Buddhalainen vertaus

Eräs isä työskenteli poikansa kanssa pellolla käärmeiden vuodenaikana. Silmälasikäärme puri nuorukaista niin, että hän kuoli välittömästi. Ihmisten tiedossa ei ole vastamyrkkyä silmälasikäärmeen puremalle, joka hetkessä pimentää katseen ja pysäyttää sydämen lyönnit. Isä, joka näki poikansa makaavan kuolleena, huomasi, että muurahaisia alkoi kerääntyä paikalle. Hän kääntyi takaisin askareihinsa ja jatkoi rauhallisesti työtään kuten ennenkin.

Eräs bramiini kulki ohi. Hän näki, mitä oli tapahtunut ja ihmetteli sitä, että isä jatkoi työtänsä. Vielä enemmän hän ihmetteli miehen silmien kyyneleettömyyttä. Bramiini puhutteli miestä sanoen: "Kuka oli kuollut nuorukainen?" "Hän oli minun oma poikani", vastasi mies keskeyttämättä työtään. "Mutta miksi silmäsi eivät kyyneltyneet ja miten voit olla niin välinpitämätön, jos hän oli oma poikasi?" "Hulluutta", vastasi mies, "samalla kun ihminen saapuu maailmaan, hän ottaa ensimmäisen askeleensa kohti kuolemaa. Hänen voimansa täyteys on alkua sen loppumiseen. Hyveelliselle on totuudessa palkinto samoin kuin väärämieliselle rangaistus. Mitä sitten auttaisivat kyyneleet ja suru? Ne eivät missään suhteessa hyödyttäisi kuollutta... Hyvä bramiini, oletko kenties matkalla kaupunkiin? Jos olet, niin pyytäisin sinua poikkeamaan talossani ja ilmoittamaan vaimolleni, että poikamme on kuollut, jotta vaimoni tietäisi lähettää tänne päivällisateriani."

"Mikä ihminen tämäkin lienee?" ihmetteli bramiini itsekseen. "Hänen poikansa on kuollut, eikä hän kuitenkaan itke. Ruumis makaa auringon paisteessa eikä hän kuitenkaan keskeytä työtään. Muurahaiset kerääntyvät sen ympärille, ja hän silti puhuu aivan kylmästi päivällisateriastaan. Hänen täytyy olla kykenemätön inhimillisiin tunteisiin." Bramiini ajatteli näin, mutta uteliaisuutensa pakottamana hän kuitenkin meni työmiehen asuntoon. Hän sanoi pojan äidille: "Nainen, poikasi on kuollut silmälasikäärmeen puremaan ja kyyneleetön puolisosi pyytää sinua lähettämään päivällisateriansa. Nyt näenkin, että sinä olet yhtä välinpitämätön poikasi kuolemasta kuin hänkin, sillä ethän itke."

Kuolleen pojan äiti vastasi hänelle vertauksella: "Herrani, tämä poika on saanut vanhemmiltaan ainoastaan katoavan elämän. Sen vuoksi en sanonutkaan häntä pojakseni. Hän on nyt lähtenyt pois luotani eikä minun vallassani ollut pidättää häntä. Hän oli kuin matkustaja, joka levähtää majatalossa. Matkustaja lepää ja matkustaa sitten edelleen. Sopisiko majatalon isännän koettaa saada häntä viipymään? Samalla tavoin on todellisuudessa äidin ja pojan suhde. Poika saa mennä tai tulla, viipyä tai lähteä, äidillä ei ole valtaa hänen elämäänsä. Poikani on täyttänyt kohtalon, joka hänelle oli annettu, eikä mikään voinut pelastaa häntä siitä kohtalosta. Minkä vuoksi sitten valittaisin välttämätöntä?"

Ihmeissään bramiini kääntyi kuolleen nuorukaisen vanhimman sisaren puoleen ja kysyi häneltä: "Veljesi on kuollut, etkö itke?" Tyttö vastasi hänelle vertauksella: "Voimakas puunhakkaaja menee metsään ja kaataa lujilla kirveeniskuilla puita, sitoo ne yhteen valtavaksi lautaksi, jonka hän työntää leveään virtaan. Raivoisa tuuli alkaa puhaltaa nostattaen laineita, jotka heittelevät lauttaa sinne tänne, kunnes se hajoaa ja virta erottaa edessä olevat tukit takana olevista ja ne kulkeutuvat pois omiin suuntiinsa. Sellainen oli nuoren veljenikin elämä. Kohtalo oli johtanut meidät samaan kotiin, nyt olemme ainiaaksi eronneet. Emme voi määrätä elämäämme ja kuolemamme aikaa. Olkoon olemassaolomme pitkä tai lyhyt, olemme yhdistetyt ainoastaan ajaksi erotaksemme sitten ainaiseksi. Veljeni on päättänyt tien, joka hänelle oli annettu, ja jokainen meistä täyttää määräystä, jota ei voida muuttaa. Minun ei suotu suojella ja pelastaa häntä. Miksi itkisin sellaista, mitä ei voitu estää?"

Yhä enemmän ihmeissään bramiini kääntyi kuolleen nuorukaisen nuoren vaimon puoleen kysyen häneltä: "Entä sinä, jonka povella hän nukkui, etkö itke häntä, rakastettua puolisoasi, joka temmattiin pois kesken miehuutensa kesää?" Mutta hänkin vastasi vertauksella: "Niin kuin kaksi lintua lentää, toinen idästä ja toinen lännestä, kohtaavat ja katsahtavat toistensa silmiin, pyörähtävät toistensa ympäri ja etsivät saman puun tai temppelinhuipun ja nukkuvat yhdessä auringonnousuun saakka, niin oli meidänkin elämämme. Kun kultainen kajastus nousee itätaivaalle, kaksi lintua jättää temppelinharjansa tai puunlatvansa ja lentää kumpikin taholleen etsimään ravintonsa. Ne tapaavat jälleen, jos kohtalo niin tahtoo. Jollei niin käy, ne eivät näe toisiaan enää koskaan. Samanlainen oli puolisoni ja oma kohtaloni. Kun kuolema saavutti hänet, oli hänen tiensä täytetty, eikä minun vallassani ollut häntä pelastaa. Minkä vuoksi silloin itkisin?"

Lopuksi bramiini kääntyi kuolleen miehen orjan puoleen ja kysyi häneltä: "Herrasi on kuollut, minkä takia et itke?" Mutta orjakin vastasi hänelle vertauksella: "Herrani ja minä olimme yhdistyneitä kohtalon tahdosta. Minä olin kuten pieni vasikka, joka seuraa suurta härkää. Suuri härkä on tapettu. Pieni vasikka ei voinut pelastaa sitä teurastajan kirveeltä. Sen huuto ja ulina eivät auta mitään. Minkä takia itkisin, kun en edes tiedä, kuinka pian oma hetkeni lyö?"

Mykkänä hämmästyksestä bramiini katseli naisia, kun he valmistivat päivällisateriaa ulkona pellolla olevalle kyyneleettömälle työntekijälle.

Teosofi – 1945


Etusivu Eri uskonnot