Väinö Lahti

Musiikki tienä henkiseen elämään

Meidän planeettaamme on sanottu "surun tähdeksi" eli "tuskallisten ponnistusten kouluksi". Me saamme täällä erikoisesti taistella aineen ja siitä johtuvan hitauden tuottamia vaikeuksia vastaan. Vapaata henkeämme rajoittaa toiminnassa sen fyysinen käyttöväline, alkuperäinen, avara tajuntamme on kahlehdittu vaillinaisiin aisteihimme. Elämän suuri ykseys on lyöty pirstaleiksi ja peitetty Maajaan petollisen kirjavalla hunnulla. Meidät on karkotettu paratiisin autuudesta ja pantu tavaamaan viisauden aakkosia, koska me kerran ylimielisessä halussamme tulla jumalten kaltaisiksi olemme maistaneet "hyvän ja pahan tiedon puun" hedelmiä. Syödä leipämme "otsamme hiessä" on todellakin meidän ihmisten osa, josta emme voi vapautua muuten kuin pitkällisien ponnistusten ja lukemattomien kärsimysten kautta.

Eräs ihmiskunnan suuria lohduttajia sen ilottomalla korpivaelluksella on jo hamasta muinaisuudesta asti ollut taide. Taiteessa voimme unohtaa rajoittuneen, lakisiteisen olemassaolomme surut. Siinä me voimme leikkiä jumalten vapaata leikkiä ja luoda uusia maailmoja, uusia ja entistä ehompia. Mutta ei ainoastaan unohduksen lepoa antavaa unijuomaa, vaan myös eksynyttä huhuilevia ja kotiin kutsuvia ääniä tarjoaa taide ihmislapsille. Tässä viimeksi mainitussa suhteessa on musiikilla aivan erikoinen asema muiden taiteiden rinnalla. Ollen luonnostaan lähinnä ilmenemätöntä kauneutta se ehkä selvimmin heijastaa kaikkien maailmoiden sisintä kirkkautta ja vaikuttaa kaikkein dynaamisimmin sille alttiiseen vastaanottajaan.

Ajatusta voinee valaista seuraava pieni inkeriläinen satu:

Enkeli kantoi sylissään alas maan päälle erästä sielua ja lauloi tälle matkalla lauluja avaruuksien ikuisesta harmoniasta. Lapsi syntyi ja tunsi jo varhaisimmasta nuoruudestaan saakka ääretöntä kaipausta muistaa näitä lauluja. Hän koetti myöhemmin sävellyksissään ja soitto-esityksissään pelastaa maailmalle edes rippeitä enkelin laulujen kauneudesta. Hänen kuuntelijansa vaistosivat hämärästi tuon musiikin kosmisen alkuperän, ja häntä seurasi kansan siunaus minne ikinä hän menikin.

Tämä on tietysti ainoastaan satu, mutta jotain todellista se meille kuitenkin ilmaisee. – Emme sentään saa luulla, että asia on aivan niin mutkaton. Ehkä joitakin musiikin sunnuntailapsia lukuun ottamatta useimmat saavat läpikäydä ankaran koulun ennen kuin pystyvät luomaan itsestään riittävän ehjän ja samalla hienosyisen käyttövälineen siihen virtaavalle kauneudelle.

Juuri tuo koulu tekee musiikin tieksi sitä harjoittavalle, ja mielestäni tulevat tällöin kysymykseen ainoastaan joko esittävät tai luovat säveltaiteilijat. Muille ihmisille ei musiikki tässä merkityksessä voi olla tie. He ovat korkeintaan temppelin esikartanossa.

Alkaakseni esittäjistä voimme huomata useita selviä analogioita musiikin tien ja henkisen elämän tien välillä. – Molemmat vaativat taitoa alistaa vastahakoinen aine palvelemaan korkeampia tarkoitusperiä. Edellisessä sitä vain kutsutaan tekniikaksi, jälkimmäisessä joogaksi. Kummankin taidon loppuratkaisu on sama: fyysisen ruumiin lakien rikkomattomuus. Siis ruumis kummassakin tapauksessa, ollen minäämme vanhempi, on opettajanamme.

Jos taas ajattelemme vaadittavia sielullista ominaisuuksia, huomaamme niissäkin paljon yhtäläisyyttä. Saksalainen sanoo sattuvasti: "Kein Meister fällt vom Himmel her, aber manchmal ein Dilettant von Wolken." [Mestari ei koskaan putoa taivaasta, mutta harrastelija putoaa silloin tällöin pilvistä.] Kaikki taito kysyy suurta keskitystä ja kärsivällisyyttä. Pisara uurtaa kolon kiveen tippumalla monasti samaan paikkaan, mutta myrskyaalto, joka pyyhkäisee kallion yli, ei jätä siihen jälkeäkään. – Masennuksen hetkiä tulee suurillekin taiteilijoille, mutta he omaavat kompassineulan kyvyn palata järkytysten jälkeen "pohjoista" osoittamaan.

Voisi ehkä luulla treenausta tarvittavan ainoastaan ilmaisutaidon oppimiseen, ja että sen saavutettua olisi kaikki sitä myöten selvää. Tämä on hyvin yksipuolinen käsitys, joka voi löytää perustelunsa siitä esteettisestä teoriasta, että tunteen tekee taiteelliseksi sen tarttuvaisuus. Tosiasia on kuitenkin, että vallitsee hyvin laaja asteikko myös sisällön suhteen. Ei temperamentti ole musiikissa ainoa autuuden ehto. Kuten eivät kaikki kokemukset henkisessäkään elämässä ole samanarvoisia. Musiikissa on hyvin tärkeä myös sisäisten käyttövälineitten harjoitus Tämä tapahtuu meidän jokapäiväisessä arkielämässämme. On harmaa inspiraatio lähteä hakemaan joitakin erikoisia kokemuksia kyetäksemme muka paremmin ilmentämään musiikkia. Elämä tuo eteemme juuri ne kokeet ja koettelemukset, jotka tekevät meidät kyllin arvokkaiksi pääsemään taas askeleen lähemmäksi taiteellista päämääräämme. Tässä yhteydessä voi olla syytä muistaa, mitä "Hiljaisuuden Ääni" sanoo oppimisen salista: "Sielusi löytää siellä elämän kukkia, mutta jokaisen kukan alla kiemurtelee käärme. Jos tahdot turvallisesti käydä tuon salin kautta, niin älä pysähdy sen huumaavien kukkain tuoksua hengittämään. Jos tahdot vapautua karman kahleista, älä etsi opettajaa noista harhan seuduista."

Musiikkitaiteilijat eivät ole täydellisiä sen enempää kuin muutkaan ihmiset. Heitä koetellaan myös maa-, tuli-, vesi- ja ilmakokeissa. Miten he nuo läpäisevät ja samalla pysyvät uskollisina ihanteilleen, siitä riippuu heidän saavutustensa arvo. Karkean kaavamaisesti sanoen kuuluu näistä kokeista kaksi ensimmäistä etupäässä esittäville ja kaksi jälkimmäistä etupäässä luoville säveltaiteilijoille.

Esittävän muusikon työ rajoittuu melkein yksinomaan hänen omaan elämänkulkuunsa. Gramofonilevyt voivat tosin puutteellisessa muodossa säilyttää jälkikaikuja hänen suorituksistaan, mutta niistäkin puuttuu useimmissa tapauksissa välitön herkkyys ja elävyys. Tämän vuoksi esittäjä tarvitsee paljon kipeämmin yleisöä kuin luova.

Yleisö on epäjumala, jonka suosiosta taistellaan erilaisin keinoin. Harva esittävä taiteilija jaksaa joka suhteessa kohota yleisön yläpuolelle ja hallita sitä. Kamppailu olemassaolosta, maineesta ja vallasta riehuu kiivaana heidän keskellään. Tällöin heitetään todella vaakaan henkisten arvojen merkitys. Kysytään motiiveja!

Voi tapahtua niinkin, että elämä jostain syystä rehellisistä ponnistuksistamme huolimatta kieltää meiltä ulkonaisen menestyksen. Jaksammeko silloin pysyä rauhallisina ja uskollisina vain omalle työllemme, vai myymmekö ihanteemme ja riennämme suitsuttamaan yleisölle ja kultaiselle vasikalle? "Ei voi palvella kahta herraa."

Jos taiteilija kestää tämän koetuksen ja tunnustaa sisäisen Kauneuden korkeimmaksi jumalakseen, niin Kauneuskin jumalisena prinsiippinä tunnustaa hänet Elämän edessä ja ottaa vastatakseen hänen henkisestä kehityksestään. Nyt muuttuu musiikki todella esoteeriseksi hänen elämässään. – Kaikki ne kokeet, jotka ennen tulivat mitä erilaisimmissa muodoissa, ovat tästä lähtien aina jollain tavoin liitetyt musiikkiin ja hänen välittömään elämäntyöhönsä. – Yleisökin muuttuu "leipää ja sirkusleikkejä" huutavasta monisatapäisestä hirviöjoukosta taiteilijan henkiseksi kasvattajaksi. Yleisö ei suinkaan lopeta vaatimuksiaan, mutta suhde on nyt toinen. Esittämällä mahdollisimman korkeita vaatimuksia täyttävää musiikkia ei taiteilija enää tunne maksavansa mitään henkistä pakkoveroa, vaan auttavansa lähinnä omaa kehitystään ja oman taivaslupauksensa täyttämistä.

Hän on sympatiapiirinsä laajentanut sillä, että hän oppii eläytymään mitä erilaisimpiin tyylisuuntiin. Tämä merkitsee hänelle samalla yhä uusien ja uusien ihmistyyppien tuntemista ja ymmärtämistä.

Mutta siirtykäämme tarkastelemaan luovia muusikkoja. Jos jo hyvältä esittäjältä vaaditaan selväpiirteistä, toisista erottuvaa persoonallisuutta, pitää tämä vielä suuremmassa määrin paikkansa säveltäjän suhteen, jonka ainakin pitäisi luoda jotain uutta. Kuten sanoin, on säveltäjän elämän painopiste mielestäni vesi- ja ilmakokeessa. – Aatteiden ryöppyävä valtameri pauhaa hänen ympärillään. Hänen tarvitsee vain asettaa itsensä yhteyteen sen kanssa saadakseen tukuittain ideoita. Vaikeus on valinnassa ja omaperäisessä ilmentämisessä.

Kynnyksenvartija esiintyy säveltäjänerolle vieläkin aineettomampana ja viettelevämpänä kuin loistavimmallekaan esittäjälle. Jälkimmäistä se, kun hän on voittanut pelon ahdistavan demonin, tavallisesti houkuttelee muuttamaan "kivet leiviksi". Edellisen sen sijaan vie kiusaaja korkealle vuorelle, näyttää hänelle hurmaavia näköaloja ja lupaa korottaa hänet kokonaan toiseen hierarkiaan, jos hän lankeaa oman persoonallisuutensa palvontaan ja kieltää puhuvansa "suulla suuremmalla".

Säveltäjän täytyy voittaa epäilyksensä ja uskonsa, työntää luotaan oma peilikuvansa, jotta ajatusmeren aalloista nousisi hänen todellinen innoittajansa, kuolemattoman taiteen kirkkaan. eteerinen muusa. Koska säveltäjä on aina tekemisissä luomisen mysteerion kanssa, joutuu hän ennemmin tai myöhemmin välttämättömyyden pakosta omassa elämässään kokemaan sekä pitkänperjantain draaman että pääsiäisen ihmeen. Ei ole ylösnousemusta ilman kuolemaa. "Ken säilyttää itsensä, hän kadottaa itsensä."

Tärkeää kaikille ihmisille, mutta erikoisesti taiteilijoille ja säveltäjille on myös se, etteivät he liiaksi kiinny ohikiitävään hetkeen ja unohda sen vuoksi ikuista päämääräänsä. Faustin tunnetut sanat Mefistolle sopimusta tehtäessä kuuluvat:

"Werd ich zum Augenblicke sagen:
verweile doch, du bist so schön,
dann magst du mich in Fesseln schlagen,
dann will ich gern zugrunde gehn!"


"Jos tuokiolle lausun milloin: / ‘Oi, viivy vielä, armahin!’ / mun kahleisiin voit panna silloin, / ja tuho mulle tulkoonkin!". Teoksesta "Faust: Ensimmäinen osa", Otava, 1916/1981, suomentanut Valter Juva. — toim. huom.


Epiktetos sanoo "Ojennusnuorassaan": "Jos laiva, jossa matkustat, laskee jonkin saaren rantaan, voit rauhassa mennä sitä katselemaan ja poimimaan sieltä kukkia. Mutta varo etääntymästä liiaksi laivasta, sillä se voi yhtäkkiä nostaa ankkurinsa, ja kun olet liian kaukana kuullaksesi sen merkkihuutoa, se jättää sinut saarelle".

Säveltäjä ei saa koskaan toistaa itseään. Silloinkin, kun hän kehityksen spiraalikulussa joutuu uudestaan samantapaisten kokemusten eteen, täytyy hänen todella tuntea olevansa "kerrosta ylempänä", hänen täytyy nähdä entistä avarammalle ja luodata kerta kerralta yhä syvemmälle ja syvemmälle. Vain siten hän voi säilyttää kontaktin taiteen ikuisen tulen kanssa.

*

Niin laajaa ja monipuolista kysymystä kuin on musiikki henkisenä tienä luonnollisestikaan voi tyhjentävästi käsitellä yhdellä rupeamalla. Jo musiikin lukuisat ilmennysmuodot ovat laadultaan niin erilaisia, että ainoastaan harva ihminen pystyy niitä kaikkia yhtäläisesti hallitsemaan. Pikemminkin voimille jokapäiväisestä kokemuksestamme nähdä, että jokin määrätty tyyli vastaa erikoisesti joidenkin musikaalista ajattelu- ja tuntemistapaa ja että vastakkainen tyyli uutterastakin tutkimus- ja harjoittelutyöstä huolimatta jaa heille vieraaksi. Kuten tunnettua oli filosofi Schopenhauer suuresti kiinnostunut musiikin kysymyksistä ja esitti niistä useita sattuvia arvostelmia. Kuitenkin niistä käy selvästi ilmi hänen persoonallinen temperamenttinsa, jolla oli erikoinen taipumus tajuta musiikki homofonisen tyylin puitteissa. Neliäänisessä kuorotyylissä hän vertaa bassoa kivikuntaan, tenoria kasvikuntaan, alttoa eläin- ja sopraanoa ihmiskuntaan. Tästä vertauksestaan hän johtaa lait myös naiden eri äänien keskinäiselle liikunnolle väittäen, että ylä-ääni on luonnostaan liikkuvaisin ja että esim. bassolle on luonteenomaista vain hidas liikunta, jonka vastakohta hänen mielestään pikemminkin kuvailee maanjäristystä. Tästä samoin kuin useista muistakin hänen lausunnoistaan huomaamme, että hän musiikissa ajattelee "pystysuoraan" (homofonisesti) eikä "vaakasuoraan" (polyfonisesti).

Homofonisessa tyylissä, niin kuin tiedämme, säestää melodiaa sointukudos, joka kaikissa eri vaiheissaan on riippuvainen ylä-äänen liikunnasta, kun sen sijaan polyfonisen tyylin perusolemus on, että itsenäistä melodiaa säestää yksi tai useampia itsenäisiä melodioita. Kummassakin tyylissä on tietysti omat sääntönsä normaalitapauksia varten, joihin verrattuina poikkeukset käyvät ymmärrettäviksi. Harmoniaoppi ja kontrapunkti ovat sävellysoppilaalle kaksi kynnyksenvartijaa, jotka kummatkin hänen täytyy pystyä hallitsemaan, jotteivät ne muuttuisi hänelle skynaksi ja kharybdikseksi. Todellisen muusikon täytyy kyetä esittämään melodia elävänä yksilönä, jonka erikoislaatuisuuden hän täydentää ja tehostaa säestävillä soinnuilla, mutta hänen on myös osattava erilaisten melodiayksilöiden muodostamassa polyfoniassa tuoda kuuluviin sekä ilmennyksen moninaisuus että sen sisäinen ykseys. Samoin kuin todellisen elämisentaidon mestaruus ilmenee siinä, että ihminen säilyttää omalaatuisuutensa samalla kun hän sopeutuu ympäristöönsä, samoin myöskin musiikissa on ratkaisevana mestaruusnäytteenä kontrapunktin taito.

Musiikin ja tanssin läheinen yhteenkuuluvuus on yleisesti tunnettu tosiasia. Musiikki ei voi jäädä pelkästään ajatuksen ja tunteen asiaksi, vaan se pyrkii ilmenemään myöskin ihmisruumiin välityksellä. Mitä kehittyneemmästä tanssista on kysymys, sitä suurempaa itsenäisyyttä vaaditaan jäseniltä. Harvemmin lienee kiinnitetty huomiota siihen, että kontrapunkti itse asiassa on sisäiseltä. olemukseltaan kaikkein kehittyneintä tanssia. Siinä vallitsee sama periaate kuin tanssissakin, jossa vapautuneet jäsenet ruumiillisen yhteenkuuluvaisuutensa ohella riemuitsevat omasta olemassaolostaan. Tämän ei tarvitse jäädä pelkäksi vertaukseksi: urkumusiikissa, joka oleellisesti rakentuu kontrapunktille, esitys vaatii kolmen itsenäisen motorisen keskuksen toimintaa, mikä toisin sanoin sanottuna merkitsee sitä, että urkurin on kyettävä samanaikaisesti tekemään kolmea erilaista työtä. Harjoiteltaessa nämä eri toiminnat ovat tietoisen kontrollin alaisia, mutta mitä kehittyneempi soittaja on, sitä enemmän hänen varsinainen tajuntansa vapautuu näiden toimintojen holhoamisesta jättäen vastaavasti omaa tietoisuuttaan alitajuisille toimintakeskuksille.

Tällainen tietoisten toimintojen automatisoituminen ja alitajuntaan siirtyminen on conditio sine qua non kaikelle musikaaliselle kehitykselle. Kuvitelkaamme mielessämme suuren sinfoniaorkesterin johtajaa. Hänen silmänsä kokoaa partituuripinnalta monet nuotit ja musikaaliset merkit, ne muuttuvat hänen tajunnassaan motoris-auditiivisiksi mielikuviksi, jotka hän välittää edelleen soimaan orkesterissa samalla kuin hän itse lakkaamatta on tietoinen kokonaisuudesta. Samalla tavalla säveltäjälläkin on musikaalisen intuitionsa välttämättömänä tukena tämäntapainen transformaatiokeskus. Ellei hän voi jättää suurinta osaa syntyvän sävellyksensä yksityisseikoista alitajuntansa hoidettaviksi, kadottaa hän helposti yhteyden alkuperäiseen musikaaliseen tapahtumaan, joka ei toista itseään.

Musiikki vaatii palvojansa kokonaan, ennen kaikkea hänen tahtonsa. Ainoastaan herkeämätön työ ja väsymätön ponnistus voivat lopulta organisoida "musiikkiruumiin". Sitä ei saavuteta yhdessä elämässä. Tiedämmehän, että jälleensyntyvistä skandhoista on yksi ruupa, ajallisen fyysisen käyttövälineen pysyväinen perusatomi. Sen olemassaolo on takeena siitä, että työtä, joka osaltaan on ollut ruumiin harjoittamista ja kehittämistä, voidaan jatkaa seuraavissa jälleensyntymissä. Tästä ovat loistavimpia esimerkkejä ns. ihmelapset. He syntyvät keskuuteemme varustettuina valmiiksi harjautuneilla aivoilla ja hermostolla, samalla kuin heidän tajuntansa on vapaa tavallisia ihmisiä sitovista esteistä. He ovat siis todellisia lähettejä korkeammista maailmoista. Valioyksilöinä luonnon rikkaassa sadossa he omalta osaltaan viittaavat Elämän alati vaikuttavaan luomistahtoon ja näyttävät meille, kuinka me lain täyttäen nousemme sen yläpuolelle alati laajenevaan vapauteen.

Ruusu-Risti — maaliskuu 1934


Etusivu Artikkelit