Veikko Virmajoki

Vapautuva Lusifer

Siellä katosivat käsitteet ajasta, paikasta ja etäisyydestä, ja niiden mukana katosivat inhimillisen käsityskyvyn rajat. Mittasuhteet laajenivat niin äärettömiksi, ettei niitä ollut enää olemassa.

Tellus, Maa oli siellä Lusiferin kädessä. Himmeä planeettamme, jonka pinnalla säkenöi lakkaamatta outoja valo-ilmiöitä, värähteli levottomasti, ja Lusiferin silmät tarkkailivat intohimoisina toimekkaina ja kärsimättöminä jokaista ilmiötä. Ja ne silmät olivat täynnä sanomatonta ikävää.

Hän oli edessäni lumoavan kauniina ja valtaavana. Kerätkää maailmasta kaikki nerous ja antakaa se väkevimmälle enkelille. Kootkaa planeettamme kaikkien aikakausien järki ja antakaa se samalle enkelille. Liittäkää tämän maailmanne kaikki voima ja toimintatarmo samaan olentoon, jolla jo ennestään on Ikuisen Luojan kädestä "langenneen" enkelin täydellinen kauneus. – Siinä on Lusifer.

Ja kuvitelkaa minun pienen henkilapseni kauhua hänen edessään, sillä hänen kauneudestaan huokui järjen koko kylmyys, nerouden helvetillinen luomistuska, myllertävien energiamassojen ja toimintatarmon kaikki murskaava voima. Kuvitelkaa pienen henkilapseni kauhua, sillä – Lusiferin sa ei ollut yhtään rakkautta.

Mutta minun henkilapseni povessa kyti pieni Kristuksen kipinä, jumalallisen rakkauden mahdollisuus, – ja hämmästyneenä minä näin mahtavan ja kauniin Lusiferin tuijottavan siihen lumottuna. Minä sain huimaavan rohkeuden puhutella häntä. Minä kysyin:

– Mikä sai sinut luopumaan Jumalasta, Ikuisesta Rakkaudesta? Ylpeys, sanoivat opettajani: Onko se totta?

– Ei, vastasi Lusifer. – Minähän olin ja olen suuren kokonaisuuden osa. Olen osa Jumalan ikuisesta rakkaudesta ja totuudesta, olin pääenkeli, lähinnä Ikuisen sydäntä ja yhtä Hänen kanssansa. Miten minä olisin voinut ylpeillen nousta omaa itseäni vastaan ja pyrkiä täydellisyydestä epätäydellisyyteen?

– Miten sitten, kysyin, – tapahtui sinun kuuluisa "lankeamisesi", josta tietäjämme ovat kertoneet verhotuissa taruissaan? Mikä oli se kapina, joka syöksi sinut rakkaudesta rakkaudettomuuteen, tuohon kylmissä jääkiteissä loistavaan, jonka edessä minun henkeni lapsi palelee?

Lusifer vastasi minulle:

– Ehdoton rakkaus ei tunne itsekkyyttä eikä se siis löydä koskaan tarkoitusta itsestään. Se tahtoo tuhota itsensä ja luoda muotoja. Se tahtoo luoda elämää ja kehittää sitä. Ehdoton rakkaus tahtoi elää myriaadien planeettojen elämässä, tehdä luomistyötä ja kasvaa niissä. Ja se tuhosi itsensä, se uhrautui, se jakoi ja lahjoitti itsensä. Maailman kielissä ei löydy sanaa, joka voisi selkeästi kuvata Ehdottoman kapinaa, tuota toimintaa, jolla ei ole alkua eikä loppua. Me, jotka olimme lähinnä Jumalan sydäntä, saimme kukin tehtävämme. Niin tuli minusta rakkauden vastavoima, kehityksen henki, jota Te nimitätte Pahaksi, koska olette hitaita, laiskoja ja heikkoja, ja koska minä vaadin taistelua. Sillä minun täytyy ikävöidä tulla voitetuksi.

– Etkö sinä siis olekaan ikuinen? kysyin hämmästyneenä.

Lusifer hymyili salaperäisesti.

– Minä ikävöin tulla voitetuksi, hän sanoi uudelleen. – Te sanotte minua pahaksi, koska ette ymmärrä Ehdottoman rakkauden olemusta, ennen kuin olette minua vastaan taistellen sen ymmärryksen voittaneet. Te ette ymmärrä, että minä olen saman asian toinen puoli ja sen kanssa ehdottomasti yhtä, että minä olen "langennut" samasta Jumalan rakkaudesta kuin tekin ja että olen osa teistä. Mutta sinä päivänä, jona te opitte minua ymmärtämään ja rakastamaan, olen minä voitettu ja yhdyn teidän kanssanne Jumalaan... Siksi minä ikävöin tulla voitetuksi. Minä näin hänen silmissään sanomattoman kaipauksen ja murheen, ja minä tahdoin lohduttaa häntä.

– Katso, sanoin, – Telluksessa loistaa Kristuksen valo. Minulle on sanottu, että sinä taistelet Häntä vastaan. Lakkaa taistelemasta.

– Minä en voi, hän sanoi, – sillä minä taistelen Kristuksen kanssa teidän sydämissänne. Minä en taistele Kristusta vastaan, vaan teitä vastaan. Ja sen taistelukentän yli, jossa minä makaan voitettuna, te näette Kristuksen valon, ja silloin te säälistä ja rakkaudesta vavisten nostatte minut, lyömänne, tasa-arvoisena Hänen kirkkauteensa.

– Herra, sanoin vavahtaen, – kestääkö kauan, ennen kuin lyö sinun vapautuksesi ihana hetki?

– Taistelkaa, hän sanoi. – Taistelkaa minua vastaan. Liian hitaasti kirkastuu Kristuksen valo Telluksessa. Vielä kestää kuudetta luomispäivää, jolloin luodaan Ihminen. Vielä te ette näe vihassa rakkautta ettekä Lusiferissa Jumalaa. Enkä minä saa jättää. työtäni kesken eikä Kristus voi jättää työtään kesken, sillä silloin tekin jäisitte keskosiksi, ettekä tulisi koskaan tuntemaan Jumalaa, Rakkautta. Taistelkaa, niin minunkin vapautukseni hetki lähestyy. Rakastakaa!

Minun henkeni lapsi laskeutui Tellukseen, ajan, paikan ja kaikkien mittasuhteiden maailmaan, ja Lusifer jäi odottamaan vapautuksensa hetkeä.

Taistelkaamme !

Rakastakaamme !

Ruusu-Risti — lokakuu 1932


Etusivu Artikkelit