In Nobis Regnat Jesus

  

Veli Simeon Vadstenan luostarista oli kammiossaan joutunut vaikean koettelemuksen uhriksi. Tuntemattomaan veljeskuntaan kuuluva munkki oli eräänä yönä seisonut hänen vuoteessa ääressä. Kun Simeon puolihereillä oli noussut pystyyn, oli omituinen vieras loistavalla kädellä osoittanut ristinmerkkiä, jonka joku oli maalannut punamullalla seinän kalkkikerrokselle, ja joka nyt näytti kuivuneelta vereltä. Siellä hän näki taulun eli pergamentin ristiinnaulitun yläpuolella ja kauhukseen hän luki

In Nobis Regnat Jesus.

Pelokkaasti hän käänsi katseensa vieraaseen munkkiin, mutta tämä vain tarkkaili häntä rauhallisilla, syvillä silmillään, joiden katse samalla kertaa hiveli ja tunki hänen sielunsa sisimpään syvyyteen. Veli Simeon oli tällöin ymmärtävinään, että hän oli nähnyt ihmeen ja totuuden. Silloin muukalainen vielä kerran kohotti kätensä ristiinnaulitun kuvaa kohden ja sanoi:

»Tämä on se leipä, jolla sinun tulee ravita nälkäisiä. Toisille annetaan tehtäväksi jakaa kolmea kalaa, jotka ovat yhtä monta pyhää totuutta. Mutta taita sinä ensimmäinen leipä jakaen sitä, ja se on ravitseva neljää tuhatta miestä, naisia ja lapsia lukuun ottamatta.»

Näin sanottuaan valkopukuinen olento häipyi sumupilveen ja oli kadonnut. Mutta veli Simeon oli kauan ikään kuin autuaassa hurmiossa ja toisti itsekseen sanoja, jotka oli lukenut ja kuullut.

Väristys kulki hänen ruumiissaan, hieman väsyneenä koetusta jännityksestä hän vihdoin havahtui itseensä. Hän katsahti heti ristiinnaulitun kuvan luona sijaitsevaan tauluun, mutta nyt hän taas luki samat sanat, jotka aikaisemminkin olivat siinä olleet: »Jesus Nazarenus Rex Judaeorum». Hän toimi unessakävijän tavoin. Hän nousi tuolille ja raapi veitsellään kirjoituksen pois, alkukirjaimia lukuun ottamatta. Sitten hän täytti ne värillä, jota oli valmistanut yhdistämällä refektoriosta tuotua viiniä nokeen, jota oli raapinut savukatoksesta. Taulussa saattoi tämän jälkeen lukea: In Nobis Regnat Jesus, mutta kukaan ei sitä tietänyt ennen kuin useita viikkoja myöhemmin, jolloin eräs Hänen Aamutähtensä, lähetettynä tuomaan jotain määräystä veljeskunnan johtajalta, astui kammioon ja sattui lukemaan muutoksen, jonka veli Simeon oli tehnyt kyseessä olevaan kirjoitukseen. Ihmeissään ja kauhussaan meni tämä Hänen Aamutähtensä suoraa päätä veljeskunnan johtajan luo ja ilmoitti, mitä oli nähnyt. Tämä kutsutti heti luokseen veli Simeonin ja veli Anselm Skeningeensiksen, jonka viimeksi mainitun tuli toimittaa pöytäkirjat.

Veli Simeon tunnusti empimättä tekonsa ja huomautti, miten hänet oli saatettu siihen ihmeen kautta, jonka hän tarkasti kertoi.

»Mutta etkö sinä veli ymmärrä», sanoi priori, »että olet joutunut paholaisen kiusaukselle alttiiksi, ja tälle on ollut helppo asia kääntää silmäsi.»

Mutta veli Simeon muisti vielä sen autuuden, jonka oli tuntenut, ja väitti, että hän kyllä oli saanut ilmestyksen Jumalalta ja uuden totuuden julistettavaksi ihmisille onneksi ja pelastukseksi.

Ja priorin valtasi kauhu, koska sellainen koettelemus oli kohdannut niin arvossa pidettyä ja kaikkien rakastamaa veljeä, sillä kuka saattoi tämän jälkeen olla varma siitä, ettei hän joutuisi koettelemuksen ja lankeemuksen uhriksi?

»Sillä tämä on kerettiläisyyttä ja niiden rosenkreutziläisten ja gnostikkojen harhaluuloa siitä, että Jeesus Kristus, ristiinnaulittu, kuollut ja haudattu, kolmantena päivänä ylösnoussut ja sittemmin taivaisiin astunut, olisi jotain, joka on ja asuu meissä kaikissa. On myöskin sanottu, että joka poistaa pienimmänkään kirjaimen tai lisää siihen, mitä Raamattu sisältää, hän on syyllinen tuomioon.»

Kaikki tämä täytyi veli Simeonin tunnustaa todeksi, ja kuitenkin hän väitti, että hänet Jumalan armon kautta »apostoli Paavalin tavoin oli kohotettu taivaisiin.»

Ja näyttäytyi, että hän oli tullut kuuroksi kaikille järkipuheille ja rukouksille, ja kun eivät mitkään kehotukset auttaneet, täytyi esimiehen muuttua kovaksi. Ja kuta kovemmaksi hän kävi, sitä enemmän tuskaa se hänelle tuotti, ja tämä tuska herätti hänen vikansa, joka vuorostaan lisäsi hänen kovuuttaan veli Simeonia kohtaan. Kaiken tämän johdosta hän panetti Simeonin kellariin, jossa salpietari syövytti ja suuret rotat vain tuntuivat odottavan sitä hetkeä, jolloin vanki menettäisi tajunsa, heittäytyäkseen hänen kimppuunsa ja nakertaakseen hänen lihaansa. Ja itse abbedissa tuli eräänä yönä kyyneltyneenä rukoilemaan, että hän luopuisi harhauskostaan. Niin, hän vieläpä lupasi, että jos veli Simeon vain palauttaisi kirjoituksen alkuperäiseen kuntoonsa ja pysyisi hiiskahtamatta, kaikki olisi unohdettu ja anteeksi annettu. Mutta mikään ei voinut järkyttää onnetonta hänen käsityksistään. Silloin abbedissankin valtasi tuskaa uhkuva, pyhä viha, ja hän lupasi, ettei veli Simeon koskaan jättäisi mädänneet olkensa, ennen kuin kuolleena.

»Miksi et anna polttaa minut», kysyi veli Simeon. »Siitä olisi niin ihana näky koko Östgötan maalle.»

Ihmetellen sellaista uppiniskaisuutta aikoi abbedissa sanoa jotain, mutta veli Simeon esti hänet kädenliikkeellä. »Aikomukseni ei ollut loukata sinua äiti», hän sanoi, »sillä sinä kai toimit oikein, ja varmaankin olisin tehnyt samoin, jos minulla olisi ollut sinun pääsi, ja olisin käyttänyt sinun vaatteitasi. Mutta nyt ei ole niin, vaan näen itsessäni ihmisen, joka vapaaehtoisesti antaa itseään kiusata Jumalan kunniaksi. Siis täytyy minun ilolla nähdä, että se tapahtuisi kaiken kansan edessä.»

Mutta abbedissa oli nyt rauhoittunut, kaikella ankaruudella hän sanoi, että veli Simeonin kerettiläisyys oli niin vaarallista ja tarttuvaa laatua, ettei ollut syytä päästää sitä päivän valoon.

Mutta riutuminen tässä kauheassa paikassa saattoi olla yhtä kauheata kuin nopeasti palaminen roviolla.

Mutta veli Simeon hymyili.

»Mitä tahansa teetkään äiti, minua et voi tappaa, ja aina olen siinä paikassa, johon saavun, onnellisempana ja vapaampana kuin täällä rukoileva sinun puolestasi.»

Nyt hänet valtasi koko olemuksen täyttävä rauhan tunne. Rukoillessaan sitä voimaa, joka läpäisee kaiken, joka on sieluna kaiken takana, joka hallitsee kiertotähtiä ja aurinkoja, niin kuin se johtaa hiljaisen lähteen kulkua mereen ja ohjaa lintujen lentoa ja ihmisten kohtaloja, hän tunsi itsensä kohotetuksi ja ikään kuin käsillä kannetuksi pois hiljaisessa keinuvassa liikkeessä. Se tuntui niin suloiselta ja ihanalta, kuin olisi hän juuri herännyt vaikeasta painajaisunesta. Hän oli kuulevinaan vilpoisia säveliä jostain kaukaisesta, suuresta lohduttavasta soitosta.

Äkkiä hän näki käärmeen, mutta sen sijaan, että se olisi kohottanut kiemuroistaan käärmeen pään, näyttäytyikin ihmispää. Tämä pää olikin, hänen sitä lähemmin tarkastaessa, sen munkkiveljen, joka niin kohtalokkailla seurauksilla oli seisonut hänen vuoteensa ääressä ja osoittanut hänelle nuo uudet sanat. Samat silmät hymyilivät häntä kohtaan lempeällä mutta läpitunkevalla valolla.

Silloin veli Simeonkin hymyili ja sanoi:

»Sinä olet se hyvä isä, jonka Hän on lähettänyt minulle avuksi ja lohdutukseksi. »

»Totta sanoit,» vastasi puhuteltu, jonka pään ympärillä loisti sädekehä, joka tuntui lähtevän itse näiden voimakkaiden, rauhallisten kasvojen lempeästä loisteesta. »Apua ja lohdutusta tulet saamaan, niin totta kuin se on voitettavissa oikean opin kautta. Iloitse siis siitä, että tästä lähin olet minun oppilaani vastaan ottaaksesi totuuden sellaisena kuin minä puolestani saan sen Mestariltani.»

»Mutta miten se on mahdollista», veli Simeon kysyi. »Etkö tiedä, että minun nyt on kuoltava?»

»Ei», oli vastaus. »Nyt kun onnellisesti olet läpäissyt kokeen, jonka Johtajat sinulle asettivat, on sinun seurattava abbedissan kehotusta.»

»Tekisinkö niin pahoin, että vääristelisin ne sanat, jotka itse olet minulle ilmaissut?»

»Et vääristele, kätket ne vain niiden katseilta, jotka eivät vielä voisi niitä kantaa! Mutta eräänä päivänä ne itsestään ilmestyvät jokaisen ristiin ja Kristuskuvaan, olkoon se sitten puusta tai kullasta tai norsunluusta tai maalattuna seiniin tai tauluihin. Mutta siihen saakka kantakoon jokainen, joka ne Jumalan armon kautta on ymmärtänyt, yhtenä vihkimyksen salaisuutena sydämessään. Tee nyt, niin kuin sinulle on sanottu ja minä olen oleva lähellä sinua nyt ja kuolinpäivääsi saakka.

Kun tuli aamu ja veli talonvartija asetti hänelle ruokaa, pyysi veli Simeon vielä kerran puhutella abbedissaa. Tämä saapuikin kahden luostarisisaren kera.

Laulaen "Deo Soli gloria in excelsis" saattoivat kaikki veli Simeonia hänen kammioonsa, jossa hän nyt veitsellä poisti maalaamansa kirjaimet, jonka jälkeen vanhat palautettiin noki- ja viinivärillä. Sitten kulki veli Simeon niin kuin ennen hiljaisena ja nöyränä Vadstenan luostarin veljien joukossa. Sanottiin vuosien kuluessa, että pimeässä saattoi erottaa hänen päänsä ihmeellisen loisteen kautta, joka säteili hänen otsastaan. Usein, sanottiin, oli hänellä taivaallisia näkyjä, ja hän paransi myös sairaita vain koskettamalla heitä käsillään. Oli niitä, jotka saattoivat pyhästi vannoa nähneensä hänet matkalla auttamassa tarvitsevia kaukana luostarista, vaikkei hän nyttemmin koskaan jättänyt kammiotaan. Mutta kun hän oli kuollut ja veljet tulivat paareille noutamaan hänen ruumiinsa pitkään lepoon, silloin osoitti eräs ristiinnaulitun kuvaa, joka oli maalattu kalkkikerrokselle punamullalla, nyt näyttäen kuivuneelta vereltä.

»Ajatella, että tämä pyhä mies kerran nuoruudessaan saattoi tehdä vaikeaa syntiä korkeinta kohtaan.»

Mutta hämmästyksellä ja kauhulla kaikki vetäytyivät syrjään. Sillä taululle, ristiinnaulitun kuvan yläpuolelle ilmestyi loistavana kirjoituksena ne sanat, jotka kuollut kerran oli siihen kirjoittanut ja sitten hävittänyt:

"In Nobis Regnat Jesus."

W. Hülphers

Suom. E. K.

Ruusu-Risti — tammikuu 1925


Etusivu

Eri uskonnot