Vesanto

Murrosajan mietteitä

Istun yksin takkani edessä, ja katson hiipuvaan hiillokseen. Olen jo kauan värissyt vilusta, nyt ahmin ahnaasti säteilevää lämpöä. En saata kääntää silmiäni pois hehkuvista kultaisista linnoista ja kimmeltävistä, väreilevistä lehdoista. Katsetta kahlehtii tulen salaperäinen voima, ja aatokset temmeltävät vapaasti, toinen ajaa toista takaa. Ne kiitävät kilpaa kuin villit varsat, en osaa hillitä enkä hallita niitä. Milloin mieleeni tulee muisto turhasta toivosta, hukatusta työstä, milloin taas kärsivän ystävän silmä anoo apua, antaa en voi. – Tuhannet kutsut kaikuvat ympärillä, jos yhtä seuraan, niin toisista jään paitsi. – Tilaisuus tulee ja viipyy hetken. Jollen osaa hallita sitä ja hyväksi käyttää, niin lentää se ohi ja haihtuu. Iäksi? Ei, ei iäksi kuitenkaan. Tahdon toivoa, että kerran saatan korvata sen, minkä tekemättä jätin, ja sovittaa sen, minkä väärin tein. Mutta paljon suurempi tuska ja työ on tehdä sitä jälkeenpäin. – Ja nyt aika on otollinen, nyt tarvitaan työtä ja toimintaa. Ei yhtään hetkeä saa mennä hukkaan, kaikista on kerran tehtävä tili. – Mistä minä voin tietää, mitä milloinkin on paras tehdä? Ehkäpä nytkin kun haaveilen tässä, minua tarvittaisiin jossakin, voisin toimia jossakin toisten avuksi. – Maailman äänet huutavat, neuvovat kilvan tekemään, yksi yhtä toinen toista. Noissa toimissa on paljon hyvää, vaan jos niitä kaikkia korkeampi hyvä löytyy, niin multaa ne ovat sen rinnalla. Maailman virta niin vie helposti sen, joka siihen antautuu. Vaan en tahdo antaa itseäni viedä, ennen kuin näen, minne olen menossa ja löytyisikö parempi tie.

Mitä minä teen, ja minne minä menen? Tekisinkö käsilläni kovaa työtä? Minkä köyhä kokoaa, sen rikas riistää – ja pian se maailman myllyn hurjassa pyörteessä hukkuu. Hetken huvi tekee tyhjäksi tuhannen tunnin raskaan työn. – Vai pyrkisinkö tekemään työtä tieteen ja sivistyksen pariin? Oppineena eläisin oppineitten seurassa, kaukana kansasta, loitolla luonnosta, tyynesti katsellen maailman kulkua kohti kurjuutta. – Pitäisikö pyrkiä valtion virkoihin? Kohota korkealle kansan hartioille, ohjata oikeutta, johtaa järjestystä, vaikka en itsekään ole vakuutettu kirkon, koulun ja valtion oikeutuksesta. – Jos tahtoisin särkeä vanhaa ja luoda uutta, silloin minun täytyisi rohjeta ratsastaa maailman vilskeeseen, katkoa kahleita, murtaa muureja, itse saada ja antaa iskuja, särkeä sydämiä ja tehdä syntiä. – Tai ehkä lienee paras, että katoan korpeen ja elän elämäni matalan mökin rauhassa. Kaukana maailman myrskyistä, paheista, kiusauksista, täydellisyyttä tutkien ja – omaa onneani etsien, tekemättä kellekään pahaa, vaikkei myös hyvääkään. Sitenkö voin käyttää parhaiten minulle annetun leiviskän kansani hyväksi?...

Tuhannet kysymykset lentävät kirjavana joukkona ohitse. Takassa ovat jo viimeisetkin liekit sammuneet. Pienet siniset ilkeät aaveet hyppivät, tanssivat kultaisten linnojen raunioille. – Siihenkö sinun elämäsi häviää, sorea koivu? Hiilloksessa on ainoastaan muutama kipinä jäljellä, – ja kerran seisoit tuuheana, ihanana synkän vaaran liepeellä ihmisten ilona ja lintujen leposijana. Suritko, kärsitkö tuskaa, kun sinun täytyi kiivaan tulen käsissä hiljalleen huveta ja kuolla? Ja elämäsi tulos on muutaman tunnin lämpö minulle mitättömälle. Vai oliko tuo tuli se elämäsi määrä, jota olet kauan kaivannut ja toivonut? Niin on ihmisenkin matkan määränpää ja kehityksen tavoite on jumala-tuli.

Ehkä sinä olet pitkän elämäsi aikana oppinut luonnon suuren uhrautumisen lain. Kun syysmyrskyt joka vuosi riistivät ruumiisi, ihanan lehtivaippasi, ja sinun täytyi vaipua kuolon uneen, niin ehkä kerta kerralta opit yhä tyynemmin alistumaan tuohon korkeimman tahtoon, luottaen siihen, että seuraava kevät oli antava uuden ruumiin ja elämän sekä uuden työn ja ilon. Ja kun sitten saapui elämäsi suuri loppu, silloin kärsivällisesti ja ilolla annoit kaikkesi ja itsesi sulautuaksesi äärettömään, kaikkia syleilevään jumaluuteen, jonka yksi ulkonainen vertauskuva on sinut kuluttava tuli.

Ja minä houkka olen täällä istunut ja ajatellut haaveillen tämän pienen elämäni menoa ja kulkua ja unohtanut kokonaan, etten ole omassa vallassani ja etten saata hallita edes huomista päivää, vaan että näkymätön, alituisesti toimiva ja huolehtiva jumalanvoima johtaa kaikki askeleeni, koko elämäni kulun pienessä ja suuressa. Se ohjaa sisältäpäin ja myös ulkoisesti se vaikuttaa, missään en voi paeta sitä. Jos koetan tehdä sen tahtoa vastaan, niin en sittenkään saata rikkoa maailman rauhaa ja kaikkeuden sopusointua muuten kuin itsessäni – hetkeksi. Ennemmin tai myöhemmin tuo mahtava on laki taltuttava ja voittava minutkin, niin ettei enää sisässäni ole kahta tahtoa, vaan yksi tahto, yksi ääni. Miksi minä pyrin pienellä järjelläni edeltäkäsin suunnittelemaan elämäni kulkua itsekkäästi. Minun täytyy kokonaan ja ehdottomasti luottaa siihen järkeen ja rakkauteen, jonka äänen kuulen rinnassani, milloin heikkona ja epäröivänä, milloin taas vahvana ja varmana. Sitä ääntä tahdon kuunnella ja seurata arkielämän aherruksessa ja myös suurina ratkaisun hetkinä.

Ja miksi ajattelen ja pohdin työni tuloksia? Huonosti olisi, jos maailman menestys riippuisi vain meidän ihmisraukkojen tahdosta tai toiminnasta. Meille on annettu se käsky, että teemme työtä sisäisen omantuntomme ääntä seuraten katsomatta eteemme tai taaksemme, oikealle tai vasemmalle. Työn tuloksista ja kaikesta muustakin pitävät jumalat huolen, kun me pidämme huolta korkeimman tahdon täyttämisestä kaikessa elämämme toiminnassa. – Ja mieleni sulaa kiitokseen, ja sydämeni laulaa hiljaa ylistystä korkeille jumalille, jotka saattavat hämmentymättä katsoa vieläpä elämän pohjakuiluissa virtaavaan rapaan ja saastaan ja jotka saattavat hallita koko tämän kirjavan elämän moninaisia kierteleviä lankoja niin, ettei yksikään olento jää avutta haparoimaan. Täten jokaisen elämällä on merkitys ja tarkoitus pienimmästä tapauksesta suurimpaan asti. Nuo suuret eivät koskaan epäile eivätkä pelkää, eivät erehdy eivätkä suutu, eivät väsy eivätkä kuole, vaan seuraavat ihmiskunnan askeleita sen kehdosta asti läpi pimeiden vuosisatojen, vuosituhansien, odottaen kärsivällisesti ja tehden taukoamatonta työtään. Äärettömät olivat ne ajat, jolloin ei vielä ollut ketään, joka olisi käsittänyt heidän suurta työtään ja kuiskannut heille edes jonkin kiitoksen sanan. Ja tiedän hyvin, etten ainakaan minä saata aavistaa muuten kuin hämärästi heidän ääretöntä voimaansa ja rajatonta rakkauttaan.

Hieman lyhennetty. Sanojen kirjoitusasua nykyaikaistettu sekä joidenkin lauseiden sanajärjestystä on sujuvoitettu.

Omatunto – maaliskuu 1906, n:o 12


Illan hartaudessa

Kiireisin, levottomin askelin kuljin kotiani kohti, ja tuhannet sekavat ajatukset temmelsivät aivoissani. Mutta kun tulin vuoren kupeelle ja eteeni aukeni peilikirkas järvi ja illan laskeva aurinko, niin kuulin äänen kuiskaavan minulle.

Pysähdyin ja kuuntelin. Illan viimeinen tuulahdus värisi haapojen lehdissä, ja silloin kuulin luontoäitini, maaemon puhuvan:

"Lapseni, miksi jalkasi niin rientävät? Etkö pientä iltahetkeä tahdo uhrata hiljaiseen mietiskelyyn äitisi helmassa?"

Hätäiset, turhat ajatukseni pysähtyivät keskellä tanssiaan kummastuneina ja hiipivät syrjään. Istuin mättäälle j a kuuntelin nöyränä, kun äitini jatkoi:

"Ehkä se tulee sinua enemmän hyödyttämään kuin päivän monenkirjavat riennot ja pyyteet."

Ja minun henkeni lintu raotti silmiänsä ja katseli leikkikalujaan, ajatuksia, tunteita ja mielikuvia – ja häpesi. Ne olivat niin mitättömiä, muutamat myös rumia, muutamat sokeita, kylmänkosteita tai punaisen liekehtiviä. Henkeni lintu kutsui, ne vielä esiin kaikki pitkän päivän ajatuksien ja harrastusten ja tekojen muistokuvat – ja antoi niiden vaeltaa ankarien silmiensä ohi – katseli niitä surumielisesti, kuuntelematta niiden puolustuksia ja mielistelyjä. Ne pakenivat pimeään, tietämättömiin. Ja lintuni visersi:

"Äitini, minä jo näen – ja kadun. Koko päivä on mennyt ohi turhassa touhussa – niin kuin on mennyt viikot ja vuodet, ja nyt minä näen, kuinka tyhjää se kaikki on ollut. Kuinka vähän siinä oli oikeata, todellista ja pysyväistä! Minä tahdon tunnustaa sinulle juurta jaksain kaiken, äitini, jotta sinä tietäisit ja ymmärtäisit, kuinka kehno minä olen ollut."

Mutta minä kuulin äitini hiljaisen kuiskauksen: "Ei niin poikani. Nyt ei ole hetki sinun ruveta kuokkimaan sydämestäsi esille, mitä siellä on kelpaamatonta. Iltaruskon siivillä lentää yli maan suuren anteeksiannon ja armon tuulahdus, jonka kurjinkin olento saattaa tuntea. Ja miksi elämäsi vaiheita ja sydämeni ajatuksia minulle kertoisit, joka tunnen ne kaikki ja käsitän enkä kanna pahaa mieltä mistään."

"Vaan mitä minun on nyt tekeminen?"

"Käännä katseeni sisäänpäin, ylöspäin ja anna pääsi rauhallisena levätä minun hellässä helmassani. Kuuntele tarkkaavasti, mitä luonnon suuri kantele soittaa ja mitä kaiku vastaa omasta povestasi."

Ja minä panin vahvan aidan kiertelevien ajatusten ja mielikuvien eteen ja katsoin vain, kuinka auringon viimeiset säteet kultasivat honkia ja sammaleisia kiviä ja päilyivät järven kirkkaassa kaivossa. Vielä viimeinen linnun liverrys, lapsien huuto kaukaa laaksosta, ja kaikki on hiljaa... Sydämeni nousee ja laskee kuin mainingit suurella selällä myrskyn jälkeen, sillä voimallisesti minua valtaa luonnon ääretön pyhyys ja salaperäisyys ja sen suoma rauha.... Hetkeksi pidätän hengitystäni. Silloin tunnen, että koko luontokin pidättää hengitystään. Se odottaa. Odottaa ääneti, äärettömällä hartaudella, kärsivällisyydellä ja kaiholla...

Minä tahdoin kysyä, mitä luonto niin syvästi odottaa, mutta kuulin jo äitini vastauksen: "Luonto odottaa ihmistä. Tuntevan ja tajuavan ihmissydämen eteen se tahtoisi uhriksi laskea kaikki aarteensa."

Mutta silloin viilsi sydämeni läpi kuva tuhansista verellä tahratuista tappotantereista – vihan ja vainon tuleentuneesta kylvöstä – ja muistin kaupunkien takalistot, missä on viinan löyhkä, kirous ja asuu kaikkinainen saasta, sivistysmaailman pohjasakka – ja kummastuneena kysyin:

"Ihmistä! Ihmistäkö, äitini, odottaa luonto, joka itse on pyhä ja viaton ja autuas ja sopusointua täynnä? Mutta kaikki, mikä ihmisestä lähtee, on tylsää, mieletöntä, rikoksellista ja soi vaan soraäänenä."

Silloin äitini vastasi: "Vaikka ihminen usein on kuin talli, missä aasi ja härkä elää liassa ja loassa, niin luonto polvistuen palvelee häntä, sillä jokaisen tallin seimessä lepää kuolematon ihmisen poika. Ja luonto kärsii tyynesti, vaikka tallin elukat ja rengit kohtelevat sitä pahoin, ja odottaa ihmisen pojan kasvamista. Hän raottaa silmiään ja ottaa jo ensi askeleitaan toisissa, ja muutamissa hän itkee palvelijoidensa pahoja tekoja ja aloittaa hiljaisen taistelun niitä vastaan."

Ja minä muistin tietäjän sanat: "Luomakunta odottaa ikävöiden Ihmisen Pojan tulemista." Mutta minä sanoin:

"Aikojen aikoja ovat ihmiset odottaneet Ihmisen Pojan tulemista taivaan pilvistä, mutta he ovat väsyneet odotukseensa ja jättäneet sen. Se oli turha unelma."

"Ihmiset ovat sokeita. He tahtovat ruumiillisilla silmillä nähdä henkisiä asioita ja pettyvät. Kuinka monta kertaa on kautta suuren luonnon käynyt autuas väristys, kun uusi Ihmisen Poika on taivaan pilvistä astunut maailmaansa erottamaan hyvän ja pahan, kun uusi kärsivä ja ponnistava, väkevä ja tunteva ihminen on herännyt ja avannut silmänsä näkemään, mitä hän on ja minne hänen on pyrittävä ja alkanut kulkea kapeata tietä tullakseen Jumalan pojaksi. Sen pahan, jota hän itsessään on nähnyt, on hän itse tuominnut iankaikkiseen tuleen poltettavaksi pois."

"Mutta millainen on se täydellisen ihmisen kuva, jota kohti ihmisen poika pyrkii? Ja miksi luonto häntä rakastaa?"

"Hän on kuin peili, johon luonnon kaikki värähdykset heijastuvat ja joka säteilee ne kaikki kirkkaampina ulos itsestään. Jokainen tuskanhuuto saa häneltä vastauksen, jokainen riemulaulu heijastuu hänestä entistä ihanampana takaisin. Kaikki maailman tuhannet ainekset hän kokoaa itseensä kuin polttopisteeseen ja lähettää ne puhdistuneina ja kirkastuneina jälleen ulos. Hän on se suuri mestari, joka osaa soittaa tätä tuhatäänistä kanteletta, niin että sävelet kajahtavat sopusointuisina korkeampien korviin. Hänelle ei ole mitään epätoivoista, ei mitään väärää, ei pahaa, vaan hänen ääretön rakkautensa syleilee kaikkia, hänen kaiken nähnyt silmänsä ymmärtää, ja hän kykenee auttamaan, missä sopusointu uhkaa särkyä ja tuskan aallot nousevat liian korkeiksi."

"Onko minun silmäni koskaan näkevä sellaista", huudahdin minä, kun äitini minulle kertoi maailman suurista mestareista.

"Poikani, kun sydämeni yhteen ääneen huutaa saadaksensa jotain hyvää, niin se hänelle annetaan. Mutta vielä on pyrkimyksesi heikko j a hetkenaikainen. Odota ja vahvistu."

Kesäinen ilta oli tyyni ja ääretöntä rauhaa huokuva. Kuinka syvästi tunsinkaan silloin Jumalan läsnäolon – tunsin, kuinka hänen elämänsä asui joka puussa, joka pensaassa, minussa itsessänikin.

Sellaisena hetkenä ihmishenki ei saata tuntea epäilystä, ei pelkoa, ei mitään pahaa tunnetta, vaan hän on polvillaan luonnon pyhyyden, rakkauden ja armon, elämän täydellisyyden ja hengen mahtivoiman edessä...

Mutta minä kysyin vielä:

"Äitini, sano minulle, missä on isäni, se joka on tämän kaiken takana, hän josta minä olen lähtenyt ja johon kaikki jälleen palaavat, joka on korkeimmankin hengen yläpuolella?"

Ja kauan oli hiljaista, ennen kuin kuulin äitini vastauksen :

"Sinä heikko kuolevainen et taida nähdä, etkä ymmärtää Häntä, Korkeimmista Korkeinta. Yhtä vähän kuin kätesi koskaan voivat aurinkoa tapailla, yhtä vähän voi järkesi Häntä tajuta.

Mutta hänen ruumiinsa sinä olet nähnyt ja sitäkään eivät silmäsi kestä katsoa. Se on edessäsi."

Kun nostin silmäni, näin auringon suurena, tulipunaisena näköpiirin reunalla. Ja minä ihmettelin kauan, kauan, mutta sydämeni helähteli hänelle kiitosta, sillä "hänessä me elämme ja liikumme ja olemme".

Tekstin kieliasua on uudistettu.

Omatunto – syyskuu 1906, n:o 18


Etusivu Artikkelit