Mitä kansa uskoo vapaamuurareista

Muuan saksalainen vapaamuurari on koonnut pieneltä saksalaiselta paikkakunnalta (Salzwedelin kaupungista Altmarktissa) runsaan kokoelman kansan uskomuksia vapaamuurariudesta, joista tässä esitämme eräitä:

"Ei ole helppo päästä looshiin, sillä se on vain rikkaitten erikoisoikeus. Heillä on myöskin palvelijoita. Palvelijoilla on pitkä koeaika, ja heidän on sen jälkeen tehtävä vala paholaiselle, jonka mukaan he kuolevat heti jos kavaltavat salaisuuksia.

Juutalaisia ei oteta looshiin. Paholainen ei ole siihen suostunut, sillä hän pelkää juutalaisten petkuttavan häntä.

Vapaamuurarit ovat kaikki liitossa paholaisen kanssa; heidän on verellänsä ja hanhensulkakynällä kirjoittamallaan sopimuksella luvattava sielunsa kiusaajalle. Tämä tapahtuu looshiin vihkimyksessä. Samalla on sopimuksen tekijäin riisuuduttava, jotta paholainen voi nähdä ihmisverta todella käytetyn allekirjoitukseen. Kerran nimittäin joku oli puijannut sielunvihollista sitomalla käsivarteensa kananverellä täytetyn rakon ja kirjoittanut sillä nimensä. Ja toinen oli ripustanut rinnalleen kultaisen ristin. Ja kun piru oli saanut allekirjoituksen, oli toinen nauranut ja osoittanut ristiä. Silloin oli pirun ollut pakko palvella häntä voimatta häntä vahingoittaa.

Looshiveljet pitävät yhtä kuin piki ja rikki, eivätkä anna kenenkään mennä vararikkoon. He auttavat jokaista kolme kertaa. Neljättä kertaa ei apua anneta. Silloin hänen on hävittävä, taikka muutoin toiset surmaavat hänet tai paholainen käy hänet hakemassa.

Vapaamuurarit pitävät huolta siitä, että looshiin tulee mahdollisimman monta tuomaria. Looshiin päästessään heidän on vannottava olemaan tuomitsematta ainoatakaan looshiveljeä, niin että näille ei voi koskaan tapahtua mitään pahaa.

Looshissa pidetään aina mustaa koiraa, useimmiten villakoiran taikka pystykorvaa. Se on vain näön vuoksi. Piru nimittäin ilmestyy usein mustan koiran hahmossa.

Vapaamuurarien on aina muurattava looshissaan, siitä ei tule koskaan valmista, sillä piru tulee heti, kun he ovat lakanneet, ja repii kaiken.

Juutalaiset eivät pääse looshiin. He eivät pääse edes looshirakennukseen, sillä silloin on heidän heti kuoltava.

Yksikään vapaamuurareista ei kuole luonnollista kuolemaa. On tarkalleen määrätty, montako heistä kuolee vuosittain. Looshin mestari toimittaa valinnan. Han lähettää silloin looshipalvelijalla looshiveljelle keltaisen ruusun. Ja kolmen päivän kuluttua tämä on kuollut.

Jokaisen looshiveljen nimi kirjoitetaan vihkimystilaisuudessa suureen kirjaan. Joka sivulla on vain yksi nimi. Kerran vuodessa kokoontuvat kaikki. Silloin noutaa looshin mestari kirjan ja miekan ja työntää miekan kirjan lehtien väliin. Kun kirja avataan, nähdään, minkä nimen miekka on merkinnyt. Ja kolmen päivän kuluessa kuolee looshiveli.

Juhannuksena vapaamuurarit päättävät kenenkä on kuoltava. He äänestävä pienillä ebenholtsi- ja norsunluupalloilla. Sen, joka on saanut useimmat ebenholtsipallot, täytyy kuolla. Jos hän ei tällöin ole läsnä ja sattuu katsomaan kuvastimeen, niin on kuvastin sokea eikä hän näe kasvojaan, silloin hän tietää, että hänen on kuoltava.

Kun vapaamuurarin määräaika on kulunut umpeen, voi hän ostaa itsensä vapaaksi sillä, että hän hankkii toisen, jonka piru voi korjata. Mutta tämäkin on mahdollista vain kolme kertaa. Sitten hän on mennyttä miestä.

Useimmat looshiveljet harrastavat hyväntekeväisyyttä. Sitä he eivät kuitenkaan tee vapaasta tahdostaan ja halusta, vaan pelosta, sillä he tietävät, että piru käy heidät joskus hakemassa. Kun he nyt antavat köyhille jotakin, etsivät he samalla sielua, jonka luovuttaa sijaisenaan paholaiselle. Moni köyhä ihminen on sillä tavalla kuollut. Heidän perillisensä "voivat sitten elää hienoa elämää tällä rahalla."

Suomessakin kiertää vielä kansan suussa ihmeellisiä taruja vapaamuurareista ja heidän harjoittamastaan noituudesta, joilla oman mielenkiintonsa ohella on myös kansatieteellistä arvoa. On syytä kerätä talteen näitä uskomuksia, ennen kuin viimeisten ulkomaisten (Ludendorff, Wichtl, ym.) ja kotimaisten kiihkoilijoiden häväistyskirjoitukset ehtivät niitä värittää.

J. E. P.

Ruusu-Risti — syyskuu 1931