Toivo Kuisma

Raskasta hengitystä

Heräsin yöllä säpsähtäen, enkä voinut nukkua uudelleen. Vuoteeni tuntui kuumalta ja tukahduttavalta, ja hiivin ikkunan ääreen. Ulkona tähysteli hämärä muutaman alastoman puun lomasta, mutta niiden takana kiemurteli korkea, paalutettu aita kuin uhriaan vartioiva käärme, ja minusta tuntui yhtäkkiä, että se oli ollut jollakin tavalla syynä minun heräämiseeni. Värisytti. Kostean, keväisen yön sameassa silmässä oli jotakin väijyvää, mielipuolista...

Hiivin takaisin vuoteeseen ja aloin kaivella vanhoja muistoja. Mutta tajuntaani jäi kosteahiuksisen yön mielipuolinen silmä.

— — — Ja noita-akalla oli vain yksi silmä keskellä otsaa... Niin, siitä on pitkä aika, kun isoäiti eli ja kertoi yksisilmäisistä noidista, kai parikymmentä vuotta...

Olenko milloinkaan tavannut noitia? En — olen, parikin kertaa, mutta he ovat olleet liian moderneja. Heillä on ollut kaksi silmää ja he ovat sanoneet: — Saavutatte onnenne kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana.

Kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana... Sen ikärajan olen jo saavuttanut ja sivuuttanutkin, mutta onnen laita on ollut vähän niin ja näin. Enkö ehkä ole tuntenut onnea? Eikö se ole kulkenut kertaakaan viime aikoina ohitseni ja nykäissyt minua kehottavasti? Ei — on, narkoosissa useinkin, mutta siitä ei ole ollut mitään iloa — myöhemmin. Vain päänsärkyä ja toistuvaa huumausaineen himoa. Pelottavaa, miten paljon olenkaan käyttänyt sellaisia aineita! Paraldehydi, heroiini, medinaali, veronaali, kloraali, luminaali, dioniini, kodeiini, hyoskiini, allaudan ja... ja joitain, joiden nimiä en voi muistaa. Ei ole terveellistä käyttää niin paljon narkoottisia aineita, joista useimmat kuuluvat opiumalkaloideihin.

Mutta on turhaa ajatella niitä. Kunpa pääsisin uudelleen uneen.

Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika. Sinä aikana on tapahtunut paljon sellaista, mitä ei ole hyvä muistella. Mutta isoäidin sadut yksisilmäisistä noidista olivat kauniita, vaikka ne panivatkin sydämen sykkimään kiihkeästi ja kipeästi. Niitä voi kyllä muistella, mutta lienee parempi, ettei isoäiti enää ole kertomassa niitä haudanvakavalla äänellään. Minun täytyy karttaa kiihotusta ja sydämentykytyksiä, sillä lääkäri on sanonut, että sydämeni on hyvin heikko. Se johtuu kait siitä, että olen käyttänyt liian paljon narkoottisia aineita. Ei, minun on mahdotonta päästä uudelleen uneen. Täytyy pyytää yöhoitajattarelta kloraalia.

Hiivin huoneen läpi hiljaa, etten herättäisi Zansenia ja Mårtensonia. Zansenia sanomme vain degeneroituneeksi, mutta Mårtenson on ilmeisesti mielisairas. Eilen hän valitti lääkärille, että hänen päänsä oli yön aikana vaihdettu toiseen. Uusi pää oli muka kuusikymmentä vuotta vanhempi kuin hänen omansa.

Käytävässä vallitsee puolihämärä. Yöhoitajatar torkkuu korituolissa, johon hänen mukavuudekseen on levitetty pari likaista, potilaitten päivisin käyttämää päällystakkia. Hän raottaa unisia silmiään.

– Tarvitsen kloraalia, sanoin lyhyesti ja käännyin katselemaan ikkunasta ulos pimeään yöhön.

– Olette saanut illalla medinaalia nolla viisitoista ja vasta äskettäin olette parantunut keuhkokuumeestanne — en voi antaa teille kloraalia.

Erotan vain heikosti taivasta kohti törröttävät puiden rungot ja kauempana kiemurtelevan paaluaidan. Näyttää kuin yö olisi vetänyt päähänsä mustemman myssyn.

– Minun täytyy saada, tai...

Kuvittelen ääneni kuulostaneen jyrkältä ja uhkaavalta, mutta itse asiassa olenkin puhunut väsyneellä ja hapuilevalla äänellä. Ja hengitykseni on kovin raskasta ja huohottavaa. Ehken ole vielä aivan terve.

Takanani kuuluu heikko napsahdus ja kirkas valo täyttää käytävän jokaisen sopukan. Käännyn hitaasti ja seuraan hoitajatarta lääkekaapille. Hän näyttää hyvin tyyneltä ja hyvin välinpitämättömältä, mutta minä tiedän hänen juuri sillä hetkellä ajattelevan muuatta tapausta jonkin aikaa sitten, jolloin raivoissani uhkasin ivallisin ilmein minun avuttomuudelleni naurahtelevaa lääkäriä. Suonissani lienee silloin virrannut tavallista enemmän sairasta verta.

– Olkaa hyvä!

Nielen kloraalin varmana siitä, että hoitajatar on peloissaan. Tässä mielisairaalassa sanotaan harvoin "olkaa hyvä".

Hoitajatar sulkee lääkekaapin. Seuraan ajatuksettomasti hänen liikkeitään. Hän menee kuulumattomin askelin entiselle paikalleen. Seinäkosketin napsahtaa ja käytävä muuttuu jälleen puolihämäräksi. Mutta miksi hän ei istuudu ja jatka torkkumistaan? Pelkääkö hän yhä vieläkin minua?

Yhtäkkiä tunnen aivoissani sen huumaavan muutoksen, minkä kloraali aina aiheuttaa. Ajattelen, että voisin sinä hetkenä kirjoittaa nimeni oman kuolemantuomioni alle ja ryhtyä heti sen jälkeen luomaan mitä valoisinta runoa keväästä ja kukkasista — lainkaan tuntematta mitään muutosta aivomolekyylieni autuaallisen pehmeässä liikahtelussa. Tällaista lienee Nirvanassa.

Palaan kammiooni, mutten enää varo askeleitani. On yhdentekevää minulle heräävätkö huonetoverini. Mutta he eivät herää. Heidän hengityksensä huokuu yhtä raskaana ja tasaisena. Sytytän savukkeen ja ajattelen, että se on oikeastaan tarpeetonta, sillä pirullisen huumaava kloraali antaa minulle jo kaiken sen, mitä kaipaan. Ulkona on yhä sama synkkä pimeys, mutta minä hymyilen hengessäni sille, sillä uskon sinä hetkenä, että kohtalon petkuttaminen on mahdollista.

Ruusu-Risti — syyskuu 1932


Etusivu Artikkelit