Jacob Böhme

Uudestisyntymisestä

Taivas on alati ihmisessä. Mutta taivas ihmisessä ei ole avoin, ja ihminen jää seisomaan sen eteen, ja niin pysyy hän turhamaisuudessa ja synnissä ja maailman helvetissä.

Kaikki on olemassa tahdossa; ulkoisen tahdon täytyy kohota sisäiseen tahtoon, ihmisen täytyy tunnustaa itselleen, että ulkomaailma sellaisenaan olisi kuollut ja ettei sillä olisi itsessään mitään elämää. Ihmisen täytyy omalla sielullaan olla sisimmässään ja tahdossa tulla uudestisyntyneeksi.

Jokainen ihminen kantaa tässä maailmassa taivasta ja helvettiä sisässään. Mitkä ominaisuudet hän herättää, ne samat ominaisuudet palavat hänessä siinä tulessa, johon sielu on kykenevä. Jos vakavan tahtomme panemme — emme maailmaan — vaan Jumalaan, otamme vastaan Jumalan omassa tahdossamme.

Ihmisen tahdosta täytyy Jumalan Hengen syntyä, hänen täytyy itse tulla Jumalaksi tahdonhengessä; muutoin ei hän saavuta jumalallista olemusta, siis viisautta.

Nyt on meidän tiedettävä, mistä uudestisyntymisemme syntyy; se tapahtuu näet imaginaatiossa, kuvittelussa, että me tahtomme kanssa yhdymme Jumalan tahtoon, omistaudumme hänelle ja pyhitämme hänelle elämämme, missä uskon olemus syntyy. Tämä usko ei ole totena pitämistä, vaan Jumalan olemuksen ottamista, Jumalan olemuksen syömistä, Jumalan olemuksen johtamista imaginaatiolla omaan sieluntuleemme, nälkämme hiljentämistä sillä ja siten Jumalan olemuksen pukemista päällemme, ei niin kuin puvun, vaan niin kuin sielun ruumiin. Sielulla täytyy olla Jumalan olemusta omassa tulessaan, jos sielu tahtoo olla hänen lapsensa. Kristillinen uudestisyntyminen Jumalasta ja meidän olemuksestamme on meidän uudestisyntymisemme; hänen voimansa, elämänsä ja henkensä on kaikki meidän; eikä meidän ole lisättävä siihen mitään muuta, kuin että omalla tahdollamme hänen kauttaan yhdymme Jumalan olemukseen; niin tulee meidän tahtomme Jumalan tahdossa uudestisyntyneeksi ja vastaanottaa jumalallisen voiman ja jumalallisen olemuksen. Kristus on Jumala, mutta meistä syntynyt sen tähden, että hän tekisi meidät eläviksi kuolemasta, ei jonkun vieraan elämän, vaan meidän oman elämämme eläväksi.

Sen tähden ei kellään ole se puolustus, että hän ei muka voisi tahtoa. Joka itsekkyyteen turvautuu, minä-haluun, hän ei voi. Mutta jos hän mielensä keskustan kääntää ja Jumalan tahtoon suuntaa, niin hän voi. Kun sielu ei enää puhu omalle tahdolleen, hänessä tulee ääretön tahto, yhden tahto, puhuvaksi ja Jumalan rakkaudenvoima tulee hänessä selväksi. Missä luonto on hiljaa, siinä vaikuttaa Jumala.

Mutta mikä hiljaa seisoo, se seisoo ikuisen yhden kanssa hiljaa ja tulee yhden kanssa samaiseksi, sillä se astuu hänen valoonsa sisälle. Se saavuttaa suuren hiljaisuuden ja Jumalan rakkauden lähteen, niin että se Jumalan pyhässä olemuksessa lakkaamatta kylpee. Niin ihmisen sielu yhtyy siihen, niin tapaa sielu voimassaan, vallassaan ja ihmeissään kaikki enkelit.

Suom. T.E.T.

Ruusu-Risti — joulukuu 1928


Etusivu Eri uskonnot