettä, on uudelleen tehnyt tieteen totuuden etsijäksi, on toisaalta saattanut sen luopumaan ahtaasta ja dogmaattisesta materialismista, joka uskoi jo saavuttaneensa kaiken tiedon ja totuuden, tosin peräti köyhän ja lohduttoman, ja toisaalta on hävittänyt tai ainakin yhä enemmän on hävittämässä väsähtänyttä skeptillistä agnostismia, joka lohduttautuu ja pääsee rauhaan sillä, että se julistaa suuret ongelmat iäti ratkaisemattomiksi, sanoo, ettei niitä ole yritettäväkään sellaisenaan ratkaista. Teosofia on hävittänyt itsekylläisyyden ja laiskuuden tieteen piirissä. Näemme nyt jälleen tieteet totuuden etsimisen innoittamina ilmauksena ja välikappaleina, joiden päämäärä kyllä on ääretön, loputon ja ainainen. Mutta kyseessä ei suinkaan ole muuri, joka erottaa meidät totuudesta, vaan on kysymyksessä tie, joka johtaa äärettömiin korkeuksiin ja äärettömiin syvyyksiin.

Ruusu-Risti — tammikuu 1934


Etusivu Artikkelit