Teosofian harhateistä

Joulukuun O. E. Library Critic arvostelee ankarasti sitä teosofisessa maailmassa leviävää käsitystä, että "tietoa" voidaan saavuttaa pelkällä mielikuvituksen harjoittelulla. Lehti esittää varoittavina esimerkkeinä Adyarin T. S:n johtohenkilöiden lausuntoja, mutta lainaamme lyhennellen kirjoituksen ennen kaikkea siksi, että toivomme sen kiinnittävän huomiomme vaaraan, joka on mahdollinen kaikissa teosofisissa piireissä. [ – J. E. P.]

Lontoossa heinäkuun 5. pnä 1930 pitämissään puheissa Annie Besant mainitsi kuulijoilleen (News and Notes, elokuu, 1930, s. 2-3): "Kun monta, monta vuotta sitten ymmärsin, että oli olemassa vain yksi Elämä, niin jokapäiväisiin puuhiini käydessäni koetin identifioida itseni ei vain ihmisten, vaan ympärilläni olevien eläinten, kasvien ja kivennäisten kanssa, ja jonkun ajan kuluttua yritin päästä osalliseksi niiden tajunnasta sitä mukaa kuin opin hallitsemaan oman tajuntani ilmennyksistä... Muistan varsin hyvin, kuinka koetin ajatella eläväni esineessä, jonka tapasin, ja kuinka aluksi koin vain välähdyksiä sen tajunnasta, kunnes lopulta se ympäröi kaikkia olioita joiden kanssa jouduin kosketuksiin. Ja tällainen harjoitus, jos se valtaa kunkin mielikuvituselämän, on jokaiselle mahdollinen suorittaa arkisten askareitten yhteydessä, — ajatella elävänsä ajallisesti erotetussa tajunnassa, jonka tapaatte ympärillänne."

Tämän Mrs. Besant esitti puhuessaan välttämättömyydestä sisällyttää yleiseen veljeyteen, jonka ytimenä T. S:n on oltava, kaikki elolliset ja elottomat oliot. Ja luonnollisesti on muitakin, jotka ovat omaksuneet saman menettelytavan tutkimuksiinsa Mitä kallio tuntee? Sen saa tietää istumalla kalliolle ja mietiskelemällä. Miltä perunasta tuntuu, kun syöt sen? Mietiskele. Minkälaisia tunteita liikkuu rautamalmissa, kun se sulatetaan uunissa? Mietiskele. Lopulta pääset siitä varmasti selvyyteen, ja jos olet todella helläsydäminen ja tunnet sympatiaa koko luomakuntaa kohtaan, niin ajattelet kahdesti, ennen kuin istut kalliolle, syöt perunan tai hankit teräsyhtiön osakkeita.

Ja ole varovainen leikkiessäsi puiden kanssa. Mrs. Besant kertoo samassa puheessaan, että muuan Adyarissa kasvava puu ei laisinkaan pitänyt kiipeilevistä lapsista. Se oli siksi ystävällinen, että se ei pudottanut niitä maahan, mutta se lähetti tajuntansa ulos "pienen miehen" hahmossa, joka pyysi lapsia luopumaan tuosta epämieluisasta tavasta.

Tämä helppo tutkimistapa on nyt saamassa entistä enemmän kannattajia. Se näkyy sekä kirjallisuudesta että teosofisista luennoista. Yhdysvalloissa vaikuttanut Geoffrey Hodson, joka jo usean kuukauden kuluessa on tuon tuostakin luennoinut elementaalikuntien asukkaista, antaa eräässä esitelmässään sille, joka haluaa mietiskellä luontoa, seuraavan neuvon: "Mene metsään, etsi suuri, terve puu, nojaa sitä vasten, rakasta ja siunaa sitä, tunne sen sydämen sykähdykset ja kasva sen keralla samaan korkeuteen. Opi mietiskelyssä tuntemaan tämä puu, ulota sitten tajuntasi kaikkiin puihin, sitten koko metsään, vuorelle ja koko maailmaan, ja näin tulet yhdeksi koko luonnon kanssa."

Mitä tämä tällainen mietiskely merkitsee? Sitä, että kuka hyvänsä, jolla on riittävän vilkas mielikuvitus, voi muodostaa oman käsityksensä siitä, mitä puussa tapahtuu. Mitä todistuksia hänellä on siitä, että hänen kuvittelunsa vastaavat todellisuutta? Ei mitään. Jos hän saa päähänsä jonkun ajatuksen ja pitää siitä kiinni, hän lopulta uskoo, että se on tosi, että se todellisuudessa vastaa luonnossa vallitsevaa tosiasiallista suhdetta. Hän alkaa uskoa, että kaiken, mitä hän ajatteleekin, täytyy olla totta; hän etääntyy yhä enemmän siitä tieteellisestä säännöstä, että havainnolla täytyy olla kiinteä, mikäli mahdollista kokemusperäinen pohja, ennen kuin teoria voidaan hyväksyä. Hänen oma mielikuvituksensa tulee totuuden kriteeriksi.

On helppo nähdä, mihin tämä vie. Hän alkaa arvostella ihmisiä omien kuvittelujensa nojalla; hän kansoittaa planeetat mielensä mukaisesti; hän uskoo tietävänsä tähdistä enemmän kuin kaikki oppineet astronomit yhteensä. Jos hän haluaa pysytellä maan pinnalla, hän osaa kertoa kaikkien tautien syistä niiden oireita tuntematta. Jos häneltä pyydetään todistuksia, on hänen ainoana todistuksenaan väite, että hän "tietää". Jos hän on taipuvainen psyykkisyyteen, hän alkaa kehittää selvänäköisyyttä", joka — ilmiöitä sellaisenaan kieltämättä — tavallisesti on vain ylenmäärin kiihtynyttä mielikuvitusta, johon liittyy se päähänpinttymä, että kaiken, mitä hänen aivonsa heijastavat sisäiseen näkökenttään, täytyy olla todellista. Ja siten saamme kokonaisen sarjan fantasiaolentoja sinisistä deevoista (vihreistä, jos ne ovat irlantilaisia) ja synnytyksissä avustavista Neitsyt Maarioista ja ikälopuista, kävelykepin turvin lönkyttelevistä tontuista (Geoffrey Hodson, Hollywood Theosophist, tammikuu, 1930, s. 435) astraalitason eläinkuntaan ja okkultiseen kemiaan saakka. Lopulta, jos hän on käytökseltään miellyttävä, ja jos hänellä on riittävästi itseluottamusta ja varmuutta ja kaunopuheisuudella ja mielenmaltilla voi taata toisten myötävaikutuksen, hän voi alkaa esiintyä "harjaantuneena selvänäkijänä", adeptina, arhattina tai minä hyvänsä.

Leadbeaterin ja Besantin kirja "Ihminen: mistä, kuinka ja minne" on esimerkki tästä lapsen leikistä, joka on korotettu "tieteellisen tutkimuksen" arvoon. Sellaisilla keinoilla Leadbeater on päässyt seuraajiensa keskuudessa suureen tiedemiehen asemaan, vaikka hän itse asiassa on kirjoittanut muistiin eloisat kuvittelunsa ja julkaissut ne tosiasioina. Mahdollisesti ne joissakin tapauksissa on suggeroitu yhdelle tai useille, joilla on ollut vilkas mielikuvitus, ja sitten ilmoitettu "useiden tutkijoiden varmentamiksi".

Luonnontutkijoilta on mehiläisten ja muurahaisten tapojen tutkiminen vaatinut monta työteliästä vuotta. Mitä hyvänsä käsityksiä heillä onkin niiden sielunelämästä ne ainakin perustuvat havaintoihin ja kokeisiin. Geoffrey Hodson istuutui mehiläiskeon ääreen (Australian Theosophist, marraskuu, 1930, s. 150; tammikuu, 1931, s. 181), käänsi selvänäköisen silmänsä siihen, ja pian hän kertoi mehiläisenkeleistä ja mehiläisdeevoista ja kultaisista langoista, joiden avulla mehiläiset löytävät paluutien ollessaan hunajankeruumatkoilla, mutta hän ei sanallakaan puhu sellaista, minkä tavallinen kuolevainen voisi todentaa.

Niiden, jotka uskovat olevansa selvänäköisiä, pitäisi olla niin rehellisiä, että he haluaisivat asettaa kykynsä koetukselle, mikä kyllä käy päinsä. tiedetään, että C. W. Leadbeater, muista puhumattakaan, on itsepintaisesti kieltäytynyt asettautumasta kokeelle alttiiksi. Ei ihme, jos hänen kaltaisiaan sitten pidetään sarlataaneina [huijareina]. Pahinta kuitenkin on, että tämänkaltaiset näkijät tarjoavat kuvittelujaan teosofiana siten suunnaten ihmisten huomion pois oikeasta teosofiasta, jolle sellaiset harrastukset ovat vieraita.

Enemmän itsekritiikkiä, — se on huomautus, jota emme kyllin usein tule tehneeksi itsellemme.

Ruusu-Risti — tammikuu 1932

Sydäntäni kirveli, kun luin, mitä tohtori Stokes, "Critic"-lehden ansiokas toimittaja, kirjoitti Annie Besantin ja C. W. Leadbeaterin okkultismista. [Ks. yllä oleva artikkeli.] Toht. Stokes on parin kymmenen vuoden aikana harjoittanut tervejärkistä arvostelua teosofisissa asioissa, ja hän se herätti Amerikassa "Back to Blavatsky" -liikkeen, joka nyt on saanut niin paljon kannattajia kaikissa teosofisissa seuroissa, kun on ymmärretty, että H. P. B. on ensimmäinen ja todellinen auktoriteetti teosofisissa kysymyksissä. Toht. Stokes on humoristi ja hänen arvostelunsa on aina leikillinen sävyltään, mikä seikka taittaa siltä pahimman kärjen. Mutta se voi välistä mennä liian pitkälle, kuten äsken, kun hänen sanansa miltei riistivät kaiken okkultisen ja jooga-arvon A. B:n ja C. W. L:n opetuksista, samalla kun hän varusti heidät erinomaisen rikkaalla mielikuvituksella.

Tämän johdosta muistuu mieleeni, mitä tunnettu saksalainen filosofi, kreivi Hermann Keyserling, kirjoitti teoksessaan "Das Reise-Tagebuch eines Philosophen". Hän kävi matkoiltaan Intiassa myös Adyarissa, tutustuen Teosofisen Päämajan henkilöihin. Hän lausuu persoonallisena vaikutelmanaan Mr. C. W. Leadbeaterista tähän tapaan: Mr. L. epäilemättä näkee astraalisella silmällään mitä hän kirjoissaan kuvailee, sillä hän on liian yksinkertainen älyltään, kyetäkseen keksimään näkyjään. Yhtä suopeata lausuntoa kreivi Keyserling ei anna omasta maanmiehestään tohtori R. Steineristä, jonka hän taas sanoo olleen kyllin älykkään voidakseen keksiäkin antroposofisia näkyjään.

Arvostelijoita on aina, ja jos C. W. L. antaisi kouriintuntuvia todistuksia kyvyistään, kävisi hänen arvatenkin niin kuin H. P. Blavatskyn, joka "okkultisten ilmiöittensä" johdosta leimattiin petturiksi ja kavaltajaksi. Ei maailma välitä sellaisista todistuksista, jotka kääntävät nurin sen hellimiä ennakkoluuloja. H. P. B. katui ilmiöitään, ja vanha okkultinen sääntö vaatiikin, että opetuslapsi ei anna julkisia näytteitä kykyjen käytöstä. Mitä taas tulee kertomuksiin omista havainnoista näkymättömässä maailmassa, ei C. W. L. enempää kuin kukaan toinenkaan pyydä kenenkään sokeata uskoa. Jokainen arvostelkoon omien kokemuksiensa valossa ja oman järkensä kannalta, kuinka paljon todellisuusarvoa hän myöntää selvänäkijäin kertomuksille.

Minun silmissäni C. W. L. on harvinaisen harjaantunut astraalinen selvänäkijä. Mutta kun hän ryhtyy puhumaan korkeammasta tasoista tai yleensä filosofoimaan ja teoretisoimaaan, pysyttelen varovaisena ja kriittisenä. Korkeammat tasot käsittääkseni kadottavat sen aineellis-realistisen leiman, mikä vielä on astraalis-mentaalisella tasolla (ruupalooka, kuten vanhat intialaiset sanovat), mutta C. W. L:n kuvauksista tuntuu kuin kaikki pysyisi samanlaisena aina vain yhä "hienommassa" muodossa, niin että "henki" lopulta ei ole muuta kuin ylen hienoa ainetta. Tämä puolestaan osoittaa minulle, että C. W. L:n havainnot eivät nouse astraalista maailmaa ylemmälle. Mutta hyvä niinkin. Arvonsa kullakin.

Mitä taas Annie Besantiin tulee, on hän siksi vanha ja perehtynyt joogi, ettei hänen neuvonsa mielikuvituksen okkultiseksi kasvattamiseksi ole tuulesta temmattu. Käytämme sanaa "mielikuvitus" usein halveksivassa merkityksessä tarkoittaen sellaista ajatuksen lentoa, jolla ei ole pohjaa todellisuudessa. Mutta sana mielikuvitus merkitsee okkultistille toista. Se on "imaginaatiota", ei paljasta "fantasiaa". Ja imaginaatio on tajuntamme kyky liikkua kuvissa. Viiden aistin avulla teemme havaintoja fyysisessä maailmassa. Siitä kerääntyy tajuntaamme kuvia. Näitä kuvia voimme muutella, muovailla, muodostella ja luoda niiden pohjalla uutta. Se on mielikuvituksen eli imaginaation työtä fyysiseen todellisuuteen nähden. Mutta jos tahdomme kokemusta näkymättömästä maailmasta, ei mielikuvitus sinällään auta. Täytyy ensin saada tajuntaan todellisia havaintoja toisesta maailmasta. Kuinka sellainen tapahtuu? Joogan, so. siveellisen kasvatuksen ja ajatuksen hillinnän avulla. Kun asetumme sielussamme oikeaan suhteeseen näkymättömään maailmaan, silloin sen todellisuus voi koskettaa sisäistä tajuntaamme. Ja mikä on oikea suhde? Se sisältyy sanaan "rakkaus". Kun rakkaudella ja myötätunnolla lähestymme näkymättömiä, silloin ne puhuvat meille. Ja mikä on niiden ensimmäinen puhetapa? Kuvien, imaginaatioiden avulla. Mrs. Besantin neuvo tähtäsi asenteeseen. Kun asenne on oikea, vallitsee sielussa epäitsekkyyden hiljaisuus. Kun sielussa on hiljaista, kuuluu hiljaisuuden ääni. Silloin näkymättömät puhuvat — alussa kuvissa, myöhemmin sanoissa.

Ei siis ole kysymys "mielikuvituksesta" missään halveksittavassa merkityksessä. Kuka tahansa voi antaa mielikuvituksensa lentää, mutta sillä ei ole todellisuusarvoa. Todellisuusarvoa on mielikuvituksella vain siinä tapauksessa, että kuvittelija on todellinen runoilija, täynnä rakkautta kaikkea elämää kohtaan.

Tohtori Stokes ehkei tullut ajatelleeksi tätä eroa.

Toimittajalta (P. E.)

Ruusu-Risti — maaliskuu 1932