Jorma Partanen

[Ruusu-Ristin toimitussihteerin kirjoituksia]

Näkökohtia henkisestä kasvusta

"Me emme vaadi passiivista mielenlaatua, vaan päinvastoin mitä aktiivisinta, joka heti voi laskea yhteen kaksi ja kaksi ollakseen varma siitä että on oikealla tolalla". Mestari K. H.

Ihminen, joka elää maailmassa, on aina vaaroille altis, mutta tuhannesti suuremmat vaarat uhkaavat sitä, joka on lähtenyt etsimään omaa tuntematonta itseänsä. Hän pyrkii ykseyteen, ja se vaatii, että hänen on selviydyttävä moninaisuudesta. Hän pyrkii elämään, ja aste asteelta maailma hänelle elävöityy. Hän tutkii voimia, jotka vaikuttavat ilmiöiden maailmassa, ja hänelle aukeaa uusia voimatasoja uusine ilmiöineen. Todellista tahtoaan etsiessään hän löytää itsestään lukemattomia ristiriitaisia ja rinnakkaisia tahtomuksia. Elämä muuttuu hänen silmissään entistä dynaamisemmaksi ja itsekasvatus yhä ilmeisemmin voimankäyttökysymykseksi. Syyt, jotka hän ennen on sijoittanut muihin ihmisiin erityisesti tai yleisesti, lähenevät hänen oman minänsä vaikutuspiiriä ja monet tapahtumat, jotka hän on lukenut kaukaisen karmansa hedelmiin, palautuvatkin läheiseen menneisyyteen. Ihminen itse osoittautuu oman elämänsä keskipisteeksi, ei enää passiivisen vastaanottavassa, merkityksessä armoleivän nauttijaksi, vaan oman sarkansa kyntäjäksi, kylväjäksi ja korjaajaksi.

Tämä sisäinen näkemys on seurauksiltaan arvaamattoman laajakantainen, mutta sen käytännöllinen toteuttaminen on elämän vaihteluissa opittava. Se vaikuttaa ihmisessä vakaumuksena, uskona; se saattaa varata hänelle "syyllisyyden" sellaisissakin tapauksissa, joissa toinen olisi valmis ns. tosiseikkojen nojalla lisäämään kanssaihmistensä syntiluetteloa. Jos hänen pyrkimyksensä on todella vilpitön, säästyy hän neurootikolle ominaisesta sairaalloisen itsesyyttelyn ja itsetehostuksen vaihtelusta, ja siitä, että hänelle vähitellen paljastuu syiden ja vaikutusten ihmeellinen leikki, on seurauksena tasapainoisen itsetunnon lisääntyminen.

Tasapaino on toimivien voimien jännitystä. Lopullinen päämäärä on saavuttamaton, eikä siis voittokaan ole milloinkaan kertakaikkinen. Esoteerisen pyrkimyksen herättämä ja ruokkima vakaumus ihmisen vastuunalaisuudesta joutuu joka askeleella koeteltavaksi. Halu tunkeutua elämän ja kuoleman salaisuuksiin tuntuu manaavan kaikki elämän ja kuoleman voimat ihmistä vastaan. Entiset ristiriidat kärjistyvät, ja uusia vaikeuksia syntyy sisätajuisista kätköistä kehkeytyvän karman liittäessä vaikutuksensa ihmisen tietoiseen pyrkimykseen. Kirkkaampina juhlahetkinään ihmisestä tuntuu siltä kuin hänen täydellisyystahtonsa olisi jumalallisena prinsiippinä saanut hetken vallita koko hänen inhimillistä olemustaan, mutta arkioloissa sen on vietinomaisen itsepintaisesti puolustettava olemassaoloaan vastustamalla muita tahdonliikkeitään, neuvottelemalla niiden kanssa vuoroin voittoja, vuoroin tappioita kokien Arjunan on taisteltava, mutta hän empii useasti, sillä ovathan viholliset hänen omaa sukuaan.

Ihmisen vaikeuksille antaa perusvärityksen hänen pyrkimyksensä. Jos hänen päämääränään on eettinen ihanne, ovat hänen vaikeutensakin ennen kaikkea siveellistä kuntoa kysyviä ja kasvattavia. Jos hän sitä vastoin on esoteerisessa työssään pysähtynyt persoonallisuuteensa ja sitä ympäröivään ilmiömaailmaan, kokee hän voittonsa ja tappionsa tasolla, joka tosin vastaa hänen konkreettisuustarvettaan, mutta joka lopulta kuitenkin muuttaa hänen voittonsakin tappioksi.

Esoteeriset harjoitukset — mikäli ne ovat kysymyksessä — eivät saa tulla itsetarkoituksiksi, jos mieli säily ikäviltä yllätyksiltä. Jatkuvaan eettiseen itsekasvatukseen ja henkiseen keskitykseen liittyneinä ne ovat luonnollinen ilmaus pyrkijän halusta olla yhteistyössä luonnon kanssa valmistaa alemmasta psykofysiologisesta elimistöstään entistä herkempi ja kestävämpi ilmaisu- ja toimintavälin sille, joka hänessä joskus on syntyvä. Uusien aistien heräämisestä voi aiheutua kenelle hyvänsä yllätyksiä, mieluisia ja epämieluisia, mutta vakavilta vaaroilta on turvattu vain se, joka lakkaamatta pitää katseensa henkisiä todellisuuksiin suunnattua.

Ihminen, joka ryhtyy harjoittamaan käytännöllistä esoterismia, ei ennakolta tiedä sen vaikutusta itseensä eikä tunne tasoja, joiden yhteyteen hän tahtoen tai tahtomattaan joutuu. Jos hänen työssään pääsevät vaikuttamaa persoonalliset sivuvaikuttimet, tapahtuu kehitys epänormaalisti, ja tasapaino on vain kärsimyksien hinnalla ostettavissa. "Maailmansielu on voima, joka alati pyrkii tasapainoon", sanoo Eliphas Levi. "Kaikkinainen epätäydellinen elämä kiusaa sitä luonnottomuutena, ja se koettaa aina sulattaa itseensä keskosensa."

Länsimaisessa ihmisessä on aina uuden testamentin Tuomasta, joka tahtoi sormin tunnustella uskoakseen todeksi sen mitä näki. Ero lienee vain siinä, että länsimaalainen ei usko silloinkaan, jos hän on tiedemies, tai sitten uskoo liian paljon, jos hän on uskonnollinen. Molemmissa tapauksissa on mieltymys aineellisiin arvioihin ja aisti-ilmiöihin esteenä henkisen tiedon saavuttamiselle.

Ehdottomasti materialistinen tiedemies lienee piakkoin harvinaisuus, mutta naivia uskovaisia riittää vielä pitkiksi ajoiksi niidenkin joukossa, jotka uteliaisuudesta tai tiedonhalusta ovat uskaltautuneet esoteerisiin harjoituksiin, tai jotka puoliuskonnollisesta herätyksestä ovat vakavasti ryhtyneet toteuttamaan esoteerista itsekasvatusmenetelmää. Tulevaisuuden ennakkoluulottomalla tiedemiehellä on turvanaan kriittisyytensä; sen minkä hän rehellisesti hyväksyy, hän myös omaksuu. Hän käsittelee ns. yliluonnollisia ilmiöitä luonnontieteiden alaan kuuluvina ja antaa niille ilmiöiden arvon, mutta vain sen. Hänen tutkimuksillaan tiede tulee jälleen magiaksi ja hän itse maagikoksi, valkoiseksi tai mustaksi.

Uskonto tunneperäisenä ilmauksena ihmisen korkeimmasta pyrkimyksestä tulee säilymään ja säilyttämään arvonsa sikäli kuin se tahtoo kokea ja ilmaista prinsiippiä, josta on käytetty buddhin nimeä, sikäli kuin se viittaa ihmissydämessä uinuvaan vapahtajaan, mystiseen Kristukseen. Tämä tulee olemaan tieteenkin lopullinen päämäärä.

Ne, jotka jo nyt ovat omaksuneet sekä älyä että tunnetta, tiedettä ja uskontoa edustavan ja kehittävän pyrkimysmuodon, esoteerisen itsekasvatusmuodon, ovat samalla päättäneet kasvaa sisäisesti sopusuhtaisiksi olennoiksi. Ja koska he ovat nähneet päämääräkseen Sen, joka ei heissä vielä ole tullut ilmi, on heidän muistettava, että kaikki, mitä voidaan ilmiöiksi nimittää, ovat lopultakin vain kuoria, vertauskuvia, etteivät "unen fosforihohteiset erehdykset, kuumehoureiden hukkaan lausutut sanat luo mitään, toteuta mitään, eivät edes ole olemassakaan", vaan että ne ovat "elämän helvettejä, astraalihuuman höyryjä, väsyneiden silmien häikäistymystä" (Levi).

Jos vainajien oletetut sanomat, unet tai aavistukset, astraalikäärmeen suomujen petolliset välähdykset tai korvin kuullut henkikuiskaukset jollekin merkitsevät enemmän kuin totuus; joka ei kaipaa ilmiöitä alastomuutensa verhoksi, tulee hän pettymysten, ehkäpä kärsimystenkin kautta lopulta kokemaan, että "totuus kestää ilman jumalien ja henkien inspiroimistakin, vieläpä enemmän, se kestää niistä kaikista huolimatta; ’enkelit’ kuiskaavat yleensä valheita ja lisäävät taikauskon suurta sukukuntaa" (Mestari K. H.).

Ruusu-Risti – helmikuu 1933


Eräs kirje

Lisään tähän erään ystäväni kirjoittaman kirjeen. Se kertoo vilpittömästä totuudenkaipuusta, ja sen sanoissa on mietiskelyhetken keskittyneisyyden ja inspiraation välittömyyden leima.

"Veljeni!

Kun tunteesi kuohuvat myrskyaaltoina, kun älysi kamppailee vaikeitten ongelmien kanssa, kun tarmosi terästyy äärimmilleen hankkiakseen minällesi mahdollisuuksia elää ja toteuttaa itseään, niin muista silloin, ettet ole yksin tuossa taistelussa. Tuhannet kärsivät yhtaikaa kanssasi. Kuka tietoisemmin, kuka tiedottomammin; tuhannet pyrkivät ja asettavat elämälleen päämääriä, lankeavat ja nousevat taas ylös jatkuakseen vaellustaan; miljoonien sielusta pusertuu esiin huokaus: ’Elämä on niin raskasta!’ Se on ehkä aivan sanaton, pikemmin aavistettu kuin ajateltu, mutta se on yhtäkaikki eräs elämän järkkymättömiä tosiasioita.

Jos voit asettua hetkiseksi oman elämäsi ulkopuolelle ja suhtautua siihen aivan neutraalisti, niin huomaat varmastikin monessa suhteessa olleesi turhaan katkera. Tämä ehkä koskee Sinuun kipeästi, se ehkä hieman nöyryyttää Sinua, mutta aivan ehdottomasti se myös vapauttaa Sinut. Sinä kohoat ylvään yksinäiseen kotkanlentoon ja ajattelet ihmisistä hieman surumielisesti: kukaan ei voi minua todellisesti auttaa eikä todellisesti vahingoittaa! Kaikki sellainen on näennäistä: lainan lykkäystä, vekselin siirtoa tai protestia. Minun itseni on lopulta kaikki maksettava, ja kun minä olen osani maksanut, niin kuka taitaa silloin minua sormellaan osoittaa? – Veljeni, jos omaksut tuon asenteen, olet voittaja jo kesken taistelusi. Sinä kuljet eteenpäin kohtalosi kanssa, Sinä tilität itse saatavasi ja maksettavasi, et riemastu tyhjästä, et masennu harhasta, olet nero, vaikkei kukaan ihminen sitä Sinulle myöntäisi.

Kun katselet tätä inhimillisen kurjuuden ja heikkouden taulua, joka Sinua aina ympäröi, huomaat helposti, ettei ihmisen tarvitse olla suuri saadakseen ylistystä eikä pieni joutuakseen sorretuksi. Kaikki nämä seikat ovat harhaa. Totta on se ikuinen liekki, joka aina palaa sydämesi alttarilla, tuli, joka ajaa Sinua kärsimyksestä toiseen, voiton ja tappion vaihteluihin, tyranni, joka Sinut lopulta vapauttaa koko tuosta taikakehästä.

Mitä merkitsee epäonnistuminen tai häpeä sen rinnalla, että sisäisesti aina kuljet eteenpäin kaikesta huolimatta. Sinä voit kirota kohtaloasi, Sinä voit sitä siunata, Sinä voit rakastaa sitä kiihkeästi tai olla siitä fatalistisen välinpitämätön. Lopuksi jää kuitenkin jäljelle sisäinen välttämättömyys, jota et voi mitenkään eliminoida pois.

Syntyä, kärsiä, kuolla, — kerta kerralta aina tietoisemmin ja elävämmin, kunnes Sinussa ei lopulta ole yhtään kuollutta solua. Silloin vasta voit puhua ylösnousemuksesta."

Ruusu-Risti – helmikuu 1933


Etsikkoaika

Etsikkoaika on niitä uskonnollisen elämän synnyttämiä nimityksiä, jotka yksimerkityksellisyyteen pyrkivän dogmatiikan kaavailuista huolimatta ovat säilyttäneet todellisuussisältönsä.

Jollekin tuonpuoleista jumalaa pelolla palvovalle etsikkoaika näyttäytyy ennakolta määrättynä ajanjaksona, joka hänen kohdaltaan kenties on jo päättynyt, kenties päättyy pian. Jos hän sen laiminlyö, uhkaa häntä ylhäisen, kiivaan, tuntemattoman jumalan rangaistus. Sillä Jumala ei salli itseänsä pilkattavan —.

Kuitenkin sanotaan, että Jumala antaa aurinkonsa paistaa niin pahoille kuin hyvillekin. Ne, jotka tarkoittavat tällä henkistä aurinkoa, eivät erehdy pitämään etsikkoaikaa kertakaikkisena. Jos he ovat teosofeja, saattavat he tosin pitää ihmisen yrittämismahdollisuuksia rajoitettuna ajatellessaan, mitä on kerrottu elämän sulkeutumisesta praalajaan tai elämänaallon siirtymisestä pallolta toiselle tai siitä ratkaisukohdasta elämien kuluessa, jolloin uppiniskaisen ihmisen on pakko lopullisesti valita oikean tai vasemman käden tie: jälkimmäisen valitessaan hän on myös luopunut "etsikkoajastaan" ja on matkalla minuutensa häviämistä kohti. Inhimillisellä ajalla mitattuna etsikkoaika siis on ylen pitkä, mutta se ei silti yksilön silmissä menetä vakavuuttaan. Tutkiessaan ihmisen kosmillista kehityskulkua, missä tajunnan ulos- ja sisäänhengitys ilmenee "elämän" ja "kuoleman" vuorotteluna ihmeellisine seurauksineen, hän nöyrästi tunnustaa tarvitsevansa osalleen Elämän kaiken kärsivällisyyden. Jos häneltä ehkä puuttuukin sitä elämänvakavuutta, joka lähtee synnintunnon painosta ja tuomiopäivän pelosta, on hänellä toivottavasti sen asemesta tajunnassaan pakottavaa pyrkimystä täydellisyyteen, tahtoa oikeaan itsensä toteuttamiseen, velvoittavaa tuntemusta karman lain vaikutuksesta. Ja hän tuntee itsensä kosmista näkemyksistään huolimatta sittenkin vain ihmiseksi, jonka persoonalliset toimintamahdollisuudet loppuvat hänen nykyisen elämänsä loppuessa. Tämä on hänen varsinainen etsikkoaikansa; sen jälkeen ei Valo ole tässä maailmassa.

Taivasten valtakunta lähestyy kuitenkin ihmistä monta kertaa hänen maaelämänsä aikana. Nämä tilaisuudet ovat sisällöltään ja kantavuudeltaan monivivahteiset kuin itse elämäkin. Jos hän on tehnyt työtä enemmän kuin muu meidän päiviemme ihmiskunta, saattaa häneen jo lapsuus-aikana tai nuoruuselämän kehkeytymisvaiheessa laskeutua mystinen Kristus, ihmisen todellisen kuolemattomuuden hermeettinen hapatus. Jos tämä onni suodaan hänelle elämän ehtoolla, voi hän vanhan Simeonin lailla iloita Lunastajan syntymästä ja käydä ansaitsemaansa lepoon odottamaan uuden elämänpäivän valkenemista.

Vapahtajan syntymää valmistellaan ennustuksin ja ennemerkein; herätystä saarnaavia ja epäjumalia särkeviä profeettoja vastaavat ihmisen minäkeskeisessä maailmassa riehuvat ristiriidat. Kunkin hetken tasapainotilalla on vain määräaikainen oikeutuksensa. Niin kuin elämä on ihmistä suurempi, niin on ihminenkin persoonallisuuttansa suurempi; elämän lakia noudattaen monadi kasvattaa lastaan itsensä arvoiseksi tämän tietämättäkin. "Lempeän luokse Hän tulee kuin lauha länsituuli, mutta. uhmaaja saa tuta Hänet myrskyssä ja ukkosessa". Kaikissa tapauksissa on ihmisellä mahdollisuus saavuttaa jotakin, olipa se sitten uusi tasapaino, syventynyt elämännäkemys tai kokemus, joka pohjimmiltaan jää häneltä salatuksi.

Usko Jumalaan, joka antaa lapselleen koettelemuksia ja vastoinkäymisiä, on ominaisuuksia, jotka kristillisissä uskontokunnissa ovat enimmin vaikuttaneet eettisesti rakentavasti. Älyllisemmän maailmankatsomuksen omaavilta se useinkin puuttuu. Teosofi, joka tarkastelee kokemuksiaan karman lain valossa, oppii niistä ehkä enemmän kuin puhtaasti uskonnollinen ihminen, joka arastellen ajattelee uskon koettelemukseksi saapuneita vaikeuksiaan, mutta hän jää usein ilman sitä siunausta, joka jälkimmäisellä on hartaasta varuillaanolostaan ja luottamuksestaan Korkeimman johtoon.

Kyseessä on lopultakin sisäisen asenteen täydellistäminen: kolminaismaailman vaikutuksiin sisältyy aina uusia syitä ja uusia mahdollisuuksia, tyhjentyvää karmaa täydentää alati rikastuva dharma.

*

Elämän tutkiminen etsikkoaikaperiaatteen kannalta merkitsee siis elämän tarkoituksellisuusprinsiipin tutkimista. Näköalat, jotka tästä avartuvat, ovat lukemattomat. Ajan jatkuvaisuudesta erottuvat vuodet ja vuodenajat, päivät ja hetket itsenäisiksi vaiheiksi, joista kukin näyttää tarjoavan ihmiselle oman erikoisen tilaisuutensa. Ja tutkittuaan oman mikrokosmoksensa suhdetta makrokosmokseen ihminen voi vakavalla mielellä lukea seuraavanlaisen keskustelun:

Pyrophilus: "Voiko taivaan ja maan maaginen avioliitto tapahtua jokaisena vuodenaikana, vai onko se sidottu johonkin määrättyyn aikaan?"

Eudoxus: "Useat eri filosofit ovat ilmoittaneet vuodenajan, jolloin on sopivinta aloittaa tämä työ. Toiset, pidättyvämmät, ovat lausuneet tästä ajatuksensa vain vertauksin. Edelliset ovat maininneet maaliskuun ja kevään. Sacharias ja eräät muut filosofit ilmoittavat aloittaneensa työn pääsiäisenä ja saattaneensa sen onnelliseen päätökseen vuoden kuluessa. Toiset tyytyvät kuvailemaan Hesperian puutarhaa, joka on täynnä kukkia, etenkin orvokkeja ja hyasintteja (jotka ovat kevään ensimmäisiä). Kosmopoliitti, joka on ollut muita nokkelampi, sanoo viitatessaan siihen, että filosofiselle työlle on sopivin vuodenaika se, jolloin kaikki elävät, tuntevat ja kasvavat olennot näyttävät uuden tulen elvyttämiltä, joka ajaa niitä rakastamaan ja lisäämään sukuaan, että nimittäin Venus on sen viehättävän saaren jumalatar, missä hänelle ovat paljastuneet kaikki luonnon salaisuudet. Ilmaistakseen vielä selvemmin tämän vuodenajan hän lisää nähneensä niityllä oinaan ja härän kahden nuoren paimenen keralla. Tällä näppärällä allegorialla hän selvästi ilmoittaa ne kolme kevätkuukautta, joita kuvataan Oinaan, Härän ja Kaksosten taivaallisilla merkeillä". ("Hermeettinen triumfi")

Ruusu-Risti – huhti-toukokuu 1933


Käytännön teosofiaa: veljeys ja yhteisvastuu

Arvostelijat ovat toisinaan huomauttaneet, että teosofeilla on taipumusta kiinnittää liian paljon huomiotaan etäisiin syihin, vieläpä vain oletettuihinkin, ja laiminlyödä läheiset, reaaliset syyt.

Tämä saattaa olla luonnollinen kehitysvaihe nuorelle totuudenetsijälle, joka tahtoo käsittää syiden ja vaikutusten piirin mahdollisimman avaralti. Jos hän yhtä luonnonmukaisesti välttyy älyllisen taivastelun vaarasta, on häntä siinä auttanut tieto, että teosofia on käytännöllistä metafysiikkaa, käytännöllistä uskontoa, käytännöllistä siveysoppia.

Käytännöllisessäkin teosofiassa on vaaransa. Se uhkaa ehkä enemmän vanhaa kuin nuorta teosofia. Se on tottumus teosofin osan esittämiseen, liiallinen kätevyys elämän suuria totuuksia ilmaisevien sanojen käyttelyssä.

Tämän voimme mielipahaksemme huomata joka kerta, kun ajattelua vaativa elämän puristus on pakottanut meidät näkemään uutta sisältöä sanassa, jonka merkityksen olemme luulleet tuntevamme. Veljeys on näitä sanoja, jotka usein toistettuina muuttuvat kaavoiksi. Ja kuitenkin
se ilmaisee ihmisten keskeisen siveysopin kokonaisuudessaan, kristillisen elämänihanteen toimintatavat ja päämäärän.

Tiedämme, että veljeys toteutuu hyvän tahtomme avulla. Usein unohdamme siihen sisältyvän velvoituksen. Hyvän tahtomme osoittaminen jää helposti riippuvaksi tilapäisestä mielisuosiostamme kanssaihmisiämme kohtaan, ellemme tiedä ja tunne, että olemme kaikki vastuussa toisistamme tahdoimmepa sitä tai olimme tahtomatta.

Yhteisvastuu on totuus, jota teosofi ei voi kieltää. Näyttää kuitenkin siltä kuin ihmisen pitäisi ensin kokea itsessään veljeyden ja epäveljellisyyden rakkauden ja rakkaudettomuuden — vastakohdat ennen kuin hän tajuaa, mitä ihmisten keskinäinen vastuu käytännössä on, mitä merkitsee, että "kaikki ovat syypäät kaikkeen".

Tähän näkemykseen sisältyy taivas ja helvetti. Se syventää juopaa, joka on hyvän ja pahan välillä. Paha tuntuu vaanivan sielläkin, missä sitä vähimmin olisi saattanut odottaa, mutta hyvä, joka aikaisemmin kenties on kuvastunut mielessä kalpeana, piirteettömänä abstraktiona, nousee vähitellen silmien eteen kaikkialla vaikuttavana, elävänä voimana, jolla on Mestarin vakavanlempeä katsanto.

Yhteisvastuun tunteminen osoittaa ihmiselle, kuinka kaukana hän vielä on veljeydestä. Velvollisuuksien taakka, jonka se hänelle antaa, tuntuisi mahdottomalta kantaa, ellei hän samalla kuin lahjana saisi lisääntynyttä uskoa kaikkeen hyvään, joka pyrkii ilmi hänessä itsessään ja hänen ihmisveljissään. Hänelle on jatkuvasti luvassa erehdyksiä, mutta hän tahtoo olla kärsivällinen itseensäkin nähden.

Ruusu-Ristin elämä on alusta alkaen veljellisyyden opettelemista. Olemme päättäneet, että tahdomme varjella toisiamme pahasta, mitä voimme aiheuttaa sanoillamme. Jos loukkaavat sanat yrittävät kielellemme, tiedämme heti, että sydämessämme on katkeruutta tai häijyyttä. Ja jos mieleemme nousee ajatuksia, jotka omatuntomme tuomitsee, tahdomme pyyhkiä ne pois, koska tiedämme, että ajatuksillamme voimme vaikuttaa toisiimme.

Ruusu-Risti on vapaalle tahdollemme rakentuva yhteys. Tahdomme oppia toteuttamaan ihanteitamme niiden tukemana, joilla on sama päämäärä kuin itsellämmekin. Hyväksymämme piiri on samalla koetinkivi, joka ilmaisee, missä määrin pystymme toteuttamaan hyvää tahtoamme ulkomaailmassa, siellä minne haluamme viedä sopusointua.

Kaikkialla, missä elämän perusarvot vaativat toteutumistaan ja hyvän ja pahan, oikean ja väärän rajat käydään selviksi, siellä ovat. ristiriidatkin mahdollisuuksina verrattomasti lukuisammat ja vaikutuksiltaan repivämmät kuin muualla, mutta myös sopusoinnun ja yhteisymmärryksen mahdollisuudet vastaavasti rikkaammat. Me emme siis saa pelästyä erimielisyyksiä ja ristiriitoja. Suhtautukaamme niihin tyynesti, rauhaa tahtoen. Jos näemme pahaa itsessämme ja toisissamme, älkäämme antako rauhaa itsellemme ennen kuin olemme tuon pahan voittaneet, — emme hylkäävällä tuomiolla, joka kieltää hyvänkin, vaan ymmärtämyksellä, myötätunnolla, rohkaisulla. Osoittakaamme olevamme käytännössäkin idealisteja sillä, että uskomme ja luotamme hyvän todellisuuteen.

Ihmisten yhteenkuuluvaisuutta on vertauskuvallisesti esitetty molemmista päistään yhteen liitetyllä köydellä, jossa on solmuja tasaisten välimatkojen päässä. Se muistuttaa meitä siitä, että ihmisiä liittää toisiinsa kaikille yhteinen elämä. Toinen vertauskuva, muurilaasti, joka liittää taidolla muovaillut kivet Jumalan asuttavaksi temppeliksi, teroittaa mieliimme totuutta, että veljeys on ainoa yhteisiä yrityksiä koossa pitävä voima.

Me opimme toteuttamaan veljeyttä entistä paremmin kun muistamme, ettei yksikään meistä elä maailmassa eristettynä, vaan että olemme kaikki asetetut toistemme vartijoiksi, tukijoiksi ja auttajiksi.

Emme voi tehdä hyvää emmekä pahaa toisiimme vaikuttamatta. "Yksityiselämä" on sana, jonka on luonut tietämättömyys.

Ruusu-Risti – syyskuu 1933


Täydellisyysihanne symbolina,

ensimmäinen tarot-kortti: Maagikko

Tarotin ensimmäinen kortti, Maagikko, esittää ihmisen täydellisyysihannetta toteutuneena. Se on hermeettisestä vertauskuvastosta tunnettu mies, jonka toinen käsi on ojennettu taivasta, toinen maata kohti. Siihen useasti liittyvät sanat "coagula" ja "solve" ilmaisevat puolestaan tällaisen täydellisen ihmisen toimintamahdollisuudet: hänellä on taito liuottaa ja kiinnittää, valta avata ja sulkea, voima vapauttaa ja sitoa.

Ihminen, joka on lähtenyt itsekasvatuksen kokemusrikkaalle tielle, osoittaa jo pyrkimyksellään, että suvereenisen ihmisen täydellisyyskuva on väikkynyt hänen mielessään saavutettavana ihanteena. Jos oman vajavaisuuden tuntemus ja masentavat epäonnistumiset ovat karkottaneet sen hänen päivittäisestä tietoisuudestaan, on hänellä sitä suurempi syy turvautua apuun, jota se voi hänelle antaa. Täydellisyysihanteena se tosin on säälimätön arvostelija, mutta symbolina se edustaa hänessä itsessään vaikuttavia rakentavaa voimia. Ja koska sisäisten voimien ja niitä vastaavien vertauskuvien välillä vallitsee vuorovaikutussuhde, voi jokainen oikea symboli siis olla ihmiselle elävänä voimalähteenä.

Ruusu-Risti – lokakuu 1933


Joulu lähestyy

Ruusu-Risti-lehden toim.sihteerin jouluisia mietteitä v. 1933

Joulu lähestyy. Kristikunta valmistautuu ottamaan vastaan juhlan, jonka velvoittavana sanomana on rauha ja rakkaus. Se on useimmille historiallisen Jeesuksen syntymäjuhla, mutta se kuvastuu myös monien mielessä tapahtumana, joka tekee jokaisen lapsen syntymästä pyhän mysteerion.

Ehkä elävämmin tunnemme kuin ymmärrämme, mitä joulu on. Ja vaikka järkemme taitaisikin tulkita sen kosmista vertauskuvakieltä, tuntuu siltä kuin tietommekin kehottaisi meitä yksinkertaisin mielin eläytymään tämän juhlan puhdistavaan tunnelmaan, johon sisältyy niin paljon hiljaista onnea ja käsittämättömiä toiveita.

Tuskin erehdymme, jos pidämme tätä kaikkea muistona lapsuudestamme, jolloin hartaina odotimme joulua ja puolittain luvattuja lahjoja. Menneisyys ei kuole; se mikä lapsuudessa on ollut kaunista ja samalla todellista, säilyttää todellisuusarvonsa karttuneista elinvuosista huolimatta. Mutta erehdymmekö aavistaessamme, että lapsuusmuistomme heräävät juuri siksi, että saisimme muistutuksen siitä, niitä emme vielä ole saavuttaneet, tapahtumasta, joka ei vielä ole tullut meidän osaksemme?

Tiedämmehän, mikä on se toivomus, jota harvoin uskallamme lausua edes ajatuksissamme. Se, että ihmisessä itsessään syntyisi Kristus, hänen lunastajansa ja vapahtajansa. Tämä on kaikille lupauksena. Jos tunnemme, että jouluna se on meitä tavallista lähempänä, kuunnelkaamme, mitä se meille puhuu. Omistakaamme tämä juhlamme sille lapselle, joka kauan sitten syntyi Betlehemissä, pienokaisille, jotka kenties hyörivät ympärillämme, sille jumalalliselle lapselle, jonka toivomme syntyvän omassa sielussamme.

Me väitämme itseämme teosofeiksi ja kuitenkin puhumme Kristuksesta ja hänen käskyistään epäilyttävän usein.

Aivan oikein. Meitä voidaan nimittää kristillisiksi teosofeiksi, jos tämä nimitys joitakin miellyttää syystä tai toisesta. Emme kuitenkaan pidä sitä totuudenetsijäin nimeen soveltumattomana. Onhan teosofian tehtävänä valaista ja syventää sitä uskontoa, joka kullekin on läheisin, ja luonnollista on, että monet ovat nähneet Kristuksessa totuuden ja elämänsä korkeimman ihanteen. Ruusu-Ristin keskeisimpänä sanomana on todellakin Kristus.

Ruusuristiläisille itselleen on kuitenkin tarjolla vaara tämän yhteydessä, tosin enemmän teoreettinen kuin käytännöllinen, mutta josta ehkä voi kerran huomauttaa. Sen perustana on yksipuolisuus, tämän inhimillisen luonnon yleinen ominaisuus, mutta joka samalla on keskittyneen pyrkimisen edellytys. En tarkoita uuden testamentin vanhatestamentillista noudattamista; muoto, jossa tämä vaara esiintyy, on suvaitsemattomuus, ensi sijassa teoreettinen, itsetiedoton, mutta myös käytännössä mahdollinen.

Jos väitämme Ruusu-Ristin omistavan täydellisemmän tiedon Jeesuksesta Kristuksesta kuin muut, olemmeko varmat, ettei tämä vakaumuksemme tee meitä suvaitsemattomiksi niitä kohtaan, joille kristinuskon Kristus ei ole yhtä läheinen kuin meille? Onhan Kristus, Aalaja, kaikkien uskontojen takana, ja niitä on paljon, joille on luonnollista kerrata yksilökehityksessään ihmissuvun henkinen kehitys. Useimmille meistä tämä on tarpeen.

Jos edelleen luulemme — ehkä hieman vaateliaasti — kykenevämme suorittamaan sen uskonpuhdistuksen, joka jäi kesken 1600-luvun rosenkreuziläisiltä, muistammeko, mistä olemme saaneet viisauden, johon turvaudumme? Teosofiasta, teosofian välityksellä.

Tämän kieltäminen meidän piirissämme on sokeutta tai epärehellisyyttä. Voi olla tapauksia — aatteemme levitystyön ollessa kyseessä — jolloin näyttää siltä kuin sanomamme tunkeutuisi parhaiten salapukuisena ennakkoluuloilla varustettuun mieleen, mutta onko se totuuden arvon mukaista? Totuudenetsijöinä haluamme itse vapautua ennakkoluuloista; miksi siis elättäisimme niitä muissa? Totuutta on verrattu kaksiteräiseen miekkaan: ei ole aina meidän syymme, jos se haavoittaa. Pitääkö meidän kätkeä se hienotunteisuuden huotraan silloinkin, kun persoonallisuudet ja ihmisten keskinäiset suhteet eivät ole kyseessä?

Ellemme voi kieltää, että teosofia on avannut meille kristinuskon mysteerioita, myöntäkäämme se suoraan, tunnustakaamme värimme ja todistakaamme sillä rakkautemme totuuteen.

Jos vuorisaarnan kautta yritämme lähestyä Kristusta, muistakaamme, Ruusu-Ristin Johtaja, joka tämän tien on meille osoittanut, on koko miehuutensa ajan arastelematta julistanut vain teosofiaa. Ja teosofian toi maailmalle H. P. Blavatsky, joka itse kääntyi buddhalaisuuteen...

Kun lähestyvä joulu tuo mieliimme Mestareista korkeimman, älkäämme unohtako niitä kahta Mestaria, jotka oppilaansa ja sanansaattajansa keralla saivat maailmalta vain ylenkatsetta ja ivaa. Kysykäämme myös itseltämme, tiedämmekö, mitä he ovat opettaneet, ja voimmeko Kristuksen nimessä sivuuttaa heidät ja heidän teosofiansa. Tuskin.

Ruusu-Risti – marras-joulukuu 1933


Suhtautuminen politiikkaan

Muuan kirjoittaja, joka "Theosophistin" lokakuun numerossa hahmottelee poliittisen filosofian suuntaviivoja, esittää poliittisen uskontunnustuksensa seuraavasti: "Minulla on sosialistiset ihanteet, vapaamieliset vaistot ja vanhoilliset sympatiat." Tähän määritelmään yhtyvät epäilemättä monet muutkin teosofit. Jokaisessa näistä kolmesta suunnasta on jotakin, minkä teosofi voi hyväksyä. Valitettavan usein vain tapahtuu, niin kuin kirjoittajammekin huomauttaa, että "vanhoillisen tamas-ominaisuus tulee ilmi liioiteltuna samaten kuin vapaamielisen rajas- ja sosialistin sattva-guna". Ja niin syntyy kangistunutta menneisyyden palvontaa, ylenmääräistä byrokraattisuutta tai liian äkkinäisten muutosten aiheuttamia kumouksia.

Voinemme suorastaan väittää, että tyypillisesti teosofinen suhtautuminen politiikkaan on juuri tämänkaltainen. Luonnollinen seuraus siitä on, että poliittisilla rintamilla tavataan verraten harvoja teosofeja. Tästä heidän syrjästäkatsoja-asenteestaan onkin epäilemättä johtunut usein esitetty mielipide, että teosofit ovat epäsosiaalisia yksilöitä; heille on muka oman itsensä kehittäminen tärkeintä, he eivät tunne isänmaanrakkautta, ja ihmisrakkauden velvoitukset he kuittaavat viittaamalla kylmästi karmaan ja jälleensyntymiseen.

Lienee vaikeata todistaa ennakkoluuloiselle arvostelijalle, kuinka on mahdollista, että teosofi todellakin voi tuntea sosiaaliset velvollisuutensa muiden ihmisten lailla ja rakastaa isänmaataan – politiikkaan puuttumatta. Lyhimmin voimme sanoa tämän johtuvan siitä, että teosofi on individualisti, joka käsittelee ihmisten keskeisiä suhteita ennen kaikkea yksilöiden välisinä. Ja koska yksilöt Jumalasta lähteneinä ovat keskenään veljiä, on teosofin siveysopin ytimenä veljeyden toteuttamisen velvoitus. Kun hän veljeysaatteen valossa tarkastelee elämää ympärillään, näkee hän politiikankin itsekkyyden ja epäitsekkyyden taistelukenttänä; jos hän lisäksi on huomaavinaan, että siinä ilmeisimmin kilpailevat vain erilaisia etuja tavoittelevat ryhmät, vetäytyy hän luultavimmin syrjään.

Ei kuitenkaan voi kieltää, etteivätkö yhteiskunnalliset ja valtiolliset kysymykset tarjoaisi runsaasti probleemoja teosofisen totuudenetsijän ratkaistavaksi. Onhan yksilön helpompi määrätä toimintansa suuntaviivat pienen piirin ollessa kyseessä kuin selvittää suhteensa ihmisjoukkoihin tai suorastaan kansojen ja valtioiden erilaisiin elämänmuotoihin, joissa vieteillä ja vaistoilla näyttää olevan ensiarvoinen johtoasema, ja joista suorastaan puuttuu minuus, älyllisen ja siveellisen toiminnan keskipiste. Ei ole syytä ihmetellä, jos moni teosofi tietoisesti jättää huomiotta massat ja niihin nojautuvan toiminnan. Onhan hän riittävän monta kertaa kokenut, että vain ihmisyksilö voi jalostuen muuttua ja siten omalta osaltaan nostaa yleistä tasoa.

Ranskalainen Julien Benda on kirjassaan "La trahison des clercs" (Paris, Grasset, 1927) koettanut osoittaa, että aikamme epäkohtiin ovat ennen kaikkea syypäät "klerkit", "kaikki ne, joiden toiminta ei pohjimmiltaan tähtää käytännöllisiin tarkoitusperiin, vaan jotka etsiessään iloaan taiteen tai tieteen harjoittamisesta tai metafyysisestä ajattelusta, lyhyesti sanoen ajattomasta hyvästä, sanovat kukin omalla tavallaan: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta...", joiden toiminta on suoranaista oppositiota joukkojen realismille." Benda väittää, että ne, joiden tulisi toimia kansojen henkisinä johtajina, ovat alentuneet palvelemaan puhtaasti käytännöllisiä pyrkimyksiä; filosofit ja kirkonmiehet ovat luopuneet yleispätevän totuuden etsinnästä asettautuen poliittisten intohimojen käskyläisiksi, ja taiteessa on klassisismista romantiikkaan siirtyminen merkinnyt jatkuvaa ylistyslaulua joukkosielun kunniaksi.

Bendan tarkoitus on selvä: hengen ihmisten on nähtävä dharmansa, elämäntehtävänsä, ja pyrittävä toteuttamaan sitä kieltäytymällä harrastuksista ja tehtävistä, jotka eivät heille kuulu, mutta joita nykyisenä demokraattisena aikana olemme tottuneet pitämään kaikille yhtä luonnollisena ja luvallisina. Heidän on saatettava puhtaat henkiset arvot asemaan, joka niille kuuluu, ja siten palautettava maailmaan voimien tasapaino, joka on uhkaavasti häiriytynyt. Ja tämä on mahdollista — niin paradoksaaliselta kuin se kuuluukin — vain siten, että hengen ihmiset, kansojen todelliset johtajat, eivät pyri "reaaliseen" johtoon.

Huomattakoon, että kyseessä on kahden elämänkäsityksen vastakohta. Nimitykset ovat epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia; sanat idealismi ja materialismi, individualismi ja kollektivismi, palvelu ja hallitseminen kuvaavat niitä eri puolilta.

Mikä sitten on Ruusu-Ristin suhde politiikkaan?

Ruusu-Risti ei järjestönä kannata mitään puoluetta tai poliittista uskontunnustusta; se ei suosittele niitä jäsenilleen, mutta ei myöskään kiellä. Se edellyttää, että sen jäsenet ovat totuudenetsijöitä, ja nämä taas osoittavat ruusuristiläisyytensä sikäli kuin he tietoa ja viisautta saavuttaessaan levittävät ympärilleen suvaitsevaisuutta ja veljesrakkautta.

Ruusu-Ristin jäsenet rakastavat kansaansa ja isänmaataan. Monet heistä, kärsimyksistä katkeroituneet tai muuten vieraantuneet, ovat juuri teosofian välityksellä saaneet takaisin isänmaansa, — ei enää kohtalon suomana pakollisena syntymämaana tai luonnollisena etuyhteytenä, vaan Suomen kansalle kuuluvana täydellisyysihanteena, henkisenä todellisuutena, joka jo on toteutumassa keskuudessamme.

Ruusu-Ristin jäsenet — luulen voivani puhua kaikkien nimissä — uskovat Suomen suureen tulevaisuuteen, mutta he tuntevat samalla, että onnellinen tulevaisuus on saavutettavissa vain hyvällä tahdolla, keskinäisellä ymmärtämyksellä ja anteeksiantavalla veljeydellä kaikkia ihmisiä kohtaan. Osallistuminen Suomen kansan kohtaloyhteyteen merkitsee heille, että he, niin syrjäisiä ja vähälukuisia kuin lienevätkin, tuntevat olevansa vastuussa kansamme kohtalosta, ja he tahtovat toteuttaa rauhaa ja sopusointua niistäkin huolimatta, joissa pelkkä vuorisaarnan nimi herättää vastustusta.

Ruusuristiläinen tahtoo ilomielin kantaa omaa ristiänsä senkin takia, että hän tietää jokaisen sille puhkeavan ruusun tekevän hänet entistä kykenevämmäksi kantamaan oman kansansa ristiä.

Ruusu-Risti – tammikuu 1934


Rakkautta ei oteta vastaan niin kuin työstä maksettua palkkaa, vaan polvistuen, nöyränä. Jos itse olemme jotakin tehneet rakkaudesta, emme ole tehneet sitä palkkion toivossa; jos muut osoittavat meille rakkautta, älkäämme kuvitelko, että he haluavat tulla velkojiksemme.

Rakkaus on Lain täyttymys, mutta samalla se nousee Lain yläpuolelle sillä, ettei se aseta palvelukselleen rajoja, ja sillä, että kiitollisuus, rakkautta uhkuvien tekojen luonnollinen vastavaikutus, ei milloinkaan löydä itselleen riittävästi ilmaisukeinoja lainalaisesta maailmasta. Todellista rakkautta ei voida myydä eikä maksaa siksi, että se ei ole kotoisin tästä maailmasta.

*

Jos päätät jostakin kieltäytyä, älä esitä sitä itsellesi kieltona. Siveysohjeet eivät ensi sijassa ole kieltoja, vaan käskyjä, silloinkin kun ne muodollisesti kieltävät. Niiden tarkoituksena ei ole hajottaminen, vaan rakentaminen; pidättäytymiseen velvoittava kielto on vain helpompi ymmärtää ja noudattaa kuin positiivinen kehotus, jossa tavoittelemamme ihanne jo on ilmaistuna. Muodollisesti kieltävää siveyssääntöä on siis noudatettava niin kuin se olisi positiivinen kehotus hyvään; yhteiskuntamoraali ja Mooseksen käskyt ovat esimerkkejä kieltomoraalin riittämättömyydestä.

*

Maailmassa on nyt paljon pahaa, sanot. Enemmän kuin ennen. Ehkäpä se johtuu siitä, että maailmassa nyt on enemmän hyvää kuin ennen.

*

Milloin on totuus jättänyt pulaan sen, joka sitä on pitänyt korkeimpana ihanteenaan ja kalleimpana aarteenaan!

*

"Miten tahtoisinkaan auttaa sinua näkemään suuruutesi! Pelkään vain, ettet vielä ole tarpeeksi pieni."

*

Alat viihtyä omassa seurassasi. Olet siis sittenkin jotakin. Mitä, — sitä et vielä tiedä itsekään.

*

Tunne on oivallinen parittaja. Se voi johdattaa neitseellisen sydämen ja ala-arvoiset uskomukset suorastaan sakramentaalisen purkamattomaan avioliittoon.

*

Ihmiselle on luonnollista pyrkiä onneen, mutta miten monelle onni on vain nautintoa ja — tajuttomuutta!

*

Emme tarvitse uskontoa todistamaan, että olemme vain ihmisiä. Se on antanut meille jotakin arvokasta ja pysyvää vasta silloin kun se on johdattanut meidät vakaumukseen, että voimme olla enemmän kuin ihmisiä.

Ruusu-Risti – maaliskuu 1934


Äänen ja musiikin olemuksesta

Mystikko, joka hartaudessa pyrkii jumalansa yhteyteen, – ja taiteilija, joka sanoin, värein tai sävelin rakastamaansa elämää, ovat toistensa sukua. Todellisuus, jota mystikko tavoittelee, on tosin aistimaailman ylä- ja sisäpuolella, ja ellei hän satu samalla olemaan taiteilija, hän ilmentää henkiset kokemuksensa uusina siveellisinä tekijöinä jokapäiväisessä elämässään. Käytännöllisellä toteuttamisella on pääpaino silloinkin, kun hän uskaltautuu kuvailemaan Sitä, joka itsessään on määrittelemätön. Taiteilijalle taas ei pelkkä ilmaisu ole riittävä; elämykset tulevat hänelle taiteellisesti merkityksellisiksi silloin, kun ne liittyvät näkyvän todellisuuden tarjoamiin muotoihin.

Vaikka siis ilmaisusta kieltäytyminen ja esteettisen ilmaisun tarve erottavat mystikon ja taiteilijan toisistaan, on kumpaisellekin ominaista pyrkimyksen ilmeinen tunnepohjaisuus. Tämän lisäksi, ja sitä haluan erikoisesti painostaa, molempien toiminnassa vaikuttaa ehdoton totuuden vaatimus.

Jos näin on, niin kuin on sanottu, että rehellinen pyrkimys vie ihmisen askel askeleelta lähemmäksi totuutta, merkitsee se mystikon ja taiteilijan ollessa vertailtavana, että kummatkin, sekä vilpitön mystikko että esteettiselle omalletunnolleen uskollinen taiteilija voivat välittää meille elämyksiä, joissa on totuuden leima.

Yhtä luonnollista on, että heillä myöskin saattaa olla yhteisiä kokemuksia ja että ne keskenään vertailtuina täydentävät ja selittävät toisiaan.

Mikäli ne esiintyvät kuvina ja käsitteinä, sikäli niihin voidaan tietokriittisessä tarkastelussa sovelluttaa uusimpia psykologisia tutkimusmenetelmiä. Tulos saattaa aluksi tuntua hämmästyttävältä, ellei suorastaan masentavalta, sillä puhtaasti subjektiivinen ja persoonallinen osuus näyttää olevan säännöllisesti suurempi kuin itse kokemusten nojalla oltaisi taipuvaisia uskomaan. Jos kuitenkin oletamme, että mystikolla ja taiteilijalla on elämyksiä, joilla on objektiivistakin totuusarvoa, on syytä muistaa, että asianomaisen henkilön on ensin saatava ne itselleen tajuttaviksi juuri oman sielullisen sisältönsä välityksellä.

Jos taas toisaalta tutkitaan, milloin jonkun mystikon on mielestämme parhaiten onnistunut ilmaisemaan elämyksensä, näemme hänen turvautuneen taiteen vaikutuskeinoihin, ennen kaikkea vertaukseen, symboliin, sidottuun, rytmilliseen esitykseen. Niissä esiintyvät vertaukset ja symbolit varsinaisen ajatussisällön tiivistyminä, rytmi ja sanojen soinnilliset arvot (maalaustaiteessa värin valöörit) taas välittävät alkuperäisen elämyksen tunnepohjan.

Rytmin ja "sanamusiikin" vaikutuksen tunnemme jokainen kokemuksestamme. Ne sisältyvät runolliseen taideteokseen ja ovat siis myös olleet taiteilijan tajunnassa runon syntyessä. Taiteellista luomisprosessia tutkittaessa voidaankin nähdä, että niin on laita. Jos runoilija on tyyppiä, jota voisimme nimittää plastiseksi, on hänen tajunnassaan silloin vallalla voimakas rytmillisyyden syke. Jos hän taas on "impressionistinen" ja haluaa siis ennen kaikkea ilmaista voimakkaita tunnetiloja ilman selväpiirteisiä mielikuvia, syntyy runo usein sielullisessa tilassa, jota parhaiten voisi nimittää melodis-musikaaliseksi. Pyrkimys harmoniaan, joka myös on musikaalinen kvaliteetti, on jokaiselle runoilijalle ominainen, kuuluipa hän mihin tyyppiin tahansa.

Musiikki näyttelee osaansa myös mystikkojen sisäisessä elämässä. Sen käsitteettömyys vastaa heidän pyrkimystään vapautua fantasiakuvien houkutuksista ja näyistä, jotka saavat heidät helposti unohtamaan korkean päämääränsä. Toisaalta sen tunnepohjaisuus vetoaa heidän pyrkimyksensä tunnepitoisuuteen.

Keskiajalla musiikki sai runsaan osansa teologisesta luokittelu- ja määrittelyinnosta. Hugues de S. Victor esittää pitkälti musiikin teoriaa: "On kolmenlaista musiikkia, maailmojen musiikkia, ihmissuvun musiikkia, soittimien musiikkia. Maailmojen musiikista on yksi elementtien, toinen planeettojen, kolmas ajan musiikkia", jne. Teologinen kaavailu nojautui kuitenkin alkuperäisiin kokemuksiin. Useat mystikot ovat haltioitumishetkinään kokeneet musiikkia, ja koska he eivät ole olleet säveltäjiä, täytyy meidän tyytyä heidän pelkkään vakuutukseensa. Paljon ei meille todellakaan sano se, että Gaylla oli "sielu, sydän ja pää täynnä musiikkia, kauneudeltaan toisenlaista kuin se, jota äänin esitetään", eikä myöskään se, että musikaalisista elämyksistään kuuluisa Richard Rolle koki korkeimman todellisuuden "taivaallisena melodiana, niin suloisena, että on vaikeaa kestää sitä " ja että hänellä "mietiskely muuttuu ilolauluksi".

Kaikki musiikkia kokeneet mystikot vakuuttavat yhdestä suusta, että heidän kuulemansa on maallista musiikkia. Sitä ei edes kuulla korvilla, vaan sisäisenä kuulolla, ja maalliset "soraäänet saavat sen muuttumaan takaisin ajatukseksi". Saman kokemuksen ovat tehneet myös säveltäjät. Heidänkin ilmaisumahdollisuuksillaan on rajansa, ei ensi sijassa teknilliseen taitoon liittyviä, vaan siinä, että musiikki itse on lopultakin aistimellisen kuulon ja fyysisten ilmaisuvälineitten yläpuolella. Musiikki tulee "portille saakka", sanoo Busoni. "Ristikolle asti, joka erottaa ihmiset ja ikuisuuden. — Tai joka avautuu laskeakseen sisälle ajassa olleen. Portin tuolla puolen kaikuu musiikki. Ei mikään säveltaide. Ehkäpä meidän on ensin jätettävä maa voidaksemme kuulla sitä."

Mystikot ja säveltäjät todistavat siis samaa: musiikki voi määrätyssä vaiheessa esiintyä transsendenttina todellisuutena. Mystikolle se on kuitenkin vain armolahja, jolla ei ole arvoa itsessään, säveltäjällä, jonka elämäntehtävänä on toimia välittäjänä ja maagikkona, on tragiikkansa siinä, etteivät mitkään äänet riitä ilmaisemaan hänen musikaalisia kokemuksiaan siksi, että ne ovat hänelle soivaa hiljaisuutta. Ja miten paljon vastaanottamiskykyämme korkeammalla ovatkaan suurimmat sävelteokset! Kaikki käsitteelliset määrittelymme jäävät heikoiksi tulkintayrityksiksi; sävellykset ilmaisevat aina enemmän kuin pystymme omaksumaan. Me tunnemme, että musiikki todella on luomakunnan sisäistä elämää, Dionysosta, ja että se matemaattisessa abstraktisuudessaan on samalla todellisuutta, joka soi ihmishengen apollinisissa taivaassa. Suurten laulajien ja soittajien Krishnan, Orfeuksen, Väinämöisen musiikille ovat vanhat kertomukset antaneet kosmisen kaikupohjan.

Onko sitten musiikilla muuta yhteyttä maailmankaikkeudessa vaikuttaviin voimiin kuin se, että se perustuu kappaleitten määrättyjen värähtelyjen rytmitykseen ja soinnutukseen? Onko sillä muuta voimatodellisuutta kuin se, joka pohjautuu alkuperältään fysikaalisten äänien vaikutukseen ihmismieleen ja niin toistumiseen soivina muistikuvina?

Musiikin kosmisista vastaavaisuuksista on puhuttu mysteeriossa pitkiä aikoja sitten, ja vielä tänä päivänä on niitä, jotka ajattelevat siihen suuntaan. Pythagoralaiset väittivät aikoinaan, että maailma on syntynyt kaaoksesta äänen tai harmonian voimalla ja rakennettu musikaalisten suhteitten periaatteille; samaten vastaavat ihmisten kohtaloita ohjaavien, harmoniassa liikkuvien planeettojen välimatkat musikaalisia intervalleja, ja Censorinuksen mukaan "niistä lähtee erilaisia ääniä, niin täydellisesti sopusointuisia, että siitä syntyy mitä suloisin sointi, joka on meille kuulumaton vain äänen valtavuuden vuoksi, jota meidän korvamme eivät kykene vastaanottamaan". Pythagoralaiset lukivat muuten musiikin matematiikkaan – johon myös kuuluivat aritmetiikka, astronomia ja geometria — ja vaativat että kaikki, jotka heidän kouluunsa pyrkivät, olivat valmistavasti niihin perehtyneet. Justinus Marttyyri kertoo pyrkineensä pythagoralaiseen kouluun, mutta tulleensa hyljätyksi juuri siksi, ettei hän tuntenut näitä tieteitä.

Nykyaikaisista okkultisteista käsittelee H. P. Blavatsky useaan otteeseen äänen ja rytmin probleemia "Salaisessa Opissaan". Esitämme tässä eräitä hänen sanojaan:

Epäilemättä okkultinen filosofia voisi oppia koko joukon nykyajan eksaktilta tieteeltä, mutta jälkimmäinen saisi puolestaan hyötyä muinaisesta opista useammassa kuin yhdessä suhteessa, pääasiassa kosmogoniassa. Se saisi esimerkiksi tietää monien planeettojen välistä avaruuden täyttävien substanssien mystisen, alkemiallisen ja transsendentin merkityksen, substanssien, jotka läpäisevät toisensa ja ovat alimmalla asteella niin sanotun väreilyn avulla esiintyvien ilmiöiden syntymisen suoranaisena syynä. Ainoastaan todellisen, ei hypoteettisen eetterin, tai paremminkin akaashan ja muiden salaisuuksien tuntemus voi johtaa voimien tuntemukseen...

Eetteri synnytti äänen, sanotaan Puraanoissa, ja tälle väitteelle nauretaan. Ääni on tulos ilman värähtelyistä, meitä oikaistaan. Ja mitä on ilma? Voisiko sitä olla olemassa, ellei avaruudessa olisi eetteri välittäjänä kannattamassa sen molekyylejä? Asia on aivan yksinkertaisesti siten. Materialistit eivät voi myöntää, että aineen ulkopuolella olisi mitään olemassa, koska painottoman voiman — kaikkien fysikaalisten voimien lähteen ja pään — myöntämisestä olisi seurauksena se, että heidän täytyisi myöntää muidenkin älyllisten voimien olemassaolo, ja se veisi tieteen kovin pitkälle. Senhän pitäisi hyväksyä seuraamuksena sekin, että ihmisessä on vielä henkisempi voima — kerta kaikkiaan kokonaan riippumaton kaikista aineen muodoista — josta fyysikot eivät tiedä mitään.

Fyysisten ilmiöiden koko sarja on lähtöisin eetterin juuresta — akaashasta, niin kuin duaalinen akaasha lähtee erilaistumattomasta ns. kaaoksesta, joka on muulaprakritin, juuriaineen ensimmäinen aspekti ja ensimmäinen abstraktinen käsite, jonka voi muodostaa parabrahmanista. Nykyaikainen tiede jakakoon hypoteettisen eetterinsä niin monella tavalla kuin haluaa; todellinen avaruuseetteri pysyy kauttaaltaan sellaisena kuin on. Sillä on seitsemän "prinsiippiänsä", niin kuin kaikella muullakin luonnossa on, ja missä ei ole eetteriä, siellä ei myöskään olisi mitään ääntä, koska eetteri on luonnon väreilevä kaikupohja seitsemine erilaistumuksineen.

Esittämällä äänen aiheuttajaksi eetterin, tai sitä korkeamman akaashan, H. P. B. myös selvittää, kuinka voidaan puhua musiikin kosmillisista vastaavaisuuksista. Kysymyksessä ovat ennen kaikkea ne "äänet", jotka Censorinuksen mukaan ovat liian voimakkaat kuultaviksi, ja joista ehkä ovat kaikua mystikkojen taivaallinen soitanto ja säveltäjien ilmaisua pakeneva "ylimusiikki". Äänillä ja rytmillä on joka tapauksessa vaikutussuhteensa luontoon, sillä "atomeja sanotaan okkultismissa värähtelyiksi ja myöskin kollektiivisesti ääneksi", ja H. P. B. väittää äänen olevan hirvittävän voiman:

Se on tyrmistyttävä voima, jota — jos sitä ohjataan salaisella tiedolla — ei edes miljoonan Niagaran synnyttämä sähkö voisi vastustaa. Voidaan synnyttää sellainen ääni, että se voisi nostaa Kheopsin pyramidin ilmaan tai että kuoleva, suorastaan henkihieverissä oleva ihminen voitaisiin elvyttää eloon ja täyttää uudella voimalla ja elintarmolla.

Sillä ääni synnyttää, tai pikemminkin kerää kokoon elementit, joista syntyy eräänlainen otsoni, jota kemia ei pysty valmistamaan, mutta joka on alkemian mahdollisuuksien rajoissa. Se voi myös herättää henkiin ihmisen tai eläimen, jonka astraalista elollisruumista ei ole peruuttamattomasti irrotettu fyysisestä ruumiista magneettisen eli oodisen langan katkomisella. Koska tämän kirjoittaja on tällä voimalla kolmasti herätetty kuolleista, pitäisi voida uskoa, että hän jotakin siitä tietää.

Tiede ei toistaiseksi ole voinut yhtyä H. P. B:n rohkeisiin väitteisiin, mutta niille vanhoille ajatuksille, joita hän esitti, tekee suuresti oikeutta se kemiassa tehty hämmästyttävä havainto, että ns. alkuaineet voidaan jakaa periodisiin ryhmiin, "oktaaveihin", joissa seitsenluku on määräävänä ja joissa atomipainoissa määrätyt alkuaineet seuraavat toisiaan välimatkoin, jotka likipitäen vastaavat sävelten intervalleja skaalassa. Atomipainon noustessa kemiallisesta alkuaineesta toiseen siirryttäessä toistuvat samankaltaiset alkuaineet periodisesti, ja kaikki ne jakautuvat ryhmiin (I—VIII). Kunkin ryhmän kaikilla alkuaineilla on lisäksi suurin piirtein sama valenssi (luku, joka ilmoittaa, monenko vetyatomin tai sen kanssa samanarvoisen atomin kanssa eri alkuaineet yhtyvät molekyyliksi); muut ominaisuudet lisääntyvät asteittain siirryttäessä ryhmän jäsenestä, jolla on kevyin atomi, siihen, jolla on raskain atomi, kun taas yhden ryhmän ja sitä seuraavan ryhmän välillä ovat kaikki ne kemialliset eroavaisuudet, jotka liittyvät valenssin asteittaiseen kasvuun.

Kemiallisten alkuaineitten "oktaavilain" esitti täydellisimpänä Mendelejeff. Se on pitänyt paikkansa niin hyvin, että monet taulukkoon jääneet aukot on täydennetty myöhemmin keksityillä alkuaineilla. Onpa sitä voitu täydentää silläkin tavalla, että oktaavin kromaattisetkin väliäänet ovat saaneet vastaavaisuutensa ns. elementtien aliryhmistä. Jokaisessa aliryhmässä on jossakin määrin sitä vastaavan pääryhmän ominaisuuksia. Hämmästystä herättävä oli eräiden alkuaineiden keksiminen, jotka näyttivät tekevän poikkeuksen taulukon seitsenjärjestelmästä. Tämä oli kaasujen heliumryhmä. Syy, miksi niille ei oltu osattu varata paikkaa luokittelutaulukossa, selvisi vasta myöhemmin: ne ovat vailla kemiallisia ominaisuuksia. Kuitenkin vasta niiden avulla voidaan käsittää, kuinka on mahdollista, että alkuaineet saattavat muuttua toisiksi, sillä näiden "tehottomien kaasujen" atomien elektronisessa rakenteessa voidaan nähdä tyypit, joiden muotoihin kaikkien muiden alkuaineiden atomit pyrkivät kemiallisesti muuttuessaan.

Me, jotka haluamme oppia tuntemaan elämää sen kaikissa ilmennyksissä, voimme nyt tieteellisten tutkimustulosten tukemina tutkia pyhän seitsenluvun vaikutusta aineessa, sen rytmiikkaa ja harmoniaa. Ellemme vielä tunne olevamme kypsiä tutkimaan äänen mysteeriota sikäli kuin se kätkeytyy mantroihin ja loitsuihin, voimme valmistaa itseämme tutkimalla musiikkia, jota säveltäjät meille välittävät, tai sitä musiikkia, joka "Hiljaisuuden Äänenkin" mukaan liittyy esoteristin mystisiin kokemuksiin. Kaikkialla, missä on elämää, on myös musiikkia.

Ruusu-Risti – huhtikuu 1934s


Silmä on ruumiin kynttilä

"Silmä on ruumiin kynttilä. Jos siis silmäsi on terve, niin koko ruumiisi on valoisa. Mutta jos silmäsi on viallinen, niin koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!"

Tunnemme hyvin nämä Jeesuksen sanat, ehkäpä liiankin hyvin. Jos olemme nähneet niissä vain itsestäänselvyyden, yksinkertaisen toteamuksen, pysähtykäämme hetkiseksi miettimään niiden merkitystä.

Vertaillessamme näitä Matteuksen evankeliumin sanoja muihin raamatunkäännöksiin huomaamme, että suomalainen laitos ei toista vertausta alkuperäisessä rikkaudessaan. Suomalaisen käännöksen mukaan Jeesus puhuu vain ruumiin "silmästä", joka on joko "terve" tai "sairas". Jos turvaudumme kreikkalaiseen alkutekstiin, näemme, että vertaus puhuu itse asiassa enemmän. Hapluus, joka on suomeksi käännetty sanalla "terve", merkitsee myös yksinkertaista, korutonta, suoraa, rehellistä, ja sen vastakohtana on poneros, suomalaisessa raamatussa "viallinen", ei kreikassa merkitse yksinomaan ruumiillista sairautta, vaan myös kehnoa, pahaa, kelvotonta, paheellista, siis siveellistä turmeltuneisuutta.

Latinainen Vulgata-käännös käyttää vastaavasti sanoja simplex ja nequam, joilla on samat, mutta yksinomaan siveellisiin arvoihin viittaavat merkitykset. Englantilainen uuden testamentin käännös on myös suomalaista onnistuneempi; siinä vastaa "tervettä" single, joka merkitsee mm. vilpitöntä, rehellistä, ja "viallista" vastaavalla evil-sanalla on ennen kaikkea siveellisen pahan merkitys.

Tämä selvittänee Jeesuksen tarkoituksen. "Silmä" merkitsee näkemistä, näkökykyä. Jos siis ihmisen silmä on terve eli yksinkertainen, merkitsee se sitä, että hän näkee asiat sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, hän suhtautuu maailmaan luonnollisesti, totuudenmukaisesti, hänelle paljastuu totuus vääristymättömänä.

Tämä vertaus ilmaisee kaikessa yksinkertaisuudessaan, kuinka paljon meiltä vaaditaan, jos todella haluamme nähdä totuuden. Meillä on yksityiset ja yleiset ennakkoluulomme, uskomuksemme, intohimomme, ja ne sumentavat kaikki tavalla tai toisella henkistä näkökykyämme estäen meitä näkemästä totuuden elämässä.

Jeesuksen vertaus ilmaisee myös vaatimuksen, jonka elämä on asettanut tieteelliselle totuudenetsijälle. Se väittää — niin kuin teosofiakin — että totuus kirkastuu ihmiselle vain sikäli kuin hän puhdistuu siveellisesti. Tinkimätön vakavuus ja pyyteettömyys tieteellisessä työskentelyssä luonnollisesti vaikuttaa puhdistavasti sitä harjoittavaan persoonallisuuteen, ja ennemmin tai myöhemmin se saattaa hänet näkemään, että ihmisen on etsittävä totuutta koko olemuksellaan eikä yksistään älyllään.

Luukkaan evankeliumi esittää saman vertauksen puhtaasta ja puhdistumattomasta silmästä (XI: 33–36). Suomalaisen raamatunkäännöksen mukaan on vertauksen loppuosa seuraava:

"Jos siis koko ruumiisi on valoisa, eikä miltään osaltaan pimeä, on se oleva kokonaan valoisa, niin kuin silloin, kun kynttilä valaisee sinua kirkkaalla loisteellaan."

Tässä kohdassa vertaus tuntuu ontuvan. Silmän eli näkökyvyn puhtaus, josta on seurauksena ihmisen valaistuminen, esitetään loppusanoissa siten kuin kysymyksessä olisikin ulkoapäin tuleva vaikutus. Erilaisten raamatunkäännösten vertailu antaa samat vähämerkitykselliset sanat, vieläpä Tischendorffin toimittama kreikankielinenkin Uusi testamentti.

Yksi poikkeus kuitenkin on, Vulgata-käännös, jonka kirkkoisä Hieronymus laati useihin kreikkalaisiin käsikirjoituksiin nojautuen. Sen mukaan kuuluu yllä oleva kohta (XI: 36) käännettynä seuraavasti:

"Jos siis koko ruumiisi on valoisa, niin ettei sillä ole mitään osuutta pimeydestä, se on oleva kokonaan valoisa ja valaiseva sinua niin kuin lamppu loisteellaan." Saman käännöksen antaa Vulgatan mukaan toimitettu italialainen uusi testamentti.

Tuskin hämmästymme, että viralliset raamatunkääntäjät ovat yleensä hyväksyneet edellisen, ymmärrettävän muodon, ja hylänneet jälkimmäisen, arvoituksellisen. Ja kuitenkin se ilmaisee erään käytännöllisen totuuden, jota ei odottaisi tapaavansa raamatusta.

Määrätyssä vaiheessa puhdistuksen tietä ihminen nimittäin huomaa, että hänen ruumiinsa, jota hän kenties on pitänyt siveellisen pahan lähteenä tai ainakin henkisen kehityksensä hidastuttajana, itse asiassa onkin hänen ystävänsä, joka on pätevä neuvomaan häntä sopusoinnussa hänen henkisen pyrkimyksensä kanssa. Että kysymyksessä ei ole "lihan evankeliumi", siitä on takeena se, että tämä totuus alkaa valjeta ihmiselle kaikessa kantavuudessaan vasta silloin, kun hän on persoonallisuudessaan päässyt tietoiseen yhteyteen korkeamman minänsä kanssa. Tämä valtava kokemus, joka lopullisesti määrää ihmisen kaidan tien kulkijaksi, painaa näet leimansa myös eetteriruumiiseen. Ja ihmisen eetteris-fyysinen ruumis, jolla on takanaan miljoonien vuosien kehitys, alkaa nyt osallistua sen suunnitelman toteuttamiseen, jonka kaukaisena päämääränä on kuolemattoman ruumiin luominen.

Ihminen, jolle korkeampi minä on tullut pysyväksi, eläväksi todellisuudeksi, osaa nyt kuunnella ruumiinsa ääntä, sillä hän erottaa sen vanhastaan niin tutun itsekkyyden äänestä. Hän on vielä kaukana puhtaudesta, mutta "näön" puhdistaminen on hänelle nyt yhtä tarkoituksellista ja luonnollista kuin on urheilijalle valmennus, ja tässä työssään hän saa apua myös ruumiiltaan, joka Jeesuksen Kristuksen jälkeen on Pyhän Hengen temppeli.

Ruusu-Risti – marraskuu 1934


 Etusivu   Artikkelit