Johannes
Kastajan 
kuva

Luostarin pääkirkossa pyhän Johannes Kastajan päivän vastaisena yönä on kirkkomenot pidetty. Monet uskontunnustukset, Isä Meidän ja Aave Maria -rukoukset on siellä luettu. Kulkueesta astuu erilleen kohti kammiotaan tummaviittainen munkki. Hän on täynnä hartautta, ja hän tuskin muistaa, että kesä on kukkeimmillaan. Hän ei ajattele sitäkään, että jouhista punottu paita pakottaa hänen ruumistaan. Monet lihan kidutukset, monet paastot hän on kestänyt. Munkista tuntuu kammion kynnyksen yli astuessaan kuin hänen lähellään olisi joku. Munkki polvistuu kammiossaan ristiinnaulitun kuvan edessä. Hän seuraa rukousnauhoin sanojaan pyhän äidin kuvan puoleen kääntyessään. Hänen olemuksensa on jo keveämpi. Ja hän katsoo mestari Leonardo da Vincin pyhää Johannesta esittävää kuvaa, jonka hän monien muiden puupiirrosten joukosta on ottanut esille. Kaiken kuvaan sisältyvän symboliikan tajuaa munkin herkkä sydän. Mestari on tahtonut kuvassaan esittää sitä, joka ei miehestä eikä naisesta mitään tiedä . . . Hän ymmärtää sormien merkit . . .

On kuin jokin kuiskaisi: »Ota esille oman itsesi avaimet. Lähde pyhiinvaellusmatkalle. Ruumiistasi vapaana, kulje valkeille teille. Tarkkaa kukkivia ketoja. Ei haittaa, vaikka usva vielä viipyy mailla. Lähde omaa aurinkoasi etsimään.»

Munkki tottelee käskyä. Luostarin portti sulkeutuu hänen takanaan. Hän pyrkii korkealle kukkivien puitten peittämälle kunnaalle. Niin monesti hän on siellä puitten huminaa kuunnellessaan saanut sieluunsa rauhan. Johannes on vedellä kastanut, ken kerran tulikasteessa puhdistaa muut? Näitä miettii munkki kulkiessaan valkeita teitä — niitä, joilla varjot ovat näkymättömissä. Munkista tuntuu kuin henki liikkuisi usvaisten vainioitten yllä. Munkki miettii: miksi emme harhavaipan peitosta, eristyksestä voi kohota tarkkaamaan rintamme aurinkoa? Aurinko ei vielä sarasta. Taivaalla kimmeltävät tähdet. Untuvaisina valkopilvet saavat hienon rusohohteen. On kuin munkki nukkuisi tähtiä katsellessaan. Hän vaipuu ruohikolle tuuheiden puiden juurelle. Miten ruoho vihertää ihmeellisemmin kuin koskaan ennen? Miten kantautuvat kaukaa aamutuulen tuomat kukkain tuoksut? Siinä on lähde nymfien kotisijana kummun juurella. Puron kirkas vesi helskähtelee kuin hopeisin kielin. Kaikkea ympärillään tarkkailee uinuva mies. Eivät liiku puitten lehdet, tyyni on kesäinen yö.

Ken nousee tuolta kummun juurelta mahtavana maan herrana? Se on isompi kuin mikään ihmisolento. Hänen ihania kasvojaan ja kauniita kiharoitaan ei valaise aineellinen aurinko. Sen henki nousee hiljaa majesteetillisena kaikkea maata siunaamaan. Se on odottanut, hetkeään anellut kauan. Nyt mahtava, kahleista vapautuva henki kurottaa kätensä siunaukseen ja rukoukseen. Ja munkki on polvillaan, hän näkee monet, jotka hänen ohellaan henkiolentoina kiiruhtavat katsomaan ihmettä. He kaikki ovat tietäneet, että heidän on oltava ikään kuin kannattelemassa tuon suuren hengen rukoukseen ojentuneita käsivarsia. Maan herra kaipaa ihmisten apua, hän nousee ihmisten sopusointuisten ajatusten siivittämänä. Silloin aurinko sarastaa: ylhäältä laskeutuu ja yhtyy maan herraan se korkein, jolle kaikkiallisuuden auringot laulavat ylistystä. Näyttää siltä kuin aurinko pysähtyisi hetkeksi kierroksellaan. On kuin ihmissydämet valtaisi ylistyslaulu. Ken lähtee näille teille munkin lailla ominaisintaan, parhaintaan ajatellen, se tietää, että hänen toiveensa täyttyvät. Maan herra laskee kätensä ja saa auringon kiertämään. Korkeinta palvomaan käyneet ihmiset hajaantuvat. Heidän sydämensä ovat tyynet ja vakaat. Ihmissydämen ja kaikkiallisuuden äärettömyyden välille on syntynyt sopusointu.

Taas on munkki huoneessaan. Kammion ikkunasta paistaa päivä ihanasti. Taas hänen silmänsä sattuvat puupiirrokseen, siihen Johannes Kastajaa esittävään kuvaan, jonka kerran loihti innoitettu da Vinci.

U. E. G.

Ruusu-Risti — syyskuu 1926


Etusivu

Eri uskonnot