Pyhän Fransiskuksen viimeinen ihme

Veli Leone ja veli Ginepro, jotka olivat pyhän Fransiskuksen uskollisimpia palvelijoita ja ensimmäisiä seuraajia, tunnetaan kaikkialla mitä viattomimmiksi ja puhtaimmiksi sieluiksi, jotka koskaan ovat fransiskaanikaapua kantaneet.

Eräänä kauniina kevätpäivänä tulivat he hiljalleen Perugiasta Assisiin katsomaan jälleen noita pyhiä paikkoja, missä tuo enkelimäinen isä oli sanallaan ja esimerkillään pannut uutta henkeä Kristuksen opetukseen.

Mutta heidän saavuttuaan kaupungin portille, pysähdytti eräs vartiosotamies heidät kysyen, keitä he olivat ja mihin menivät.

– Me olemme noita Pyhän Fransiskuksen munkkeja, matkalla Assisiin, vastasivat he.

– Minusta te näytätte kulkureilta, sanoi vahti.

Ja totisesti heidän ulkoasunsa ei suinkaan osoittanut heidän kuuluvan mihinkään Pyhän Fransiskuksen munkkikuntaan. Heidän hartioiltaan riippui alas repaleinen ja monin paikoin paikkailtu kaapu ja heidän jalkansa olivat tykkänään paljaat. Jollei vahti olisi huomannut suippoa munkin päähinettä ja nuoraa, joka vyötti heidän lanteitaan, ei hän olisi mitenkään laskenut heitä sisälle kaupunkiin.

Mutta kun nuo molemmat veljet saapuivat kaupunkiin, he tuskin enää tuntisivat sitä. Tuo ennen niin suloinen, rauhallinen ja hiljainen kaupunki oli nyt meluavan kansanjoukon täyttämä. Kansaa oli oudoissa pukimissa, oli naisia, jotka paljastivat säärensä aina polvia myöten, niin että veli Leone ja veli Ginepro peittivät kädellä silmänsä, etteivät näkisi. Ja he kääntyivät ympäri ja menivät Pyhän Chiaran suljettua yrttitarhaa katsomaan.

– Oi, Pyhä Chiara, siunattu ja kokonaan hunnutettu neitsyt! Missä maailmassa me elämmekään? huudahti veli Leone.

He näkivät myös vaunuja, jommoisia eivät ennen koskaan olleet nähneet, kauttaaltaan kiiltäviä ja ilman hevosia tai muuleja edessä; seudun väki pysähteli ihaillen niitten ympärille ja kuultiin kuiskailtavan: Fiat, Mercedes, Alfa Romeo, Roll-Royce ja muita samanlaisia oudoilta kuulostavia nimiä. Kun sitten nälkä alkoi vaivata molempia veljiä, he lähtivät erääseen majataloon syömään. Siellä he näkivät ylpeitä ja komeita miehiä, jotka puhuivat heille aivan tuntematonta kieltä: omnibus, arrangement, appartement, chauffage, bain, petit, dejeuner, diner, table d'hôte, glace naturelle, domestique, blanchissage. Ylellisyysvero, ulkomaalaistenvero, palvelusväen prosentti jne.

– Mitä mahtaakaan tämä tietää? kysyi veli Ginepro.

Ja vastasi siihen veli Leone: — Tässä tarvittaisiin nyt veli Egidioa, joka taivaallisen inspiraation vallassa puhui ja ymmärsi Ranskan pyhän kuninkaan Ludvigin kieltä ilman, että kumpikaan heistä sanoi sanaakaan.

Ja nuo molemmat veljet ihmetellen istahtivat hotellin oven eteen, josta näkivät valkealle ja kullalle välkkyvän salin täpötäynnä ihmisiä, miehiä ja naisia puettuina loistaviin pukimiin syömässä palvelijoiden kantaessa aivan loppumattomasti uusia ruokalajeja.

– Oi, Pyhän Fransiskuksen ja Pyhän Chiaran paljaalle nurmelle katettua ruokapöytää, muistatko vielä sitä, veli Leone? Ja ensimmäiseksi ravinnoksi tuo lempeä isämme alkoi puhua Jumalasta niin ihanalla, niin lentävällä, ja niin ihmeellisellä tavalla, että me kaikki, ruumiillisen ravinnon unohtaen, kohosimme hengen hurmiossa ylös Jumalan luo. Ja nyt, katso, kuinka tämä kansa, kaikesta hienoudestaan huolimatta, ei muuta ajattele kuin vatsansa täyttämistä! Menkäämme pois täältä!

Ja pois lähtiessään he näkivät kaksi nuorukaista hienoissa ulkomaalaisissa pukimissa, kuitenkin veljet ymmärsivät näiden olevan puheen perusteella paikallisia asukkaita.

Toinen nuorukaisista luki toiselle suurta paperiarkkia, ja toinen kuunteli erityisellä tarkkaavaisuudella. Ja veli Leone ja veli Ginepro, tarkaten myös, kuulivat tämän lukevan näin:

»Kuka ei tiedä, että suurin maailmanmestari oli mustaihoinen Johnson? Mutta hänen vihamiehensä saattoivat hänet perikatoon panemalla hänen rinnalleen ihmeen kauniin valkoisen naisen, joka imi tyhjiin hänen verensä ja vei häneltä voiman kaikkiin hyveisiin.»

– Tämä, sanoi veli Ginepro, — on varmasti hyvin mieltäylentävä kertomus. Kuunnelkaamme se loppuun, veli Leone.

Ja loppu kuului näin:

»Minä olen kätkenyt kuin aarteen mieleeni tämän toisten kokemuksista saadun opetuksen. Olen nuori vielä ja toivon näitten vuosien vievän minut kunniaan, niin että tulen olemaan ensimmäinen koko maailmassa.»

– Silminnähtävästi kysymyksessä on jokin suuri pyhimys, todisti lohdutettuna mielessään veli Ginepro ja kysyi näiltä nuorukaisilta, mikä oli nimeltään tuo mies, joka niin kiihkeästi ikävöi kunniaan.

Ja vastasi toinen nuorukaisista: — Hänen nimensä on Firpo ja on hän täydellinen maailmanmestari, jonka on mitä taitavin ja parhain painija, mutta ei minun tietääkseni kestä lujaa nyrkin iskua.

– Minä ymmärrän sanat, mutta niiden merkitystä en käsitä, sanoi veli Leone, — entä sinä?

– Minä en ymmärrä mitään, sanoi veli Ginepro.

– Olkaa hyvä ja selittäkää meille, sanoi veli Leone, — miksi näin paljon kansaa on kokoontunut tänne Assisiin?

– Hyvänen aika, nehän ovat tulleet Pyhää Fransiskusta kunnioittamaan.

– Ja tälläkö tavalla? kysyivät molemmat veljet.

– No, mitä vielä haluatte? Jo pitkän aikaa tuhlataan oikealle ja vasemmalle, tehdään työtä, rakennetaan ja kaunistetaan näitä muinais-muistomerkkejä ja pystytetään muistopatsaita. Ja sen lisäksi, ettekö näe joka puolella Pyhän Fransiskuksen manifesteja? On myös fransiskaanilaisia postimerkkejä, kahdenkymmenen ja neljänkymmenen centesimon, jopa viiden liirankin, joka kuvaa Pyhimyksen kuolemaa. Tänä iltana on luentokin. Kas tuossa on ilmoitus: "Pyhä Fransiskus ja Estetiikka".

– Kuulitkos koskaan, veli Leone, tämän naisen nimeä mainittavan? sanoi matalalla äänellä veli Ginepro.

– En koskaan, veli Leone, — taitaa olla jokin huono nainen.

– Veli Leone, veli Leone, huudahti kauhun täyttämänä veli Ginepro. — Paetkaamme ihmeessä täältä. Minä luulen, että tämä paikka on loppumattoman paholais- ja perkelejoukon valtaama. Jumalaa pilkkaamaan ja häpäisemään ovat ne tänne kokoontuneet ja kaikki, mitä ympärillämme näemme, on Saatanan luomaa lumoa.

– Minä puolestani luulisin niiden olevan pakanoita, sanoi veli Leone. — Tässä tarvittaisiin nyt Pyhä Antoniusta. Niin hänkin kerran Riminiin mennessään löysi suuren paljouden pakanoita, jopa vielä niin uppiniskaisia ja paatuneita, etteivät tahtoneet häntä kuunnella, vaan siinä meren rannalla seisoessaan hänen täytyi alkaa puhua kaloille. ’Kuulkaa te, meren ja joen kalat Jumalan sanaa, koska uskottomat eivät tahdo sitä kuunnella.’ Ja kaloja tuli heti paikalla rannalle, pieniä ja suuria ja kohottaen päätään ylös vedestä, kuuntelivat ne kaikki tarkkaavaisina, Pyhän Antoniuksen kasvoja katsellen, mitä suurimmassa rauhassa ja sovussa. Tämä ihme on todella tapahtunut, mutta minä uskon, veli rakas, että jos me alkaisimme saarnata, niin ei kukaan noista miehistä ja naisista jättäisi maallisia puuhiaan. Ja ottamatta vielä lukuun sitä, että vaikkakin tämän seudun väki puhuu meidän kieltämme, mitä sanojen sointuun tulee, niin ei meidän puhettamme ymmärrettäisi enempää kuin kokonaan toisesta maailmasta tulleitten puhetta. Menkäämme lempeän Isä Fransiskuksen luo.

– Ja missä hän mahtaa olla?

– Ajattelen, että löydämme hänet Vernasta.

Ja jättäen Assisin nuo molemmat munkit lähtivät kulkemaan synkkää Vernan vuorta kohden. Täällä he todellakin löysivät Pyhän Fransiskuksen suuren yksinäisyyden keskellä erään kallion juurella. Hänen päänsä yläpuolella kohosi jättiläissuuri puu, jonka juuret kiemurtelivat alhaalla vuoren halkeamissa.

Veli Leone ja veli Ginepro tervehtivät suurella kunnioituksella Pyhää Fransiskusta ja kertoivat hänelle kaikki, mitä olivat nähneet ja kuulleet. Pyhä Fransiskus kuunteli hämmästymättä.

– Ne ovat paholaisia, isäni, sanoi veli Ginepro.

Ja Pyhä Fransiskus lempeästi vastasi:

– Ne ovat ihmisiä.

– Ja sinä, isäni, huudahti veli Ginepro, aiotko sietää tuollaista pahennusta ja häpeää?

Pyhä Fransiskus vastasi:

– Älkää tuomitko hyvää ja pahaa. Katso tuota puuta, veli Ginepro, ja sinäkin, veli Leone. Tässä ovat juuret. Näetkö, kuinka paljon niitä on ja kuinka paksuina kuin käärmeet ne kiertyvät kamalaksi röykkiöksi. Ja suuret juuret jakautuvat pienempiin ja pienet aivan pieniin, ja jos katsot tarkkaan, niin on niitä niin tavattoman paljon, ettei koko elämäsi riittäisi niitä laskemaan. Huomatkaa: nämä juuret tunkeutuvat maahan, ravitsevat itseään limalla ja kaikenlaisella lialla. Saastaisia matoja kiemurtelee niiden ympärillä. Ei ylöspäin, vaan alas kylmiä syvyyksiä kohden vaistonsa vaikutuksesta ne työntyvät. Ja nyt, veli Ginepro, katso ylös, ja sinä myös, veli Leone, näettekö nuo voittoisat lehvät, jotka taivaan sinessä, valossa ja auringossa autuaina humisevat? Voisivatko, veljeni, nämä ihanat lehvät kukkia ilman näitä juuria? Sellainen on ihmiskunta: kamala röykkiö käärmeitä ja matoja, jotka elävät kaikesta saastasta ja tunkeutuvat maan synkkiin syvyyksiin. Ja kuitenkin tästä inhimillisestä kurjuudesta puhkeaa ja kohoaa ihanan inhimillisen täydellisyyden kukka. Kuinka se tapahtuu, en tiedä, mutta niin se on, veli Leone ja veli Ginepro.

Ja näin sanoen Pyhä Fransiskus osoitti ylöspäin, missä oksat heiluivat hiljaa keveän tuulenhengen puhaltaessa.

Ja silloin nähtiin Pyhän Fransiskuksen tekemä ihme nuo lehvät alkoivat kukkia ruusuja ja liljoja, ja näillä ruusuilla ja liljoilla oli inhimilliset kasvot, enkelien, marttyyrien, pyhien ja sankarien kasvot, täynnä kaikkea maallista ihanuutta voittavaa autuutta.

Sanoi Pyhä Fransiskus

– Näin on tuo kukka itänyt.

– Minäkin olen siellä, minäkin, huudahti hurmion vallassa veli Ginepro. — Ja sinä myös, veli Leone! Kuinka ihmeessä, lempeä isä, olemme pyhien ja autuaitten joukossa?

– Ei oppineisuus, rakkaat veljeni, vaan hyvyys on saanut tämän taivaallisen ruusun itämään.

Alfredo Panzini

Italian kielestä suom. H. B.

Ruusu-Risti — elokuu 1926


Etusivu

Eri uskonnot