POPOL VUH

Maya-intiaanien kansalliseepos

Popol Vuh, Yhteisön kirja, on maya-intiaaneihin kuuluvan, Jukatanin niemimaalla eläneen quiché-heimon pyhä kirja. Se on legendakokoelma, joka avaa oven kadonneeseen suurkulttuuriin ja sen myyttiseen aikaan. Espanjalaiset kirkonmiehet tuhosivat 1500-luvulla muun ohella pyhän kirjan alkuperäisen version, ja quichét merkitsivät sen uudelleen muistiin suullisen traditionsa, hieroglyfien ja maalausten pohjalta opittuaan käyttämään latinalaisia kirjaimia.

Popol Vuh on kansalliseepos, joka kertoo maan, auringon ja kuun syntyhistorian, sekä sen, miten maissista luotiin ajatteleva, sulavasti liikkuva ihminen, jolla on sielu. Samalla se on väkivaltainen, jännittävä sankaritarusto jumalpoikien seikkailuista, ihmisuhreista, voitokkaista sankareista ja veijareista, joka opettaa, että vallanhalu, ahneus ja kateus saavat aina palkkansa, ja että viisas selviää mahdottomistakin koettelemuksista.

[takakansiteksti - LIKE 2001]


Poimintoja

(s. 111-112:)

Ihmisiä syntyi tiheään ja pimeydessä he lisääntyivät. Ei ollut vielä aurinkoa eikä valoa, kun heidän määränsä kasvoi. He elivät kaikki yhdessä siellä idässä, ja heitä oli paljon.

Mutta he eivät palvoneet eivätkä tuoneet uhrilahjoja jumalalleen, vaan kohottivat vain kasvonsa taivasta kohti, eivätkä he ymmärtäneet, miksi olivat tulleet niin kauas.

Siihen aikaan siellä oli suuri joukko mustia ihmisiä ja valkoisia ihmisiä, kaikenlaisia ihmisiä ja kaikenkielisiä ihmisiä, joita ihmeteltiin. Oli monenlaista väkeä, oli vuoristolaisia, jotka tuskin näyttäytyivät; ihmisiä, joilla ei ollut asumuksia; ihmisiä, jotka vain vaeltelivat pienillä ja suurilla vuorilla kuin houkat. Näin kerrottiin halveksuen vuorten väestä.

Niin kerrottiin siellä, missä quiché-kansa näki auringonnousun. Ja kaikki he puhuivat samaa kieltä. He eivät rukoilleet puuta eivätkä kiveä, vaan pitivät mielessään, mitä Luoja ja Muodonantaja, Taivaan Sydän ja Maan Sydän, oli sanonut.

Näin he puhuivat odotellessaan malttamattomina aamuruskon tuloa. Ja he rukoilivat kasvot kohotettuina taivasta kohti ja anoivat itselleen tyttäriä ja poikia. He kunnioittivat jumalaa sydän täynnä rakkautta, kuuliaisina ja pelkäävinä.

– Oh, sinä Tzacol, Bitol! Katso meitä, kuuntele meitä! Älä jätä meitä, älä hylkää meitä, oi jumala, joka olet taivaassa ja maan päällä, Taivaan Sydän, Maan Sydän! Anna meille jälkeläisiä, seuraajia, niin kauan kuin aurinko nousee ja laskee ja on valoisaa! Tulkoon aamurusko, tulkoon aamunsarastus! Anna meille oikea tie, tasainen kuljettavaksi! Olkoon kansoilla rauha, pysyvä rauha ja sopu, ja anna meille hyvä ja onnellinen elämä! Oi, Sinä, Huracán, Chipi-Caculhá, Raxa-Caculhá, Chipi-Nanauac, Raxa-Nanauac, Voc, Hunahpú, Tepeu, Gucumatz, Alom, Qaholom, Ixpiyacoc, Ixmucané, auringon isoäiti, valon isoäiti! Tulkoon sarastus ja aamurusko!

Näin he sanoivat, kun näkivät auringonnousun, kun kutsuivat aamuruskoa; ja nähdessään auringon tulon he tutkivat mietteissään aamutähteä, suurta tähteä, joka kulkee auringon edellä ja valaisee taivaan kaaren ja maan pinnan ja näyttää tietä kaikille luoduille.

 

(s. 120-121:)

Täällä uhripapit siis eivät saaneet valtaansa ja herruuttansa, vaan Tulánissa he alistivat ja orjuuttivat suuret ja pienet heimot uhratessaan ne Tohilille, uhratessaan hänelle ihmishengen ja veren, rinnan ja sydämen.

Tulánissa he saivat vallan. Suuri oli heidän viisautensa pimeydessä ja yössä. Kuitenkin he lähtivät sieltä, irrottautuivat juuriltaan ja jättivät Idän.

– Tämä ei ole meidän kotimme, lähtekäämme, kunnes löydämme paikan, jonne asettua, sanoi silloin Tohil.

Tohil todellakin puhui Balam-Quitzélle, Balam-Acabille, Mahucutahille ja Iqui-Balamille.

– Osoittakaa kiitoksenne, ennen kuin lähdette; tehkää se, mikä on tarpeen, jotta saisitte verta korvistanne, pistäkää kyynärpäitänne ja uhratkaa; se olkoon kiitoksenne Jumalalle.

– Hyvä, nämä sanoivat ja valuttivat verta korvistaan.

Ja lauluissaan he valittivat lähtöään Tulánista; murheisin mielin he jättivät Tulánin. — Voi meitä! Täällä emme näe aamuruskoa, emme näe sitä, että aurinko nousee ja valaisee maanpinnan, he sanoivat lähtiessään.

Silti he jättivät vartioväkeä polulle, jota pitkin he kulkivat.

Joka aamu he nousivat katsomaan, näkyisikö auringon edellä kulkevaa tähteä. Tätä aamun merkkiä he kantoivat sydämessään, kun he olivat tulleet sieltä Idästä, samaa he odottivat, kun olivat lähteneet sieltä, sieltä kaukaa, kuten heidän lauluissaan kerrotaan.


Etusivu

Eri uskonnot