Toivo Kuisma

Olen rakastanut...

Tämä on yöperhosen ääni Himalajan korkeimmalta huipulta —

Niin heikko.

Tämä on liejuiseen suohon vaipuvan viimeinen avunhuuto —

Vain tukahtunut huokaus.

Tämä on katkeavan lootuskukan povessaan suojeleman hopeisen kastehelmen vierähtävä välähdys —

Vain ohikiitävä hetki, ollut ja mennyt, ei koskaan palaava.

Tämä on uni — elämästä puolet.

Rauhattoman vaeltajan väsyneet kasvot hehkuivat kalpeina tihenevää pimeyttä huokuvan usvaisen yön keskellä; ne värisivät ja vavahtelivat, kärsivät ja pelkäsivät, mutta kiihtyivät yhä ylöspäin — tuomiolle.

Sillä niin oli hän itse halunnut väsyessään ja riistäessään itseltään elämän.

Ympärillä väreilevää hurmaavaa avaruutta halkoivat myriadit maailmat täynnä säteilevää elämää, mutta Rauhattoman vaeltajan uhmassaan riutuva katse ei erottanut väreilevää äärettömyyttä ikuisesta äänettömyydestä, ei erottanut elämää kuolemasta eikä valoa pimeydestä, vaikka hänen sammunut sielunsa janosikin valoa nyt enemmän kuin koskaan ennen.

Sillä niin oli määrätty aina olemaan niille, jotka väsyivät ja riistivät itseltään elämän.

Suuri ja synkkä oli karmaansa väsyneitten, katkenneitten sielujen joukko avaran tuomiosalin kaukaisimmassa kolkassa, mutta suurempi ja synkempi oli kunkin jännitykseen jäänyt tuska, sillä se ei lohtua etsien löytänyt toista, ei lähestynyt eikä liittynyt toiseen, koska jokaisen kesken katkenneen sielu oli sammunut sokeaksi kaikelle jo hetkenä, jona he olivat lähteneet.

Niin olivat he itse halunneet väsyessään ja riistäessään itseltään elämän.

Lempeänä kulki kärsivä kuiskaus avaran tuomiosalin kaukaisimpaan kolkkaan kokoontuneitten, kesken katkenneitten sielujen piiriin, ja jokainen heistä oli kuullut oman toivomattoman tuomionsa ja kadonnut olemaan ja odottamaan lohduttomassa pimeydessä sen loppumista — vain Rauhattoman vaeltajan kalpeat kasvot viipyivät vielä ja taistelivat esiin synkkien sielujen katoavasta joukosta, hänen vavahtelevien huultensa kohotessa epätoivoiseen, hukkuvaan huutoon:

– Olen rakastanut...!

Ihmetellen kulki humahdus tuomiosalissa, mutta sen kaukaisimmassa kolkassa taisteli yhä Rauhattoman vaeltajan värisevä huuto, kiihtyen rukouksessaan outoon, esteettömään uhmaan:

– Olen rakastanut, oi, Tuomion Herra! Olen rakastanut rikoksissa, olen rakastanut liassa — ja olen rakastanut itseinhossanikin!... Oi, Tuomion Herra — salli minun nähdä hänet, jota olen rakastanut!

Ihmetellen haki humahdus Rauhattoman vaeltajan kalpeista, värisevistä kasvoista esteettömän uhman salaisuutta, mutta niitten vaikeroiva epätoivo jatkoi haihtuvaa hetkeä vastaan taistellen:

– Olen rakastanut — katso, oi, Tuomion Herra, katso kuinka uhma kasvoissani elää enää vain rukoillakseen, katso kuinka omalla kädelläni sammuttama sielunikin itkee rukouksen mukana ja katso ylpeää päätäni, joka ei koskaan ennen ole uhmastaan alentunut — katso kuinka se nyt taipuu rukoukseen yhtyneenä ja katso käsiäni, jotka viimeisellä hetkellänikin puristautuivat katkeraan kiroukseen — katso, oi, katso kuinka ne nyt epätoivoisina ojentuvat mykkään rukoukseen — oi, Tuomion Herra, minä olen rakastanut, rakastanut... Salli minun nähdä hänet, jota olen rakastanut...

Ihmettelevä humahdus hiipi epäröiden tuomiosalissa, mutta vaikeni ja katosi, kun ylhäältä kuului Hohtavan Äänen lempeä kuiskaus:

– Rauhaton vaeltaja, sinun rakkautesi on ollut vain hehkua, joka on polttanut, polttanut ja tuhonnut. Hän, oi, Rauhaton vaeltaja, hän, jota olet rakastanut, elää nyt ikuisessa pimeydessä sinun paheisiin polttavan ja liittävän rakkautesi takia — elää ikuisessa pimeydessä ja kärsii tuskia, joista. sinulla ei ole aavistustakaan...

Hohtava Ääni vaikeni ja katosi, mutta tuomiosalin kaukaisimmasta kolkasta kiiri Rauhattoman vaeltajan huuto polttavana, viluisena ja epätoivoisena kuin helvetin yö:

– Oi, Tuomion Herra, älä epäile rakkauttani, joka alussa hehkui hillittömänä himona, sillä se on sen jälkeen muuttunut kaipauksessaan kauniiksi ja kauneudessaan voimakkaaksi — oi, Tuomion Herra, salli minun mennä hänen luokseen, jota olen rakastanut, salli minun kärsiä samassa pimeydessä, missä hän nyt kärsii!...

Tuomiosalissa oli hiljaista, kun Hohtava Ääni puhui:

– En voi, oi, Rauhaton vaeltaja, sillä vaikka sinun syntisi ja rikoksesi ovatkin raskaammat kuin hänen, jota olet rakastanut, niin on elämässäsi ollut hapuileva pyrkimys, mikä nyt lieventää sinun tuomiosi ja kärsimyksesi hänen tuomiostaan ja kärsimyksistään.

Hohtava Ääni vaikeni ja katosi, mutta vielä vaikeroivat Rauhattoman vaeltajan kalpeat kasvot rukoillen:

– Oi, Tuomion Herra, mitään hyvää en ole milloinkaan tehnyt — lisää, lisää minun tuomioni ja kärsimykseni samaan mittaan ja päästä minut hänen luokseen, jota olen rakastanut!

Jälleen oli tuomiosalissa hiljaista, kun Hohtava Ääni vastasi:

– Oi, Rauhaton vaeltaja, mitä pyydät! Pyydät tuskaa ja kärsimystä tuskasi ja kärsimystesi lisäksi — ei kukaan vapaaehtoisesti jaksa kestää sitä tuskaa, minkä keskellä hän, jota rakastit, nyt kamppailee. Mutta katso ja tunne itse yksi hetki sen kärsimyksen valotonta tuskaa.

Hohtava Ääni vaikeni, ja avaran tuomiosalin kaukaisimmassa kolkassa haihtuivat Rauhattoman vaeltajan kalpeat kasvot läpäisemättömään pimeyteen ja sen keskeltä kuului vain hänen pitkä ja valittava huutonsa, vaimentuen viimein korahtelevaan kauhuun.

– Oi, Tuomion Herra, kuului kärsineen uupunut ääni, kun pimeys oli haihtunut ja tuska lakannut, oi, Tuomion Herra, tuska oli hirveä, mutta rakkauteni antoi minulle voimia kestämään sen — Oi, Tuomion Herra, lähetä minut hänen luokseen, jota olen rakastanut, että saisin lohduttaa häntä!...

– Poloinen, Rauhaton vaeltaja, en antanut äsken sinun täysin tuntea sitä tuskaa, mitä hän kärsii ikuisessa pimeydessä, hän, jota rakastit — katso ja tunne yksi hetki sen kärsimyksen tulista tuskaa —.

Avaran tuomiosalin kaukaisimmassa kolkassa katosivat Rauhattoman vaeltajan uupuneet kasvot hehkuvaan ja hulmahtelevaan liekkimereen ja sen keskeltä kuului vain hänen haukkova läähätyksensä, joka viimein salpautui tukahtuvaan tuhoon.

– Oi, Tuomion Herra, kuului kärsineen vavahteleva ääni, kun liekkimeri oli sammunut ja tuska lakannut, oi, Tuomion Herra, tuska oli kamala, mutta rakkauteni antoi minulle voimia kestämään sen. — Oi, Tuomion Herra, salli minun päästä hänen luokseen, jota olen rakastanut, että saisin painaa lohduttaen huuleni hänen tuskaisiin huuliinsa ja lähentää viihdyttäen rintani hänen kärsivän poveensa. — Oi, Tuomion Herra, salli meidän kärsiä ja odottaa yhdessä loputtoman ja lohduttoman tuskamme päättymistä!

Poloinen Rauhaton vaeltaja, en antanut vielä äskenkään sinun täysin tuntea sitä tuskaa, mitä hän kärsii, hän, jota rakastit — katso ja tunne sitä yksi hetki.

Rauhattoman vaeltajan värisevät kasvot vääntyivät muodottomaksi hänen vaipuessaan lattialle tuomiosalin kaukaisimmassa kolkassa ja hänen hirvittävässä tuskassa repivät kyntensä syöpyivät syvälle hänen nytkähtelevään ja korahtelevaan rintaansa, huulten silpoutuessa eläimellisessä hurjuudessa raatelevien hampaitten väliin.

Odottava hiljaisuus vallitsi tuomiosalissa, kun Rauhattoman vaeltajan lattialla laahanneet kasvot hitaasti kohosivat pystyyn.

– Oi, Tuomion Herra, kuului kärsineen ääni epätoivoisena ja kuiskaavana rukouksena, oi, Tuomion Herra — lisää tämä tuska minun päälleni kaksinkertaisena, mutta armahda hänet kärsimästä näin hirveätä tuskaa enää enempää, hänet, jota minä olen rakastanut…

Tuomiosalissa kulki kohahtava humahdus, vaimentuen hiljaiseen, soivaan säveleeseen, mutta ylhäällä särkyi Hohtava Ääni kärsivään epätoivoon:

– Oi, Rauhaton vaeltaja, joka voit rakastaa noin suuresti, oi, onneton sielu minun sielustani, miksi riistit itseltäsi elämän ja ehkäisit yhdessäolon hänen kanssaan, jota rakastat! Oi, että olisit jatkanut tietäsi sellaisenakin kuin olit ja elit ja kestänyt määräsi ja aikasi, niin suuri rakkautesi olisi tasoittanut tiesi täällä hänen rinnallaan, jota rakastat, sillä katso, hän, jota rakastat, on ollut täällä valkeudessa sinua odottamassa, mutta sinä onneton sielu minun sielustani, sinä poloinen Rauhaton vaeltaja lisäsit karmaasi riistämällä itseltäsi elämän ja saapumalla ennen määrääsi ja aikaasi! Mutta nähdä minä sallin sinun hänet, jota rakastat — katso!

Avara tuomiosali soi ja sädehti, ja Rauhattoman vaeltajan uupuneen katseen eteen ilmestyi vaalea, onnellinen olento, jonka suloisessa hymyssä viipyi surumielinen ja pettynyt toive.

Rauhattoman vaeltajan hitaasti pimeyteen ja ympäröivään yksinäisyyteen katoavat kasvot värisevät ja vavahtelivat epätoivoisina, kun yö hänet ympäröi kokonaan ja vaalean olennon hymy häipyi.

Mutta niin oli hän itse halunnut väsyessään ja riistäessään itseltään elämän.

Ruusu-Risti — marraskuu 1931


Etusivu Artikkelit