V. Jussila

Ihmisen henkinen kehitys

Kun alamme mietiskellä ihmisen henkistä kehitystä, niin luonnollisesti huomio kohdistuu siihen, mitä sekä aikaisemmat että tämän vuosisadan ajattelijat ovat asiasta sanoneet. Jos rajoitumme tarkastelemaan yksinomaan länsimaisten ajattelijoiden ja filosofien käsityksiä, niin he ovat kirjoittaneet tästä asiasta enimmäkseen vain irrallisia käsityksiä. Sellaiset tiedon miehet kuten Platon, kirkkoisä Augustinus, Schopenhauer, Immanuel Kant, Rousseu, Hegel, N. Hartman, Erik Ahlman ym. eivät hekään ole, mikäli tiedän, kirjoittaneet mitään yhtenäistä esitystä ihmishengen valtavasta kehitysprosessista. Se ei olisikaan länsimaalaiselle helppo tehtävä, sillä ensin olisi tutkimusten ja pitkäaikaisen ajattelun avulla selvitettävä mitä tarkoitetaan sielulla, mitä hengellä ja mitä merkitsevät sielullinen ja mitä henkinen kehitys?

Länsimaitten ajattelijoiden määritykset hengestä ovat erilaiset ja keskenään ristiriitaiset samoin kuin psykologienkin. Yliopistomme prof. Erik Ahlman kertoo kirjassaan "Ihmisen probleema", että "psykologia on voittopuolisesti ollut käyttäytymis- ja sosiaalipsykologiaa. Sellaiset psykologian kysymykset, joilla ei ole suoritusten kannalta eikä sosiaalisessa suhteessa sanottavaa merkitystä, kuten kysymys minästä, ovat jääneet syrjään."

Ahlman on hyvin sattuvasti arvioinut henkistä ja sielullista. Hän sanoo mainitussa kirjassaan: "Sielukkaista kasvoista kuvastuu herkkä, kaikille vaikutuksille altis ja erityisesti toisten ihmisten mielenliikkeiden kanssa myötäelävä tunne-elämä. Aktiivisuuden vaikutelmaa ne eivät herätä, vaan passiivisen vastaanottovaisuuden. Sielulle sopii attribuutti kaunis."

Hengestä hän sanoo: "Hengen arvoväritys on positiivinen ja sen attribuutti ylevä. Henki on jotakin arvokasta, korkeata. Usein esiintyvä sanontatapa on — hengen korkeuksissa. Henki on yhteydessä tahdon kanssa, sielu tunteen."

Kirkollinen käsitys sielusta ja hengestä lienee enemmän tai vähemmän epäselvä. Prof. Ahlman kertoo mainitussa kirjassaan, että "v. 869 Konstantinopolin kirkolliskokous julisti juhlallisesti, että ihminen on koostunut ainoastaan ruumiista ja sielusta, eikä – niin kuin aikaisemmin (myös Raamatussa) oli selitetty – lisäksi myös hengestä".

Mainittakoon, että Paavali sanoo mm.: "...säilyköön teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän herramme Jeesuksen Kristuksen tulemiseen." (I Tess. 5:23). Korinttolaiskirjeessä hän selostaa sielullista ja henkistä ymmärrystä seuraavasti: "Sielullinen ihminen* ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan hengen on; sillä se on hänelle hullutus, koska ne on tutkisteltava hengellisesti. Hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan." (I Kor. 2:14,15).


* Engl. ja suomalaisissa painoksissa sanotaan: "Luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on ..." Mikä on "luonnollinen ihminen?" Tarkoitetaanko sillä sielullista tai sellaista ihmistä, jossa henkiset toiminnat ovat selvästi nähtävissä? Erään tekstikriitikon tutkielmassa sanotaan: ''Suomen seitsemännen kirkolliskokouksen hyväksymässä ja julkaisemassa Uuden Testamentin käännöksessä on sittenkin "luonnollinen ihminen", vaikka alkukielessä (kreikkal. Septuagintassa) sanotaan "psyhikos des antroopos". Noin huolimaton on kirkolliskokous ollut työssään". Slaavilaisessa Raamatussa mainittu kohta on käännetty oikein "dusennyi tselovek", (sielullinen ihminen).


Mutta ihminen on vielä jotakin korkeampaa kuin ruumis, sielu ja henki. Kreikkalaisen ajattelijan Plotinoksen jakoperusteen mukaan: "olioiden moninaisuus johdetaan korkeimmasta, täydellisestä, kaiken yläpuolelle kohoavasta ykseydestä. Oliot muodostavat tarkoin järjestyneen hierarkian, jossa ylimpänä on ykseys, jumaluus, sitten seuraa siitä esiin virtaava henkimaailma, sitten sielut, sen jälkeen elollinen luonto ja vihdoin alimpana materia."

Aikain viisauden käsitys ihmisestä on seuraava: Ihminen on jumalallisen kipinän (sankr. monadin) säde eli ilmennys jumaluuden kaikkiallisesta valtamereltä. Tämä kipinä (taivaallinen ihminen) lähti kehityksen kiertokulkuun sen vuoksi, että saavuttaisi itsetietoisuuden ja aineen hallintakyvyn kaikissa seitsemässä maailmassa. Juutalaisten vanha salatiede Kabbala kertoo, että "kivi tulee kasviksi, kasvi eläimeksi, eläin ihmiseksi ja ihminen jumalaksi".

Ihmisen henkinen kolminaisuus on ikuisuuden temppeli, jossa on kosmillisen aineen mahtava voima. Mutta suurin osa hänen voimastaan on vielä kehittämättä. Ihmisen henkisistä olemuspuolista voi varsinaisesti puhua vasta sitten, kun hän on ponnistuksillaan kehittänyt ne toimintakykyisiksi.

Sielun alueeseen kuuluvat himo-, tunne- ja älyolemuspuolet sekä alempi ajatus. Sielu on välittäjä aineen ja hengen välillä.

Millainen on sitten sielullinen ihminen? Juuri sellainen kuin nk. sivistyskansojen useimmat yksilöt ovat. He toimivat yksinomaan sielumaailman lakien mukaan. Siihen kuuluu kaksi valtahaaraa: itsesäilytysvietti ja suvunjatkaminen. Vain suurimmat tietäjät, pyhimykset ja joogit ovat voineet kohottaa tajuntansa henkisille tasoille.

Viisaat sanovat, että sielullisesta elämästä henkisyyteen johtaa kolme tietä. Ne ovat kauneuden eli hartauden tie, toiminnan tie ja tiedon tie. Tarkasteltakoon lyhyesti kutakin erikseen.

Hartauden eli kauneuden tie

Tämän tien kulkijat etsivät yhteyttä Korkeampaan Minäänsä eli kuten Eino Leino sanoi "Iäiseen Itseensä" rakkauden, kauneuden ja hartauden kautta. He rakastavat seremonioita, mytologisia ja mystillisiä tarinoita. He uppoutuvat niin syvälle omaan sisäiseen olemukseensa, että käsite Jumala tai jumaluus tulee heille eläväksi todellisuudeksi. Tämän tien kulkijoille ovat suuresta merkityksestä intialaisten pyhän opettajan Krishnan sanat Bhagavad Gitassa: "Kiinnitä mielesi Minuun, anna itsesi Minulle, uhraa Minulle, kumarra Minua; näin saatettuna sopusointuun Itsen kanssa sinä tulet Minun luokseni, sillä Minä olen sinun korkein päämääräsi." Tässä Krishna puhuu meissä olevan Korkeamman Minän ominaisuudessa, kuten Jeesuskin sanoo: "Minä olen tie, totuus ja elämä."

Hartauden tien kulkijat rakastavat kukkia, taiteita ja kaikkea elämän kauneutta. He opettelevat rakkautta, ei taivaaseen tai nirvanaan pääsemisen toivossa, vaan rakkauden itsensä vuoksi. He aavistavat, että koko elämä on rakkautta, että maailmat ovat saaneet ilmennyksensä rakkauden voimasta, että jumalat eli enkelihierarkiat rakastavat kehittyvää ihmistä ja ovat rakastaneet jo aikakausia ennen kuin ihminen on sitä edes aavistanut. Näin tämän tien kulkija kehittyy kauneuden ja rakkauden tiellä elämä elämältä, kunnes hän on itse rakkaus, kauneus ja hyvyys. Silloin ovat maiset kahleet kirvonneet ja kerrotaan, että mystikot muodostuvat voimakeskukseksi auttaen niitä jaloja ihmisiä, jotka ponnistelevat ja tekevät työtä kärsivän ihmiskunnan hyväksi. Mystikoiksi nimitetään länsimailla henkilöitä, joita viehättävät salaperäiset asiat ja joilla on kummallinen aavistuskyky ja sisäinen näkemys. Tämän tien kulkijoita on paljon itämailla, joissa ihmiset ovat enemmän sisäänpäin kääntyneitä kuin länsimailla. Kuuluisa intialainen kirjailija ja Vedanta-filosofian apostoli länsimailla, Svami Vivekananda sanoi, että Bhakti-jooga (hartaudentie) on kasvattanut mahtavia henkiä, etenkin Intiassa.

Toiminnan tie

On ihmisiä, jotka eivät viihdy mietiskelyissä, haaveiluissa eikä mielikuvien maailmoissa, vaan joille toiminta on elämän tarkoitus. He ovat toiminnan ihmisiä. Löytyykö heille kehitystietä, joka olisi sopusoinnussa heidän luonteensa kanssa? Kyllä, jo vuosituhansia kokeiltu muoto, joka nostaa heidät suuren joukon yläpuolelle. Tämä on toiminnan tie.

Toiminnan kautta maailmat on luotu. Toiminnan avulla ne myös säilyvät. Jumalhierarkiat uhrautuvat vuosimiljoonasta toiseen, jotta meillä olisi fyysisen, sielullisen ja henkisen elämän yltäkylläisyys. Sen vuoksi he odottavat, että mekin toimisimme. Bhagavad Gita sanoo: "Varas on todella se, joka nauttii, mitä jumalat antavat eikä anna heille mitään puolestaan." Toimiessaan toisten ihmisten hyväksi tämän tie kulkija pian huomaa, että toiminta vaatii myös viisautta, jottei kävisi, kuten Jeesus sanoi fariseuksille ja kirjanoppineille: "Kun te saatte yhden käännynnäinen, niin te teette siitä helvetin lapsen."

Maailma on täynnä toimintaa. Maailman ihminen kiintyy toimintaan, niin että hän tulee sidotuksi siihen. Kun hän antaa lahjan, hän vaatii tunnustusta. Toiminnan tien kulkija toimii vapaana kiintymyksestä ja palkintoa tavoittelematta. Viisas Lao Tse sanoi: "Kun olet tehnyt hyvän työn, vetäydy syrjään, kas siinä Taon tie (taivaaseen johtava tie)."

Kun toimija näin työskentelee toisten hyväksi, niin hän huomaa, että hänen omat ongelmansa vähenevät. Ne eivät tietysti lopu pelkällä ulkonaisella toiminnalla, mutta hän huomaa todeksi lain sanat: sen verran kuin onnistut auttamaan muita, tulet itse autetuksi. Vuorisaarnassa sanotaan: "Antakaa, niin teille annetaan."

Paavali oli toiminnan tien kulkija. Hän oli harvinainen toiminnan mies. On sanottu, että ilman Paavalia tuskin kristinuskoa olisi olemassa. Paavali sanoo: "Olen suuren kilvoituksen kilvoitellut." Mikä oli tämä kilvoitus? Ihmisellä on vain yksi kilvoitus. Se on täydellisyyteen johtavan tien kilvoitus. Toiminta vei Paavalin täydellisyyteen.

Tiedon tie

Platon jakoi tiedon ja tietämisen neljään arvoluokkaan:

1. Ylinnä on järjen tieto, käsitetietäminen.

2. Harkinnan tieto, joka luo matemaattiset tieteet.

3. Arvelun eli totena pidon löyhät tiedot.

4. Otaksumisen koettelemattomat luulot.

Platonin mukaan kaksi ensimmäistä ovat todellista tietoa, sillä niiden kohteena on olevainen. Toiset kaksi, siis totena pitäminen ja otaksumisen kautta syntyneet käsitykset, ovat hänen mukaansa vain luuloja. Niiden perustana ovat aistit, joilla on tekemistä vain syntyvän ja vaihtuvan kanssa.

Tiedon tien kulkijaa eivät sido ihmisten tekemät kaavat. Tavallinen ihminen tarvitsee uskontojen ja kirkkojen seremonioita, kirkonkelloja, pappeja, raamattuja ja uskonkappaleita. Tiedontien kulkija ei tarvitse mitään karsinoita. Hänen looginen, filosofinen ja aatteiden ydintä puntaroiva järkensä tunkee seitsemän maailman eli tason läpi itse jumalallisen elämän sykähtelyyn. Jumala on hänelle hänessä itsessään asuva jumalkipinä. Jeesus sanoikin: "Yksi on teidän opettajanne, se on isä taivaissa." Tämä isä, ihmisen Korkeampi Minä, on hänen opettajansa ja johdattajansa.

Kun tiedon tien kulkija on kehittänyt älynsä "teräväksi kuin partaveitsen terä", on hänellä mahdollisuus nousta jumalallisen järjen maailmaan. Äly on itsekäs, omaa hyväänsä etsivä ja kuuluu vielä sielun maailmaan. Salatieteellisessä ajattelussa ihmisen järkiominaispuolen (sanskr. ylempi-Manas) lasketaan kuuluvan jo henkiseen ja katoamattomaan maailmaan.

Tiedon tien kulkija haluaa nousta älyn sielullisesta piiristä järjen maailmaan. Tämä tapahtuu esim. Platonin mukaan siten, että aistihavainnoista on siirryttävä "katselemaan olioiden ideoita, jotka ovat pysyviä ja oleellisia sekä täydellisiä olioitten epätäydellisyydessä". Mutta ennen kuin voi nousta älymaailman yläpuolelle, on jätettävä taakseen sellaiset negatiiviset sielumaailman ominaisuudet kuin itsekkyys, ylpeys, omanarvon tunto, kunnianhimo ym. Lisäksi viisaat ovat painottaneet, että kun otat yhden askeleen tiedon tiellä, ota kolme askelta siveellisyyden tiellä.

Kun tiedon etsijä alkaa mietiskellä sellaisia aatteita kuin "ihmisen hengen ankaraa laulua", kuten Eino Leino sanoi, jälleensyntymistä, syyn- ja seurauksen lakia ym., niin hän kehittää itselleen järkitajunnan. Näin hän on kehityksessään edennyt pitkän askeleen, hän on noussut sielun maailmasta ylhäiselle jumalallisen järjen tasolle.

Vivekananda kertoo tarinan kahdesta linnusta. Samassa puussa istuu kaksi lintua, yksi puun latvassa ja toinen alempana. Edellinen on tyyni, hiljainen ja majesteetillinen, oman sädeloistonsa ympäröimä. Alimmilla oksilla hyppivä lintu syö milloin makeita, milloin kitkeriä hedelmiä ollen ajoittain onnellinen, toisinaan onneton. Eräänä päivänä se syö erittäin kitkeriä hedelmiä, tulee onnettomaksi niiden pahasta mausta ja vastenmielisyydestä, katsoo ylös ja huomaa toisen, ihmeellisen, kultaiseen höyhenpukuun pukeutuneen linnun. Tämä ylhäinen lintu ei syö mitään, ei makeaa eikä katkeraa. Se ei ole onneton eikä onnellinen, vaan on vaipunut sisäisen tajuntansa olemukseen. Mutta alhaalla oleva lintu unohtaa näkynsä ja jatkaa puuhiaan. Syötyään taas eräänä päivänä kitkeriä hedelmiä se lähestyy puun latvaa ja loistavaa lintua. Se pääsee jo lähemmäksi kuin edellisellä kerralla. Majesteettisen linnun loiste peilautuu sen olemukseen, ja se huomaa olevansa kuin sulatusuunissa. Jälleen se unohtaa ja niin jatkuu päivästä toiseen.

Tehtyään useita yrityksiä, se pääsee yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Kaikki haihtuu siitä pois ja lopulta se löytää totuuden. Lintu alhaalla oli vain heijastuskuva, harhanomainen varjo, itse se oli koko ajan korkeudessa oleva lintu. Kaikki tämä, pieni lintu alhaalla, joka söi makeita ja katkeria hedelmiä, ajoittain onnellisena, ajoittain surullisena, oli petollinen aivojen luoma aave, unennäkö – todellinen lintu istui ylhäällä, levollisena, majesteetillisena ja säteilevänä, tuskien ja surujen yläpuolella. Se tulee lähemmäksi ja lähemmäksi, huomaa vanhan minänsä haihtuvan pois ja tuntee olevansa Jumala.

Elonpyörä — 1967 n:o 1


Etusivu Artikkelit