Toivo Kuisma

Mitä on mielisairaus?

Quern Deus perdere vult, dementat prius — sen, jonka Jumala tahtoo tuhota, hän ensin tekee mielettömäksi.

Edellä siteerattu latinalainen lause pohjautunee ajanlaskumme alku- tai keskiajoilta. Nykyinen aika ei enää tyydy pyörryttävimmänkään probleemin edessä asettamaan ratkaisun mahdollisuutta jonkin abstraktion varaan; konkreettista, käsin kosketettavaa täytyy universaalisimmankin probleemin ratkaisun olla, ennen kuin se voi saavuttaa materialismin kuorimattomaan sauvaan nojautuneen nykyajan hyväksymisen.

Yksi mutkikkaimmista, mutta samalla suuren yleisön keskuudessa vähiten mielenkiintoa herättäneistä probleemeista on epäilemättä ollut mielisairauskysymys. — Mitä on mielisairaus? Mistä johtuu mielisairaus? Mitä ovat ne tuskat, joita mielisairas kärsii? Miksi mielisairas on riivattu ts. kammottavien henkiolentojen vallassa? — Yhteenkään näistä kysymyksistä tiede ei ole kyennyt vastaamaan niin pätevästi, ettei aina johonkin kohtaan olisi jäänyt tilaa kysymysmerkille. Ja vaikka mielisairauskysymyksen ratkaisuksi laaditut teoriat tehoavatkin materialistisella konkreettisuudellaan suurimpaan osaan nykyajan pintapuolisesti ajattelevista ihmisistä, niin syvemmin ajattelevaa henkilöä — varsinkin sellaista henkilöä, joka on pitemmän ajan joutunut seuraamaan mitä erilaisimpien mielisairaitten sielunelämää ja tutustunut niin ollen perinpohjaisesti psykoosin eri vaiheisiin ja ilmenemismuotoihin, eivät tieteen tähänastiset teoriat ratkaisuineen saa vakuutetuksi, sillä parhaimman ja vakuuttavimmaltakin vaikuttavan ratkaisun alle on hänen tarkkaan silmäänsä jäänyt kuultamaan kysymysmerkki. Eivätkä suurimpienkaan auktoriteettien vakuuttelut merkitse mitään silloin, kun niitä vastaan on olemassa vähäisinkin asiallinen todistus.

Mielisairauskysymyksessä — kuten kaikissa muissakin ratkaisemattomissa kysymyksissä — on yksi teoria tai olettamus kuitenkin yhtä hyvä kuin toinenkin — niin kauan kun ehdotonta selvyyttä ei ole kyetty esittämään. Tunnepuolelle tiede myöntää liian pienen merkityksen. Jos tahtoo saada jotakin selkeyttä, ei alkusysäystä kysymyksen selvittämiseksi ole otettava toisten horjuvilta teorioilta, vaan taholta, jonka tuntee ja vaistoaa vankkumattomaksi, vaikkakin aikaisempien tutkijoitten ennakkoluuloisena hylkäämäksi.

Ergo: käännelkäämme nyt mielisairauskysymystä teosofisessa koeputkessa.

Aivot ovat kehys, johon tajunta pujottautuu, jos kehys rikkoutuu, ei tajunta voi esiintyä.

Tämä on materialistisen ja parallelistisen kannan omaavien tutkijoitten perusajatus siinä niukassa taulukossa, johon he mielisairauskysymystä pohtiessaan ovat päätyneet — ja tämäkin mitään positiivisempaa ilmituomaton ajatus on sangen heikko ja horjuva. Mielisairaalla esiintyy tajunta, esiintyy yhtä varmasti kuin terveelläkin, vaikkakaan ei samojen mittapuitten mukaisena.

Mielisairas voi pelata erinomaisen taitavasti shakkia, jossa matemaattisen tarkka ja johdonmukainen ajattelu on pelin a ja o. Samoin hän saattaa olla äärimmäisen nokkela korttipelissä, jossa nopea ajattelu ja muisti- ja huomiokyky tulevat kysymykseen. Myöskin erilaisissa työaskareissa yms. hän saattaa osoittaa terävää arvostelua ja johdonmukaisuutta; eivätkä sellaisetkaan kysymykset, mitkä kuuluvat erilaisten tieteitten alalle, saa häntä ymmälle aina silloin, kun hän on sattunut kyseellisiä asioita aikoinaan pohtimaan. Voisi luetella lukemattomia esimerkkejä niistä mitä erilaisimmilla aloilla esiintyneistä älykkyyden näytteistä, joita mielisairaat henkilöt ovat osoittaneet, mutta tarkoitushan onkin vain todistaa, että mielisairaalla, jolta aivokehys on rikkoutunut, saattaa tajunta esiintyä yhtä hyvin kuin normaalillakin. (Muuten: täysin normaalia ihmistä ei ole olemassa, jos ajatellaan sen mittapuun mukaisesti, mitä ehdoton normaalikäsite edellyttää.)

Rajoitetun tilan vuoksi ei tämän kirjoituksen puitteissa voi käsitellä mielisairauskysymystä niin laajalti kuin se vaatisi, vaan täytyy tässä tyytyä esittämään vain aiheen yleisin puoli, sekin suppeana ja suureksi osaksi ajatusta ja ei-tyhjentävänä. Samaisen syyn vuoksi en tässä myöskään voi ottaa analyysin alaiseksi enempää kuin yhden mielisairastyypin, tyypin, jonka sairaus ilmenee harhaäänien kuulemisena.

Ei-tieteellistä jakomenetelmää käyttäen voi tämän tyypin jakaa kahteen pääluokkaan:

1) niihin, jotka reagoivat (joko rauhallisesti keskustelemalla tai kiljumalla ja kamppailemalla näkymättömiä henkiolentoja vastaan) ja

2) niihin, jotka suhtautuvat "näkymättömiinsä" passiivisesti (äänettöminä eteensä tuijotellen ja kuunnellen). Viimeksi mainittujen psykologiaa on vaikeampi eritellä heidän vaikenemisensa takia, kun sen sijaan ensiksi mainittujen sisäisen elämän eri vaiheita voi vaikeuksitta seurata päivästä toiseen, jatkuvasti. He ovat kuin avoin kirja.

"Aivot ovat kehys, johon tajunta pujottautuu..." -toteamus, joka pitää paikkansa: päähän sattuneesta, aivorakenteeseen määrätyllä tavalla vaikuttaneesta iskusta henkilö suistuu mielipuolisuuden kammottavaan kuiluun. Mutta ei vain yksistään isku, tärähdys ts. fyysinen syy aiheuta mielisairautta; myöskin psyykkisestä syystä se voi johtua: äkillinen, voimakas sielullinen tuska, esim. surusta tai rajusta ilosta syntynyt affekti, mielenliikutus eli mielenmaltin äkillinen kokonaan kumoutuminen on täysin riittävä aihe sairauden syntymiseksi. Heikompana, mutta kuitenkin huomioonotettavana on vielä kolmaskin syy: perinnöllisyys — suvun jonkun jäsenen mielitauti saattaa kulkeutua suvun seuraavien polvien joihinkin yksilöihin.

Selviönä on nyt joka tapauksessa se, että sairaudelle sysäyksen antava syy sijaitsee ihmisen ihmeteltävän nerokkaassa aivokoneistossa — isku päähän, liian voimakas ajatus yms. osoittavat sen.

"– – jos kehys rikkoutuu, ei tajunta voi esiintyä" — väite, joka on erehdyttävä: rikkoutuneen aivo-koneiston eli kehyksen vahingoittumattomissa osissa esiintyy tajunta yhä ja vahingoittuneessakin osassa se saattaa esiintyä, mutta muuttuneena, ihmisjärjelle poikkeuksellisena ja vieraana, käsittämättömänä. Vasta aivokehyksen kokonaan tuhoutuessa, tajunta katoaa (tylsämieliset). Puuttumatta kuitenkaan mielisairauden eri ilmenemismuotoihin kerron erään esimerkin, joka selvemmin kuin mikään muu tukee tajuntakysymyksen suhteen esittämääni väitettä:

Eräs potilas, joka miltei aina sai taistella näkymättömiä henkiolentoja vastaan, oli tavallisissa oloissa, ts. silloin kun henget eivät häntä ahdistaneet, aivan kuin terveetkin ihmiset hän puheli kaikista asioista järkevästi, vastaili osuvasti hänelle tehtyihin kysymyksiin ja ymmärsi kaiken muun paitsi ei omaa sairauttaan. Hän kuuli ja näki henkiolentoja, eikä mikään mahti maailmassa saanut häntä vakuutetuksi siitä, että ne olivat harhaa. Istuimme kerran vieretysten, ja hän kertoi parhaillaan minulle lapsuusaikaisia muistojaan, kun hän yhtäkkiä keskeytti puheensa ja
jäi sanaa sanomatta tuijottamaan ylös, katonrajaa kohti.

– Nyt ne tulevat taas! kuiskasi hän sitten hiljaa ja viittasi kädellään katon rajaan päin.

Kysymykseeni, mitkä tulevat, hän vastasi hämmästyneellä katseella ja virkkoi sitten puoleksi epäuskoisella puoleksi suuttuneella äänensävyllä:

– Mutta ettekö te sitten tosiaankaan näe niitä?

Ja kun vastasin varmalla ja vakuuttavalla äänellä, etten tosiaankaan nähnyt mitään, niin hän alkoi selittää minulle seuraavasti:

– Ajatelkaapa, että joku sanoisi teille, ettei tuossa seinän vieressä, jossa me molemmat näemme kaapin, ole todellisuudessa olemassa mitään kaappia – mitä te silloin uskoisitte, hänen sanojaanko vaiko omia silmiänne? Mutta ajatelkaapa edelleen, että hänen avukseen tulisi kymmenen muuta henkilöä, jotka kaikki olisivat hänen kannaltaan ja sanoisivat teille, ettei siinä ole minkäänlaista kaappia — mitä te silloin arvelisitte? Silmänne vakuuttaisivat teille, että siinä on kaappi, ja te tulisitte siihen käsitykseen, että joko he pitävät teitä pilkkanaan tai sitten heidän silmänsä valehtelevat, sillä te luonnollisestikin uskoisitte omaan itseenne ja omiin silmiinne... Näin on minunkin laitani: minä näen ne ja kuulen kuinka ne puhelevat — ja uskon, että ne tosiaankin ovat siinä ja että toiset ihmiset pitävät minua pilkkanaan väittäessään, ettei niitä siinä ole — tai sitten on niin, etteivät heidän silmänsä syystä tai toisesta erota niitä, että he siinä suhteessa ovat ikään kuin sokeita ja kuuroja... Ja nytkin, kun ne puhelevat ja neuvottelevat tuolla, niin minusta tuntuu mahdottomalta uskoa, ettette te voi nähdä niitä, ettekä kuulla...

Tämä esimerkki todistaa paremmin kuin mikään muu, kuinka vakuutettuja tällaiset mielisairaat ovat näkemiensä tai kuulemiensa henkiolentojen olemassa olosta — ja samalla se todistaa, että heidän tajuntansa esiintyy yhtä varmana ja selvänä kuin terveenkin henkilön. Mutta todistaako se mitään muuta? Kyllä ja ei. Kun seuraa syrjästä potilaan ja "näkymättömän" välistä keskustelua, niin ei voi muuta kuin ihmetellä loogisuutta, jolla "vastaukset" potilaan huulilta virtaavat; mieleen johtuu ajatusassosiaation avulla kuva henkilöstä, joka keskustelee puhelimessa jonkun kanssa, jonkun, jota syrjässä oleva ei voi kuulla... Ja kun lisäksi joutuu näkemään sen tuskan, jonka kourissa potilas vääntelehtii ja ne lähtemättömästi syöpyvät kauhun ilmeet, jotka vaihtelevat hänen kasvoillaan, hänen kamppaillessaan ja koettaessaan torjua häntä kiusaavia henkiolentoja, niin ei enää voi olla joutumatta lähelle sitä fantastista ajatusta, että siinä muutaman askelen päässä — vaikkakaan itse ei voi sitä nähdä — on todellakin olemassa eteerinen olento, olento, joka jonkinlaisen, ihmisen aivoissa sijaitsevan estelaitteen murruttua muuttuu täysin näkyväksi... Ja kun tutkija tarkastelee asiaa teosofiselta kannalta, niin hän joutuu pakostakin seuraavaan hypoteesiin:

Ihmisen epävakaisessa maailmassa huokuu kammottavia voimia, joiden kanssa kosketuksiin joutumasta on ihmistä ollut estämässä luonnon harkitsevan lain järjestämä este. Este sijaitsee ihmisen ihmeteltävän nerokkaassa aivokoneistossa, ja jos se syystä tai toisesta pääsee murtumaan, joutuu ihminen kuulemaan tai näkemään, tai — riippuen siitä, missä määrin este on vioittunut — sekä kuulemaan että näkemään noita eteerisiä henkivoimia välittömästi. Vaihetta, jolloin ihminen joutuu kamppailemaan niiden kanssa, nimitetään mielisairaudeksi.

On varmaa, etteivät ei-teosofiset tutkijat tule mielisairauskysymyksessä milloinkaan edes näennäisesti varmaan ja ehdottomaan ratkaisuun, vaan että parhaimmankin mahdollisen tutkimuksen tulokseen tulee piiloutumaan ainakin yksi uusia kysymyksiä ja vastauksia tiukkaava kysymysmerkki. Vasta kun he jättävät sen teosofiaan kohdistuvan ennakkoluulonsa, mikä sitoo heidän mahdollisuutensa juuri vaikeimmissa tutkimusaiheissa ja estää heidän etenemisensä vasta silloin he tulevat saamaan teoriansa ja ratkaisunsa niin loogisiksi ja absoluuttisiksi, ettei niihin enää jää ainoatakaan kysymysmerkkiä huomauttelemaan sen tai tämän kohdan heikkoudesta ja horjuvaisuudesta.

Psykooseja tutkiessaan tiedemiehet ovat muutamissa tärkeissä ja oleellisissa kohdissa jättäneet huomioonottamatta mielisairaan "fiksi-idea" -logiikan [= päähänpinttymän – toim. huom.]. Samoin he ovat syrjäyttäneet kaikki abstraktiset, ylimaalliset mahdollisuudet. Yksin sekin nähdäkseni sangen mielenkiintoinen seikka, että henget lähestyvät potilasta ylhäältä päin, on ei-teosofisilta tutkijoilta jäänyt aivan merkityksettömäksi. Miksi henget eivät lähesty potilasta esiin. alhaalta, jostakin nurkasta tai uunin luukusta? Tällaisia, vastausta vaativia kysymysmerkkejä voisi luetella loppumattomiin — ja vastaukset niihin kykenisi antamaan vain teosofisen maailmankatsomuksen omaava tutkija.

Palatakseni vielä tajunnan esiintymiseen huomautan siitä osittain huvittavasta seikasta, että se potilas, jolle olin vakuuttanut, ettemme me toiset nähneet mitään henkiä tms., alkoi sen jälkeen teeskennellä, ettei hänkään muka enää nähnyt niitä! Kun "näkymättömät" kuitenkin käsittämättömällä ylivallallaan pakottivat hänet "keskusteluihin" kanssaan, niin antoi hän hoitajattarien yms. ymmärtää, että hän "vastaili huvikseen yläkerrasta kuuluvan radion ääniin"! Olihan tuo selitys tietysti tyhjää parempi. Omituisena seikkana hänen suhteensa tulkoon vielä mainituksi, että hän, näkymättömien häntä liian ankarasti ahdistaessa, pakeni minun turviini selittäen, etteivät ne uskaltaneet käydä hänen kimppuunsa silloin kun minä olin hänen lähellään! Tämän hän sanoi tulleensa huomaamaan silloin, kun olimme istuneet vierekkäin ja hän oli kertoillut minulle lapsuuden aikaisia muistojaan. Henget, jotka silloin olivat tulleet hänen yhteyteensä, olivat "osoittaneet epäröintiä ja jääneet paikoilleen (ylös, katon rajaan) neuvottelemaan". Myöhemmin tuo seikka, että hän yhdessä ja toisessa luotti ja uskoutui minulle, auttoi minua pääsemään monessa hämärässä, mielisairautta koskevassa seikassa selvyyteen.

On olemassa lukemattomia esimerkkejä mielisairaitten enemmän tai vähemmän johdonmukaisesta teeskentelytaidosta. Eräs, joka kuvitteli olevansa Jeesus (näkymättömät olivat luultavasti suggeroineet häneen pirullisilla voimillaan sen luulon), ja huomasi, että juuri tuo hänen Jeesus-ideansa oli esteenä hänen sairaalasta vapautumiselleen, alkoi teeskennellä päässeensä tuosta luulosta ja onnistuikin pettämään lääkäreitään niin paljon, että nämä eräänä päivänä kutsuivat hänet kansliaan ja ilmoittivat hänen olevan terveen ja pääsevän pois sairaalasta. Teeskentelyn onnistumisesta johtunut raju ilo sumensi kuitenkin hetkeksi sen varovaisuuden ja itsensä tarkkaamisen, jota hän siihen saakka oli johdonmukaisesti noudattanut, ja kun häntä kehotettiin kirjoittamaan oma nimensä jonkin kuittauksen alle, niin hän kirjoittikin siihen: Jeesus Kristus.

Mutta mitä sitten on mielisairaus?

Vastausta on mahdoton keskittää yhdeksi ainoaksi lyhyeksi määritelmäksi. Lukemattomat kysymykset vaatisivat vastausta: miksi toinen henkilö tulee mielisairaaksi varsin pienestä psyykkisestä syystä ja toinen taas kestää raskaimmankin murtumatta? Kuinka (teosofiselta kannalta) on selitettävissä mielisairauden (ja monen muunkin ominaisuuden!) periytyminen, jos ihminen on jälleensyntyvä olento (eihän muuta perinnöllisyyttä loogisesti ajateltuna saisi olla kuin oma karma)? Mikä on mielisairaan vaihe sen jälkeen, kun kuolema on avannut fyysisen pakkopaidan? Onko mielisairaus rangaistus huonosta elämästä — ja jos on, niin miksi juuri hyväntahtoisimmat ja enkelimäisimmät ihmiset ovat alttiimpia mielenvikaisuudelle? Tällaisia kysymyksiä voisi luetella miten paljon tahansa, mutta jokaiseen niistä voi teosofinen ajattelija vastata verraten helposti käyttämällä vain aikaa ja järkeään. Rajoitetun tilan takia ei tässä voi ryhtyä laatimaan vastausta kuhunkin kohtaan erikseen. Ja muutoinkin on aihetta täytynyt viedä eteenpäin, vaikka monin paikoin on herännyt lisäkysymyksiä ja ajatuksia, joita lukijalle olisi pitänyt yhtenäisyyden vuoksi selventää, mutta tämä selvennys- ja todistelutyö on täytynyt hylätä, koska sellainen olisi vaatinut vähintään kokonaisen kirjan kirjoittamisen. Mielisairauskysymyksen yleisimmän ja oleellisimman (hallusinaatiot ja illuusiot) kohdan sen sijaan voi kaiken edellä käsitellyn perusteella määritellä keskitetysti:

Mielisairaus (hallusinaatiot ja illuusiot) on tila, johon joutuneelta henkilöltä on syystä tai toisesta murtunut se tieteelle tuntematon, aivoissa sijaitseva estelaite, mikä siihen asti on luonnon lain välttämättömyydestä ollut erottamassa henkilöä ympärillä huokuvista kammottavista henkivoimista.

Ruusu-Risti — marras-joulukuu 1932


Etusivu Artikkelit