Timo Eränkö

TAIDE JA HENKINEN KASVU

Alustuksen pääasiallisena lähteenä on ollut moniste Pekka Ervast ja taide (Ihmisyyden tunnustajat, Väinölä, Vilppula 1991).

Kyseinen moniste sisältää P. E:n kirjoitukset: Okkultismi ja taide, Taiteellinen aisti, Luomistyö, Neron sielunelämä, Värit ja äänet, Kirjallisuus, Teatteri, Arkkitehtuuri, Kuvanveisto, Taiteen tekemisen motiivi, Kulttuurityön tukeminen, Vastauksia kysymyksiin ja Kauneus. Nuo kirjoitukset ovat joko katkelmia P. E:n kirjoista tai sitten otteita hänen pitämistään esitelmistä tai sitten puheita tai lehtiartikkeleita ja niiden katkelmia. Tähän yhteyteen en ole lisännyt lähdeluetteloa. Kyseisessä monisteessa lähdetiedot on mainittu.

Taiteen tehtäviä on henkisen kasvun edistäminen

Aikamme maallistunut ja aineellistunut sivistys on luonut tarpeen keskustella henkisestä kasvusta. Sen edistäminen kuuluu tieteille, uskonnoille, filosofialle ja myös taiteille. Tietysti niin filosofian kuin uskontojen ja taiteidenkin yhteyteen kuuluu tieteellinenkin tutkimus.

Schopenhauerin mukaan ei vain filosofian, vaan myös taiteiden työnä on pohjimmiltaan olemassaolon ongelman ratkaiseminen. Snellmanin mukaan taide on hengen ilmennystä. Se mikä taiteen muodoissa on kauneinta, kuuluu henkisyyteen. Kuvataiteilija koettaa saada kuvatuksi kauneimman sielun kauneimmassa ulkomuodossa ja antaa ylipäänsä suurimman henkisen merkityksen kaikelle luomalleen. Taiteilija pyrkii ihanteeseen eli korkeampaan määrään kaikessa, mitä voidaan sanoa kauniiksi. Taide ei voi tyytyä pelkkään muotoon, vaan se kaipaa elävää henkeä, sisällystä. Sen tulee olla moraalisena elämänvoimana, kohottaa ja jalostaa ihmistä.

Sana taide otettiin suomen kieleen uudissanaksi. Sana on johdettu taitaa-verbistä. Latinassa taide on ars, joka sana merkitsee: taito, taide, tieto, tiede. Eräiden kielten taidetta merkitsevä sana palautuu tuohon ars-sanaan. Saksassa ja ruotsissa on käytössä Kunst ja konst, jotka nekin merkitsevät taitoa, tietoa ja taidetta.

Taiteen harrastajia on paljon, kuten taiteen tekijöitäkin. Monet heistä etsivät jonkinasteista henkistä elämää taiteiden runsaasta tarjonnasta.

Kun aikanamme olemme tulleet tietoisiksi ihmisen monipuolisesta fyysisestä, sielullisesta ja henkisestä rakenteesta — ihmisestä, joka on kuolematon, jälleensyntyvä henkiolento, emme voi sivuuttaa taiteen kasvattavaa ja jalostavaa merkitystä ihmiskunnassa.

Taide ei ole tosi taidetta, ellei se palvele kauneutta. Kauneutta ei ole ilman totuutta — tosi taide palvelee totuutta. Kaikki suuri taide on aina palvellut Jumalaa. Kun taidetta käsitellään esiin. P. E:n näkökulmasta, painottuu asioiden henkinen puoli: taiteen henkisesti ja moraalisesti kohottava vaikutus.

On tarkasteltava sitä, miten taide ilmentää henkistä elämää ja miten taide voisi esiintyä jalostavana tekijänä kulttuurissa. Tuon tarkastelun yhteydessä ilmenee, miten henkinen elämä — mm. teosofinen elämänymmärrys ja okkultismi ovat ilmentyneet taiteen eri alojen edustajien elämässä ja luomistyössä. Pekka Ervastin mukaan kypsynyt taiteilija etsii sopusointuista filosofiaa samoin kuin viivojen sopusuhtaisuuttakin, hän ei löydä tyydytystä järjettömästä uskonnosta tai epäpuhtaasta filosofiasta. Ihminen on usean maailman kansalainen: fyysinen, sielullis-psykologinen ja vielä henkinen olento. Suhteemme taiteeseen tai uskontoon määräytyy sen mukaan, millä tasolla tajuntamme on. Ne, jotka tajunnassaan jo ovat saaneet kosketuksen hengen maailmoihin tai jopa jo elävät ja toimivat niissä, voivat olla kohottavana voimana yleisen kehityksen kannalta. Tällaisia ihmisiä ovat ihmiskunnan suurimmat taiteilijat, nerot jotka työllään vievät todellista henkistä kulttuuria eteenpäin. Heidän työnsä on säilyttänyt arvonsa läpi vuosisatain. Se on osoitus siitä, että he ovat yltäneet taiteen ylimmille asteille. Heidän tuotteensa ovat edustaneet sitä elämää, joka koskettaa ylempää elämää meissä, sitä katoamatonta, joka ei kuolemassakaan häviä. Esim. runoilija voi erottaa ihmiselämän kärsimyksestä ja mielettömyydestä puhtaan johtosävelen. Hänellä on unelma täydellisyydestä, hän tajuaa, että se kauneus, jonka ihmiset kerran saavuttavat, kohoaa hänen korkeimpia unelmiaan korkeammalle. Esim. maalari tuntee luomistyössään hengen läsnäolon. Hän näkee ihmisruumiissa hengen jaloimman ilmenemismuodon sille, jonka sisin olemus on jumaluus. Musiikki on vapain, puhtaimmin henkinen taiteen muodoista, kuvanveisto enimmin muotoihin sidottu. Runoudella ei ole musiikin rajatonta voimaa ilmaista syvimpiä sieluntiloja. Vain musiikki voi lieventää syvintä tuskaa. Taiteen avulla voimme kokea jotakin itseämme korkeampaa.

Uusien aistien esilletulo taiteilijoissa

Pekka Ervastin mukaan ihmisessä on herättävä kaksi uutta aistia, ennen kuin hänestä voi tulla salatieteilijä ja hän voi alkaa kulkea kohti vihkimyksen portteja. Nuo aistit ovat viiden tavallisen aistin lisäksi tulevat kuudes ja seitsemäs: taiteellinen kauneusaisti ja filosofinen intuitio. Millainen on taiteilijasielu? Hän on ihminen, joka rakastaa itse elämää ja etsii ja koettaa nähdä kaunista kaikkialla. Hän on vapaamielinen, puolueeton ihailu on hänen sielunsa syvimpänä ominaisuutena. Hän näkee kauneutta elämässä ja luonnossa enemmän kuin tavalliset ihmiset, hänessä elämänhenki on alkanut puhua vaistomaisesti.

Ihminen ei voi päästä totuuden tietoon ainoastaan järkensä ja viiden aistinsa avulla, vaan apuna täytyy olla taiteellinen kauneusaisti.

Tuo aisti esiintyy taitelijassa siten, että hänellä on jokin fyysinen aisti kehittynyt enemmän kuin tavallisilla ihmisillä. Maalarilla esim. silmä. Miten taiteellinen aisti vaikuttaa sielullisesti? Miten se vaikuttaa taiteilijaan tai ihmiseen, joka ei ole taiteilija, mutta on silti taiteellinen sielussaan. Se aikaansaa ihmeellisen muutoksen: ihminen osaa asettua objektiiviselle kannalle elämään ja maailman ilmiöihin nähden. Hän ihmettelee ja ihailee, etsii ja löytää ja kaikkialla näkee. Taiteilija ei ajattele etua tai seurausta, vaan ainoastaan ihastuu totuuden näkemisestä. Hän osaa nähdä kauneutta kaikkialla, ei tuomitse, vaan on suvaitsevainen. Ihmisen olisi saatava heräämään itsessään myös filosofinen intuitio. Hänen on ryhdyttävä työskentelemään myös järjen avulla. Hän lukee filosofista ja teosofista kirjallisuutta, tutustuu maailman eri uskontoihin, salatieteellisiin tutkimuksiin, opettelee ajattelemaan filosofisesti. Ajatustoiminta yhteydessä taiteellisen aistin aikaansaaman yleisen sympatian kanssa herättää filosofisen intuition. Siitä johtuu ajatus, että maailma on Kosmos ei Kaaos, se on järkevästi järjestetty. Näkyväisen maailman takana on henkimaailma jonka takana on aatteiden maailma, ja aatteiden maailman takana on hengen maailma.

Monet suuret taiteilijat ovat elämässään ilmentäneet taipumusta henkisen elämän ymmärtämiseen. Monet heistä ovat perehtyneet mm. teosofiaan, rosenkreutsilaiseen tai antroposofiseen elämänymmärrykseen. Sekä Pekka Ervast että Rudolf Steiner kumpikin tahollaan ovat esittäneet näkemyksiä taiteen henkisyydestä ja uusista taiteen henkisistä ilmennyksistä.

Runoilija on syvimpien tunteiden tulkki. Hän on sielullisesti lähinnä tietäjää. Tietäjän ylhäistä tietoa ja näkemystä vastaa runoilijassa jumalallinen mielikuvitus. Mielikuvitus on luonnon järki itsetiedottomana ihmisen sielussa, hengen luova Voima laskeutuneena sieluun vallattomana ja vapaana. Mutta tosi runollisessa inspiraatiossa salainen ohjaaja sitä hillitsee. Runoilija tottelee tietämättään sielunsa antaumuksessa hengen organisoivaa lakia luonnossa. Siten jokainen runoteos, kuvaa ainakin heikosti maailmoiden sisäistä järjestystä ja eloa. Runollinen mielikuvitus voi antaa muodon salaiselle tiedolle, luo kuvan ihmisen korkeammasta olemuspuolesta.

Näytelmäkirjailija on runoilijaakin etevämpi. Hänen sieluunsa voi sisältyä tuhansia sieluja ja jonkun erikoisen sympaattisen muuntelukyvyn kautta hän muuttuu siksi, mitä hän näkee, ja koko maailman kärsimys on sen vuoksi hänen kärsimystään. Hän voi filosofin lailla nähdä henkilöiden takana taistelevan ihmissielun. Näytelmäkirjailija voi luomalla sankariolentoja, jotka Karman verkkoon joutuneina voittavat sen, osoittaa meille selvästi kohtalon, Karman olemassaolon paremmin kuin muu kirjoitettu sana. Suurimmat runoilijat ovat vedonneet yliluonnolliseen, mm. Shakespeare, Dante ja Ibsen. Suurten runoilijoiden ja tietäjien taito on siinä, että he pukevat syvimmän viisauden vertauskuvien muotoon. Kun Peer Gynt joutuu peikkojen luolaan, voidaan koko asia käsittää vertauskuvallisesti: ihminen ei ole vielä ihminen, niin kauan kun hän on eläimellisten intohimojensa heiteltävänä. Mutta jos katsoja voi nähdä syvemmälle, jos hän on henkisesti kokeneempi, voi hän havaita, että Peer Gynt kuvaa salatieteellistä tutkijaa, nerokasta totuudenetsijää ja hänen joutumisensa peikkojen luolaan symbolisoi ennenaikaista heräämistä astraalimaailmassa, ennenaikaista sen tähden, että Peer Gynt ei silloin vielä osaa säilyttää järjellistä itsetajuntaansa astraalisten voimien pyörteissä.

Runoilija voi inspiraatiossaan tavoittaa totuuden. Ihminen on sisäisen rakenteensa nojalla näkymättömänkin maailman jäsen. Hänelle on mahdollista minässään kohota fyysisestä maailmasta henkimaailmaan ja siellä joutua kosketuksiin näkymättömän olennon minän kanssa.

Runoilijan inspiraatio nostaa hänet tietämättään — ehkä joskus tietoisenakin — henkimaailmaan. Runoilijan inspiraatio perustuu jälleensyntymien kuluessa saavutettuun tietoon ja taitoon. Se on yhteydessä moraalisiin pyrkimyksiin. P. E:n mukaan ihmisessä ei ole mitään psykologista yhtymäkohtaa korkeamman henkimaailman kanssa, ellei hän osaa sanan varsinaisessa merkityksessä rakastaa.

Voidaan sanoa, että totuudenetsijän tie on taiteilijalle luonnollinen. Hän etsii totuutta omasta itsestään ja se johtaa henkiseen kokemukseen. Elävä esimerkki tällaisesta on Herman Hesse, joka romaanissaan Alppien poika ilmentää henkistä kokemusta. Tuossa teoksessa on mm. ajatus siitä, että ihmiset voivat oppia kuulemaan maan sydämen sykintää, ottamaan osaa kaikkeuden elämään ja unohtamaan taistellessaan oman pienen kohtalonsa kera, ettemme ole itsestään syntyneitä jumalia, vaan maailmankaikkeuden lapsia ja osia. Tuosta veljellisestä rakkaudesta luontoa kohtaan pulppuaa elämänilon lähde. Perimmäinen totuus henkisten kokemusten takana on jumaluus, jonka omakohtainen kokeminen on taiteenkin korkein saavutus.

Mielenkiintoista ja opettavan velvoittavaa on Ervastin selostus esittävästä soittotaiteilijasta ja hänen vaikutuksestaan yleisöön. Musiikki vaatii yhteistyötä taiteilijan ja yleisön välillä. Soittotaiteilija kykenee kahlehtimaan kuulijakuntansa yksilölliseen tenhopiiriinsä. Laulaja ja viulutaiteilija voivat täydellisimmin kuin kukaan muu siirtää oman sieluntilansa toiseen. Siksi on tärkeää, että taiteilija elää harmonista ja puhdasta elämää. Jokaisen esittävän taiteilijan olisi tämän vuoksi pyrittävä kaikkein korkeimpiin sieluntiloihin ja yritettävä kohottaa kuulijansa samanlaiseen mielentilaan vastaavan musiikin avulla. Niin kuin henki pukeutuu aineeseen, tulee taiteilijan mielialankin tunkeutua musiikkiin kadottamatta kuitenkaan mitään voimakkuudestaan ja jälleen aineeseen kohoavan hengen lailla tunkeutua viulun tai laulun kautta kuulijoiden sieluun ja yhä syvemmälle ikään kuin monien ovien läpi painuen, herättäen sielun sisimmässä omaa perussäveltään vastaavan kaiun.

Useimmiten eivät sielun ovet aukene ja sävelsielu saa pysähtyä puolitiehen. Jos taiteilijan soittokone täysin osaa ilmaista mielialoja ja kuulijan sielu vaikenee — seuraa, että laulu, laulaja ja kuulija ovat yhtä. Säveltäjä on ihminen, joka kuulee kauneuden selittämättömissä äänissä ja se purkautuu hänestä sävellyksissä. Se on mentaalista selvänäköä. Se on henkistä kuulemista. Säveltäjä kuvaa maailman kauneutta ja elämän sopusointua.

Taiteilijan toiminta perustuu sisäiseen luomistahtoon. Taiteilija haluaa tuoda esiin sitä kauneutta, mikä piilee hänen sisäisessä maailmassaan. Taiteilijassa vaikuttaa lisäksi inspiraatio. Hän voi jopa sekunnin tuhannesosassa kuulla tai nähdä jotakin: sinfonian, rakennuksen tai veistoksen.

Taide on kyky tuoda esiin, mitä tahtoo sanoa, niin vaikuttavalla tavalla kuin mahdollista, sellaisella tavalla, että se vaikuttaa muihin. Mitä suurempi taiteilija, sitä suurempaan joukkoon hän vaikuttaa. Sellaiset kuin Shakespeare ja Goethe tai Gallen-Kallela ja Edelfelt vaikuttavat lukuisiin ihmisiin. Taide tulee vasta silloin kun taiteelliseen kykyyn on yhdistynyt jonkinlainen sielu tai henki, jotakin sisäistä elämää. Todellinen nero, todellinen taiteilija on ihminen, joka voi ottaa vastaan jotain näkymättömästä maailmasta. Eräät taiteilijat näkevät sinne täydessä tajunnassaan ja sitten maalaavat tai säveltävät. He näkevät ja kuulevat itsetietoisesti. Toiset joutuvat haltioihin, jolloin jotakin näkevät. Ensimmäisiä voidaan kutsua salatieteellisiksi eli maagisiksi neroiksi ja toisia taas mediumistisiksi neroiksi, jotka eivät hallitse ollenkaan itseään.

Tässä suhteessa henkisen kasvun kannalta on eroja sen henkisen panoksen tai latauksen välillä, joka välittyy taideteoksesta katsojaan tai kuulijaan.

Parhaimmillaan taide ilmentää ihmisyyttä

Koska tämä alustus on P. E. -seminaarin erään rinnakkaisseminaarin avauspuheenvuoro, on syytä mainita jotakin itsensä Pekka Ervastin suhteesta taiteeseen. Hänhän oli Suomen teosofisen liikkeen alullepanija: Teosofisen Seuran Suomen osaston ylisihteeri, Ruusu-Risti järjestön perustaja ja teosofisen, ruusuristiläisen ja kristosofisen elämänymmärryksen etevin edustaja. Hänellä oli myös omakohtainen, elävä suhde taiteisiin. Samoin hänen ystävä- ja tuttavapiiriinsä kuului joukko ajan taiteilijoita. Kirjailijana hän pyrki sanonnan kauneuteen ja henkiseen syvyyteen. Hän halusi tuoda — henkistä kasvua ajatellen — esiin viisauden ydintä, puhtainta moraalia, uskontojen parasta antia ihmisen jalostamiseksi ja Kristuksen ja jumaluuden ilmentämiseksi ihmiskunnassa. P. E:n lahjakkuuteen kuului sekä musikaalinen, kuvataiteellinen että kielellinen puoli. Hän olisi voinut saavuttaa suurenmoisen uran joko taiteen tai tieteen palveluksessa. Mutta hän valitsi teosofisen kirjailijan ja työntekijän osan.

Taide voi parhaimmillaan ilmentää ja välittää ihmisyyttä ja jumaluutta — henkeä ja kauneutta. Se on ihmiskunnan henkisen kasvun eräs edellytys. Kauneus on Jumalan ilmennystä. Koko elämä itse asiassa on jumaluuden ilmennystä ja tuo jumaluus tai Jumala ilmenee kauneuden avulla. Ihminen on jo niin pitkällä jumalallisen elämän kehityksessä, että hän voi tuntea jumalallista elämää, tuntea Jumalaa ja elää Jumalaa. Niin paljon kuin osaamme tajuta kauneutta, osaamme ymmärtää jumaluutta.

Oivallinen on ajatus, että ihminen on sisimmässään monadi, tähtiolento, jumalallisesta elämästä singahtanut kipinä, jolla on muodon mahdollisuus. Kauneus ihmisen elämässä ja ympäröivässä todellisuudessa on jotain, joka ikuisuudessa syntyy ja valmistuu; se ikuisesti kehittyy ja kirkastuu, eikä saavuta ehkä koskaan lopullista muotoa.

Ihmisessä on alempi ja ylempi puolensa. Korkeammassa itsessämme on kolme olemuspuolta: manas, buddhi ja aatma. Manas on ajatus, järki ja totuus; buddhi on hyvyys ja rakkaus; aatma on ihmistahto, jonka syvin olemus on hyvyys ja rakkaus. Itse asiassa ei ole totuutta ilman hyvyyttä ja rakkautta; totuutta ei ole ilman kauneutta; kauneutta ei ole ilman hyvyyttä ja rakkautta eikä kauneutta ilman totuutta. Kauneus on buddhia ja se on luotava tähän fyysiseen maailmaan. Taiteilijat yrittävät saada kauneuden muotoja fyysiseen maailmaan, sisäisen luonnon maailmasta, eetterimaailmasta jotain kauneutta tähän maailmaan.

Taiteella on siis ihmisen henkiselle kasvulle ja ihmiskunnan henkiselle kulttuurille huomattava merkitys. P. E:n toive oli, että teosofisen liikkeen keskuudesta nousee uutta taidetta — henkisistä lähtökohdista. Tuota on jo jossain määrin tapahtunutkin. Onhan jo aiemminkin esim. sävelletty musiikkia henkisiin tarkoituksiin: mysteerioihin ja mm. vapaamuurarimusiikkia (Mozart ja Sibelius jne.).

Palaan vielä kirjailija Herman Hesseen. Hänen teoksensa Lasihelmipeli käsittelee henkisen kehityksen eräänlaista koulutusjärjestelinää. Hän panee musiikille suuren painon. Hän mm. käsittelee kysymystä siitä, miten musiikin laatu voi vaikuttaa ihmiseen, kansaan tai hallitsijaan. Hän sanoo, että musiikin alkuperä on kaukaisessa menneisyydessä. Se syntyy oikeista mittasuhteista ja pohjautuu suureen ykseyteen. Kun maailma on rauhan tilassa, kaikki asiat levossa ja muutokset tapahtuvat korkeiden esikuvien mukaan, voidaan musiikki täydellistää. Milloin halut ja intohimot eivät eksy väärille urille, musiikki voidaan kohottaa täydellisyyteen. Täydellinen musiikki syntyy tasapainosta. Tasapaino saa alkunsa oikeasta, oikea saa alkunsa maailman tarkoituksesta. Sen vuoksi musiikista on mahdollista puhua vain sellaisen ihmisen kanssa, joka on tajunnut maailman tarkoituksen. Klassista musiikkia voimme pitää kulttuurimme hienoimpana uutteena ja ytimenä, koska se ilmentää arvojamme selvimmin ja luonteenomaisimmin. Tuo musiikki merkitsee meille antiikin ja kristinuskon perintöä, iloisen ja urhean vanhurskauden henkeä, ylittämättömän ritarillista moraalia.

Pekka Ervastin — tämän seminaarin keskushenkilön — elämä ja opetukset välittävät meille taiteenkin alalta syvimmän henkistä kasvua aikaansaavan aineksen. Hän ottaa huomioon aikain viisauden syvimmän moraalin, Buddhan ja Jeesus Kristuksen opetukset, joihin hän Pekka Ervast — taiteilija, ajattelija, uskonpuhdistaja, Vuorisaarnan uudelleenesittäjä ja selventäjä, ihmisyyden uskonnon julistaja — on antanut sangen merkittävän panoksen. Hän on sekä Suomen, Euroopan että myös koko ihmiskunnan kannalta varteen otettava vaikuttaja.

Hänen ajatuksensa oli, että kaikki henkinen elämä eri kansoissa lähenee toinen toisensa ilmaisumuotoja. Taide ja kaunokirjallisuus alkavat jo olla kansojen yhteisomaisuutta.

Kauneus, oli se kotoisin mistä kansasta tahansa, muistuttaa meitä sisäisestä jumaluudestamme, henkisestä yhteydestämme. Se tekee meidät veljiksi. Kauneus vaikkapa sävelissä antaa meidän tuntea, että olemme veljiä, koska voimme yhdessä iloita. Näin saatamme ajatella, että yleensäkin jalostuneen taiteen avulla voimme myös kasvaa henkisesti.

Rinnakkaisseminaarin alustus II P. E. -seminaarissa helluntaina 1998

Etusivu Artikkelit